Matkaan lähdettiin hieman omituisissa pheeliksissä. Keikkataukoa oli takana about kuukausi, ja mietiskeltiin vähän että vieläkö setit on hallussa, kun ei oltu treenattu kertaakaan koko aikana. Lisäksi Kokemäen vaatimaton asukasluku verrattuna Ravintola Henrikin kapasiteettiin (kuulemma jotain 1300-1500) ruokki pelkoa puolityhjänä kaikuvasta salista ja kolkosta meiningistä. Luottamusta taas herätti se, ettei alueella oltu käyty esiintymässä aikapäiviin, ja että tilaisuuden puuhamiehenä oli "Rauman keisari" Riku Räsänen, joka tietää miten yleisö saadaan paikalle ja yhtye tyytyväiseksi. Paikan päällä selvisikin että ennakkomyyntiä ja mainontaa oli järkätty lähialueille (Pori, Eura, Nakkila ja mitä niitä nyt oli...)
Soundcheck oli ja meni. Talo oli niitä, joissa elektroniikan henget saavat kitarat ja bassot hurisemaan aika lailla, mutta asioita saatiin fiksailtua. Monitorimiksauspöytä oli kai ollut välillä jossain muussa käytössä, joten kuuntelu tuntui jotenkin holtittomalta, mutta itse en ainakaan jaksanut hirveästi pyytää Sumpilta mitään hienosäätöä.
Sitten läiskittiin biljardia ja käytiin saunomassa, Vuokko jopa vähän kuntoilemassa (suurkiitos muuten henkilökunnalle kaikesta tästä, niinkuin myös jonkun himasta raijatusta hiustenkuivaajasta, taksilla haetusta unohtuneesta kännykästä ja custom-aamiaisesta - todellinen täyden palvelun majatalo). Kerkko, jonka kanssa minä ja Terhi jaoimme huoneen, teeskenteli todella kiinnostunutta naisten hiihdosta ja Mo' Better Bluesista ja halusi nähdä lätkän SM-liigan tuloksetkin kahteen kertaan. Kun marssittiin huoneesta pihan poikki keikalle, se tunnusti vaan tehneensä kaikkensa, ettei me vaihdettaisi kanavaa ja vahingossakaan nähtäisi sitä laulamassa Hotelli Soinnussa. Ja paskapää vielä onnistui. No, on se jossain nauhalla.
Vaikka pitkin päivää olin ihmetellyt, ettei oikein ole soittofiiliksiä ja väsyttää vaan, niin viisi minuuttia ennen lavalle menoa rupesikin jännittämään ja se taas purkautui energisenä fiiliksenä ja sähköisenä meininkinä alkukeikasta. Ja hyvinhän se meni, yli tuhatlukuinen yleisö taisi osittain olla aika pöhnässä 7 mk:n tuoppien johdosta. Saatanan kuuma taas tuli: itse vähän simahdin Poika vuoden takaa - Siili -kohdassa, mutta lopun tykityksissä sitä sitten taas heräsi, ja enkoret olikin jo ihan superenergisiä ja riemukkaita. Antti valitti hajottaneensa kaiken ja soittaneensa paskasti (Toisaalta se myös väitti minun soittaneen paskasti mikä ei tietenkään pidä paikkaansa), mutta yleisesti ottaen keikka pidettiin siis tod. onnistuneena, joskaan ei mitenkään ihan ihmeellisenä.
Sitten yöllä vähän pakollista jallunimurointia bäkkärillä, nukkumaan ja aamiaisen jälkeen kohti kotia.

Allright, Jyväskylä! Tulin juuri himaan reissusta, ja hauska reissu olikin! Biisilistoja ei tullut mukaan, joten en jaksa niitä ruveta miettimään.

Mutta aloitetaan alusta: Lutakossa oltiin viimeksi joskus Kroketin kiertueella, ja paikka näyttikin hämärästi tutulta. Kamoja kasaillessa tuli taas ihmeteltyä Jukan vittumaisia PA:n-säätölevyjä - Ronan Keatingin Life is a Rollercoasteria ja Stingin Soul Cagesiä repeatillä pari tuntia putkeen. Tsekin lopussa veivattiin vähän uudelleensävellettyä Hyvää yötä Lottaa, muttei saatu sitä lähellekään esityskelpoiseen kuntoon.

