VIISI VASTENMIELISINTÄ ASIAA 2. 12. 2000. Kun Joel tässä reilu vuosi sitten pyysi, että ajanmukaistaisimme "Viiden tärkeän asian" listan, päätin sen sijaan tehdä aivan uuden listan viidestä vastenmielisestä asiasta. Tässä tulee:
MacDONALDSIN JA DISNEYN "YHTEISKAMPANJAT" - Tuskin on olemassa
yksittäistä asiaa, jossa koko länsimainen perikato näyttäytyisi
yhtä irvokkaana kuin tässä kahden globaalin jätin
yhteistyössä. Maailman pahanmakuisimmat pikaruokatuotteet kuorrutetaan
amerikkalaisella viihdemössöllä. Eikö siinä ole
rangaistusta kylliksi, että kun on Finnvoxin studioilla sunnuntaisin,
ainoa avoinna oleva ravintola on Pitäjänmäen MacDonalds,
ja saadakseen syötävää on pakotettu ostamaan sen aivan
liian kallista, pahaa pikaruokaa? No ei, sillä sen lisäksi pelottava
Ronald MacDonald -muoviandroidi tarkkailee kaiken aikaa ruokailua ja aterian
päätteeksi eteen isketään "iloinen" happy
meal -lelu, joissa puistattavat Mikki Hiiri ja Hessu Hopo irvistävät
sisällyksetöntä all-american smilea.
Hirfeää!
POIKABÄNDIT - "Poikabändeillä" tarkoitan Backstreet
Boys -tyyppisiä kokoonpanoja, joissa kolmeakymmentä lähentelevät
aikuiset miehet laulavat 14-vuotiaille tytöille suunnattua nyyhkylyriikkaa
ja tanssivat teinikoreografiaa. Voi sitä kyynisyyden määrä,
joka synnyttää tämän kaltaiset suurten levy-yhtiöiden
ylläpitämät rahastussampot!
SILIKONIRINNAT - Mistä lienee peräisin myytti siitä, että
miehet pitäisivät silikonirinnoista? Tyypillisimmillään
silikonitäyteiset rinnat näyttävät ilmapalloparilta,
jotka on kytketty täysin sopimattomaan kehoon muodostaen lopputuloksen,
joka ei ole "upea", "seksikäs" tai "himottava",
ainoastaan säälittävä. Silikonirinnat ovat ennen kaikkea
epäluonnollisen näköisiä mönttejä, jotka
näyttävät pahalta ihmiskehossa. Amerikkalaisen pornoteollisuuden
lanseeraama silikoniformaatti on rikos ihmisyyttä vastaan!
ALLY MCBEAL - Olen jo parin vuoden yrittänyt selvittää
itselleni, miksi vihaan trendikästä amerikkalaissarjaa niin
kovin paljon. Ajan kuluessa olen päässyt lähemmäksi
vastausta:
Ally McBeal -sarja symboloi 90-luvun henkistä tyhjyyttä ja pinnallista verbalisointikulttuuria. Kaikki sarjassa pyörii naispuolisten päähenkilöiden neuroottisuuden ympärillä. Käsikirjoitus on ilmeisen tarkkaan suunniteltu "moderneille nuorille naisille", joiden ei oleteta olevan kiinnostuneita mistään muusta kuin omasta itsestä ja "jännittävästä" seksiin liittyvästä diskurssista. Sarjan miehet ovat statisteja, jotka on muokattu sopimaan tähän moderniin amerikkalaisen keskustelukulttuuriin. Katsoessani John Cagea ja Richard Fishiä häpeän nykyajan miehuullisuuden alennustilaa!
RIPPIKOULULEIRI - Varoitus: seuraava sepustus saattaa loukata joitain
evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä. Kirjoitus on myös
aivan liian pitkä - pienen esseen mittainen - eikä lainkaan
poliittisesti korrekti. Sanottakoon se suoraan: evankelis-luterilainen
kirkko on liikeyritys, jonka toiminnan vaikuttimena on vain tarve olla
olemassa ja tuottaa (itselleen) taloudellista lisäarvoa. Kirkko ei
enää aikoihin ole pystynyt tarjoamaan länsimaiselle ihmiselle
sisältöä elämään, eikä se ole paljoa
yrittänytkään. Vaikuttaa vahvasti siltä, että
on kirkon etujen mukaista, että seurakuntalaiset ovat niin passiivisia
kuin mahdollista, kunhan vain maksavat kirkollisveron kuuliaisesti. Tyypillinen
kirkkoon kuuluva suomalainen on jokaisen yrityksen unelma: jatkuvasti
yritykselle rahaa takova passiivinen hölmö, joka jatkaa koko
elämänsä tulojensa jakamista taholle, jolta ei saa vastapalvelukseksi
juuri muuta kuin Kirkko ja kaupunki -lehden vuosikerran. Jotta kokonainen
kansakunta saadan käyttäytymään näin järjettömästi,
tarvitaan rituaaleja, jotka sitovat ihmisen tapakristillisyyteen. On kasteita,
häitä ja hautajaisia.
Ja tietysti rippikoulu.