Illan keikka oli täysi niinkuin pitääkin, kaksi iltaa päätettiin vetää koska järkkärit halusivat rajata lipunmyynnin viitensataan per ilta, joidenkin turvallisuussyiden takia. Ekaksi illaksi raflaan oli erikseen rajattu k-18-alue, mikä oli ihan kiva kun meillä niin harvoin on ns. limudisko-keikkoja. Keikka rykästiin käyntiin poikkeuksellisesti Kirjoituksilla,kun melkein vuoden päivät on aloitettu I&K:lla. Osan mielestä tämä toimi hyvin , osan mielestä siinä meni hyvä menobiisi hukkaan, kun yleisö on startissa kuitenkin vähän jähmeämpää. Jukka Eskola oli tuuraamassa Karia (Sillanpään rundilla tms.) ja hyvin meni. Antti oli sitä mieltä että keikka oli ehdottomasti paras puoleen vuoteen - omasta mielestäni keskivaiheilla oli silti jotain pientä uneliaisuutta havaittavissa, niinkuin nyt melkein kaikilla keikoilla. Mutta siis ihan perkeleen hyvä meininki, yleisö tuli pitkin keikkaa yhä avoimemmin ja avoimemmin messiin, lavasta tai Sumpista johtuen korvamonitoreihin löyty tod. muhkeat saundit, ja Itket ja kuuntelet sekä Kaunis ja ylpee löysi iskevät paikat setin rungosta. Nykänen ei ollut ihan niin onnekas - alkukeikasta esiintyi jotain matalahkoa kiertoa, jonka alkulähdettä se sitten yritti paikallistaa ja peitellä. No, pikkujutuista viis, jotkut lähti jonnekin Raati- tai Ruutikellariin riekkumaan, osa lähti Hotelli Albaan - jonka sijainti keskustaan nähden ei kolmen päivän vierailumme aikana selvinnyt itselleni kyllä yhtään.

Hienot joenrantamaisemat Alba(nia)n aamiaiselta kuitenkin oli. Osa jätkistä oli junaillut itselleen sählygeimit ajan tappamiseksi, itse olin ollut pari päivää flunssaisena, eikä oikein tollanen napannut. Kävin Terhin, Nykäsen ja Antin kanssa jossain Rossossa syömässä, ja sitten lähdettiin lämimään biljardia sellaseen mageeseen leffateatteriin rakennettuun kahvilaan. Sinne tuli sitten Kerkko, Arto, Ilmari ja Tommikin ja näin aika saatiin kulumaan aina lyhyeen soundcheckiin asti. Moni ehti vielä saunomaankin sen jälkeen.

Keikka oli oikeastaan aika samanlainen kuin perjantaina, paitsi monien mielestä vieläkin parempi ja rennompi. Ainakin yleisö oli vauhdikkaammassa tilassa kuin pe. Poika vuoden takaa oli siirretty vuorostaan aloitusbiisiksi ja näytti toimivan hyvin sillä tontilla. Pärnun kohdalla mogailin ihan simona, mutta loppukeikka oli aivan erityisen raivokas ja Hepassa jostain syystä Tommi jätti "laulamatta" puheosuutensa, joten jäin vähän tyhjän päälle. Sinä lähdit pois extra-extra-encorena meni todella vauhdikkaasti ja tykisti (ollaan oikeasti vähän yritetty rajoittaa encoreiden määrää, kun se on mennyt niin järjettömäksi teatteriksi). Onnistuneen shown jälkeen lähdimme joukolla ruuhkaiseen Jazz Bariin, jossa Antti, Jani, Tommi ja Jukka uskalsivat lavalle asti vetämään pari minulle tuiki tuntematonta stankkua. Elämä jatkui vielä sulkemisajan jälkeenkin Antin ja Nykäsen hotellihuoneessa, ja aamiaisella olikin aika kalpeita naamoja. Ehdittiin siinä kaurapuuroa syödessä lukea perjantain keikan arvostelu jostain aluelehdestä, joka oli yllättäen aika nuiva, kun itse oltiin oltu niin fiilareissa. Siinä sanottiin ettei uuden levyn biisit herätä samanlaista reaktiota yleisössä kuin vanhemmat, ja että bändi kuullosti rutinoituneelta. No ei ne edellistenkään levyjen biisit heti ekoilla keikoilla ollut kaikille tuttuja tai jotenkin instant-nostalgisia kokemuksia. Ja rutiinia on tullut tässä vuosien varrella väkisinkin, se vaan tarkoittaa sitä että on lavalla itsevarmempi eikä kyttää omia mogiaan koko ajan.

Valkealan keikalta otin vartavasten mukaan biisilistan, mutta näemmä sen hukkasin johonkin, joten se siitä. Aika samanlainen setti kun nyt viimeaikoina on ollut.

Roudaus alkoi etelän miehelle liian rankan pakkasen merkeissä, joka sitten kiristyi päivän mittaan. Aika moni oli kipeänä. Valkealasta en nähnyt muuta kuin Valkeala-talon, joka oli sellainen iso liikuntakeskus. Liikuntahallin seinällä oli niitä seinäkiipeilypalikoita, joita pitkin yritettiin vähän kiipeillä, muttei sitä kovin korkealle uskaltanut ilman valjaita. Olli kävi vissiin uimassakin, ja juuri ennen keikkaa kuntopyöräiltiin ja hypittiin vähän trampoliinillakin. Joten kaikki on nyt supertimmissä kondiksessa.

Keikka alkoi todella psykedeeliseen aikaan klo 19.00 ja sali oli todella täyden näköinen. Tosin yleisö istui perseet penkeissä kiinni, ja muutenkin tuli sellainen olo että ollaan konserttisalikeikalla - ikähaitari oli tod. laaja, eikä siellä tainnut olla kaljahanan kaljahanaakaan. Ja seinälle oli heijastettu suuri "Konserttivalkeat"-dia. Alkukeikka meni olosuhteisiin totutellessa ja Arton yrittäessä saada ihmisiä liikkeelle. Ilmeisesti joku oli laittanut penkeille sinitarraa. Tuntui että ne jotenkin kyyläsi sieltä jostain pimeästä, ja yritti siinä vaan jotain keksiäkseen soitella kappaleita vähän uudella tavalla. Kesäperkussionisti Mikko Sirén hoiti Antin tontin enemmän kuin mallikkaasti (señor El Tubo oli Turussa Maritta Kuulan kanssa soittamassa koskettimia epäonnekkaan päällekkäisbuukkauksen takia).

Loppua kohden keikkapheelis parani huomattavasti, ja encoreissa keltaliiviset järjestysmiehet tulivat jopa lavan eteen vahtimaan "holtittomasti mellakoivaa" kansaa, mikä oli aika absurdi tilanne. Kun ei se nyt minusta niin dramaattisen vaaralliselta tilanteelta näyttänyt. No, enemmän nekin siinä seuraili keikkaa ja taputti.

Joka tapauksessa keikasta jäi todella hyvä maku - tietenkin optimaalinen tilanne on että koko yleisö riehuu ja kirkuu tauottomasti keikan alusta loppuun jumalaisen lumoutuneina ja transsin vallassa, mutta toisaalta yleisön "voittamisessa" puolelleen on ihan oma ja palkitseva viehätyksensä. Sitäpaitsi tollaseen paikkaan tulee paljon yleisöä, joka ei paljon rokkiklubeilla tai festareilla käy. Helsingissä oltiin reilusti ennen puoltayötä, mikä oli vähän pirun outoa.

Seuraavaksi onkin sitten Goom-risteily, jota odotan todella mielenkiinnolla.

"MOVE AS A TEAM, NEVER MOVE ALONE - AND WELCOME TO THE TERRORDOME" - Public Enemy

Reissua oli etukäteen jo mainostettu vähän ahdistavaksi, ja laivalle tultuamme tilanteen dramaattisen luonteen tajusi koko karmeudessaan: Olimme 24 tuntia lukittuina samaan tilaan normaalia ruåtsinristeilykansaa vielä monta kertaa juopuneemman ördäyslauman kanssa. Ja itselleni ainakin (poistan varmistimen aseesta nähdessäni yhdenkin haalaripukuisen ihmisen) oli todella surrealistisen tuntuista ajatella joutuvansa mustanhyisellä Suomenlahdella jakamaan pelastusvene jonkun ruudgullit-peruukkisen teekkaripellen kanssa.
Jengi oli jo alkuiltapäivästä ihan naula otsassa ja meidän taas piti pysyä suunnilleen tolpillamme tonne yhteen saakka, kun setti alkaisi. Ja viime hetkellä oli selvinnyt, ettei Kerkko voi lähteä koko reissulle a-viruksen ja jälkitautien takia. Sen sijaan että olisi peruttu koko keikka, sysättiin Antti pianon taakse (ja Mikko, jonka alunperin piti tuurata Jania, laitettiin rumpuihin). Vielä kun Eskola oli tuuraamassa Karia, tuntui, että aika repaleisella miehistöllä oltiin liikenteessä.
Soundcheckin jälkeen oli hieman hankala keksiä tekemistä, kun laivalla ei yleensäkään voi tehdä paljon muuta kuin dokata. Ja nyt käytävillä kävelykin oli jo aika ahdistavaa, niinkuin muiden dokaamisen kattominen usein on. Aika paljon porukka taisi nukkua tai lukea hyteissään. Tekniikan äijät (siis Jukka, Sumppi ja Topi) oli perkele päässyt 11. kerroksen luksushytteihin jossa oli Blue Nun -pullot ja väritelkkari odottamassa, kun se jossain bändikokouksessa aikanaan oli tuntunut reilulta ja kohtuulliselta ehdotukselta.
Antti hermoili illan keikkaa selvästi, mutta hienosti se meni. Vai kuuliko joku jotain mogia, hä? Kun tuossa aiemmin tekstissä vähän pahasti sanoin haalarikansasta, niin on kyllä ihmeteltävä ja kiiteltävä teidän turnauskestävyyttä. Koko päivän on kiskottu kaksin käsin (ja ilmeisesti monet jo toista päivää?) ja silti jaksetaan bailata ihan erkkinä vielä klo yhden jälkeenkin. Me ajateltiin että yleisö on nukahtanut yrjölammikoihin jo siinä puolen yön tietämillä, mutta Cinderella Fun Clubhan oli aivan halolla lyöty jokaista parvea myöten. Itseasiassa keikka oli ihan sikamaisen hauska ja vauhdikas. Jätettiin kaikki slovarit suosiolla veke, ja jälkeenpäin ajateltuna ainoa muutos minkä tekisin settin olisi ollut Älä soita tänne -kappaleen siirto vikaksi. No, se lisättiinkin settiin vasta kesken keikan. Kaunis ja Ylpee-yhteislaulu ennen encoreita oli tod. liikutta ja hellyyttävä hetki. Antti soitti taustalle samantapaisia suruvirsisointuja mitä sävellyksen alkuperäisversioonkin kuului.
Ja kyllähän sitä kuppia ehti sitten kaatua sen keikan jälkeenkin. Sopivasti jekkua naamariin niin omat fobiatkin haalarimeininkiä kohtaan karisi. Seuraavana aamuna oli aika rapea olo, ja olihan se koko laivakin ihan paskana.