Rippikoulu on nerokas keksintö! Itsestään epävarmat nuoret altistetaan pahimman laatuiselle propagandalle, jota jakavat "kivat" ja "aikuiset" isoset sekä tyypillisesti "nuorekas" nuorisopappi apulaisineen. Puhutaan vähän Jeesuksesta ja istutaan iltaa nuotion äärellä. Kaikki ovat kavereita keskenään. Mutta saako sen aikaan höveli, vanha kelpo Taivaallinen Isä vai kenties jokin muu?
Kerronpa omasta rippikoululeiristäni (tapahtui vuonna 1988):
Asuin tuolloin Porvoossa, ja paikallinen suomenkielinen seurakunta piti talvirippikoululeirin Hämeenlinnassa. Nuorekkaan ja rock-henkisen nuorisopappimme ensimmäisiä konkreettisia toimia leirialueelle saavuttuamme oli miehekkään rento ilmoitus siitä, että "jos sitä sattui tupakoimaan", oli tätä varten varattu leiriläisille oma tila muutaman askeleen päässä iltarukoustilasta. Kun tupakoivat kovikset lymyilivät koulussa tavallisesti kuusiaidan takana peläten välituntivalvojia, oli ennenkuulumattonta, että täällä heidän tupakoimiseensa suhtauduttiin luonnollisena tapahtumana. Annettiin ymmärtää, että tupakoiminen on kypsän nelitoistavuotiaan "ihan oma asia". Kyllä nuori aikuinen tietää.
Rippi-isä ja leirin isoset suorastaan asuivat tupakkatilassa. Trendikkään nuorisopapin, koulun kovisten ja mukavien isosten leppoisa taukotupruttelu veti muita leiriläisiä puoleensa kuin kärpäspaperi kärpäsiä. Kaikilla oli kivaa ja tupakoinnin ohessa puhuttiin myös hengellisistä asioista. Kävi ilmi, että kirkko olikin oikeastaan "ihan jees" ja koulussa pelkoa herättäneet kovikset paljastuivat herkiksi tunneihmisiksi. Kun heillä oli kivaa, ei kenenkään tarvinnut pelätä kiusatuksi tulemista, ja leirillä vallitsi harvinaislaatuinen tunnelma.
Jännintä leirillä oli tietenkin vastakkaisen sukupuolen jatkuva läsnäolo. Yhdistettynä herkkään ikäkauteen ja uskonnollisen propagandan taitavaan syöttöön, arka puberteettinen mieli yhdisti kirkon, heräävän seksualisuuden ja hyvän meiningin kompaktiksi paketiksi, jota Kaikkivaltias Isä suvereenisti pyöritti hyppysissään. Nuoren ihmisen orastavan seksuaalisuuden valjastaminen kirkollisen liturgian palvelukseen on ällistyttävän tehokas keino, kun halutaan luoda pitkäikäinen asiakassuhde jossa toinen osapuoli maksaa toiselle jatkuvasti rahaa saaden vastineeksi ei-mitään. Sama ilmiö toistuu hurmoksellisten TV-evankelistojen tavassa kaataa seurakuntalaisia "pelkällä pienellä kosketuksella". (Lienette nähneet; ihmisten jalat muuttuvat hyytelöksi kun TV-evankelista vain hipaiseekin heitä.) Johtuuko tämä siitä, että väkevä Jumala puhuu ihmisille evankelistan välityksellä, vai kenties siitä, että komea, karismaattinen mies ruskeassa puvussa ja silkkisolmiossa "koskettaa" heitä?
Palaan vielä
rippikouluuni. Iltaohjelmaan kuului yhteinen rukoushetki. Me rippilapset
muodostimme piirin, ja sen keskellä karismaattinen nuorisopappi puhui
"vastuulliseksi kristityksi" kasvamisen vaikeudesta. Me pidimme
silmämme kiinni ja keskityimme aistimiseen. Tyttö johon olin
ihastunut, piti minua kädestä ja "aistin" todella
vahvasti hänen läsnäolonsa. Ehkäpä myös
korkeammat kristilliset voimat olivat läsnä tuossa kädenpuristuksessa,
mietin. Muistan painineeni perimmäisten kysymysten äärellä:
Kuinka onnellinen olisinkaan voidessani aina uskoa Jeesukseen ja olla
ikuisesti näiden rakkaiden ystävien keskellä talvisessa
pirtissä, ulkotulien räiskyessä pakkasillan hämyssä.
Vieressäni tyttö, jota kauniimpaa en ollut koskaan nähnyt.
Kaukana paha maailma.
Herkkä rukoushetki päättyi, ja innokkaana laumana vellova
junioriseurakunta siirtyi jälleen kerran nuorisopappi ja isoset etunenässä
tupakkapaikkaan nauttimaan todellisesta elämän laatuajasta,
jonka vain rippikoulu ja Taivaallinen Isä yhdessä pystyivät
heille tarjoamaan! Oli kuin he olisivat kuulleet Antti Lehtisen profetaalisen
äänen: Aina on aikaa poltella tupakat!
Rippikoulu rules!