Thänks, ja nyt tulee reilun kuukauden paussi keikkoihin, jotta koettakaa kestää. Otetaan sitten taas Kerkko, Jani ja Karikin mukaan.

Tour2001:n keskelle olikin jo tullut kuukauden mittainen tauko, joten tien päälle lähdettiin tod. innokkaasti, ja - melkein harvinaista kyllä - täydellisellä kokoonpanolla.
Soundcheckissä Antti viihdytti meitä soittamalla rakastamiensa Roland-pianodemojen päälle rumpuja, ja koska tämä nauratti kaikkia tolkuttomasti, päätettiin iltamissa muutamaa minuuttia ennen lavalle menoa, että yleisönkin on päästävä näkemään ja kuulemaan tämä riemu.
Eli käytännössä aloitusnauhan jälkeen lavalle marssi Antti yksin soittamaan rumpuja maailman paskimman synademopotpurin päälle. Tämän jälkeen me muut valuttiin lavalle tod. epädramaattisesti. Mutta oli se sen arvoista. Setti ei sisällöllisesti muita yllätyksiä sisältänyt, mutta siitäkin huolimatta, että Arton ääni meni varmaan kolmannessa biisissä ja minä ja Olli oltiin Panadolin voimalla liikenteessä, oli keikka mitä riemukkain pläjäys. Rajattu anniskelualue ja aikainen alkamisajankohta ehkä hillitsivät yleisöreaktioita alkupuolella, mutta ei kyllä paljoa. Loppusetin jyräys ja encoret oli ihan infernaalisen hauskoja.
Setti pysyi aika ytimekkäänä (mikä sopi ainakin omalle kunnolleni), joten viimeinenkin ylimääräinen oli soitettu reilusti ennen puoltayötä. Kamat pakattiin ja Telakalle lähdettiin humaltumisaikeissa, sillä eihän sitä nyt yötä vasten raatsi Helsinkiin lähteä ajamaan. Pietiläisen Tommi oli muuten kuvailemassa keikkaa (ja nuohoamassa Telakkaa), kun ajateltiin jossain vaiheessa kasata vielä yksi lowtech-video... mutta siitä sitten enemmän kun se on ajankohtaista.

Sirén tuli tuuraamaan Jania, joka oli kiinni ilmeisesti jossain Niko Ahvosen keikalla ja Kari tuli Kuopioon ihan viime minuuteilla Jartsan keikalta Iisalmesta. Ihme sessiobändistä sitä itsensä löytääkin.
Bussimatka Valimosta Puijonsarveen sujui kortinpeluun ja DVD-pornon parissa. Ja Einsteinin kehittämää älytehtävää (jonka Antti toi) ratkoessa, jossa piti selvittää vihjeiden perusteella minkä maalainen henkilö poltti mitäkin tupakkaa, asui minkäkinvärisessä talossa, joi mitäkin juomaa ja piti mitäkin kotieläintä. Minä ja Olli ratkaistiin tehtävä aika helposti paperilla, jonka jälkeen Ilmari ratkaisi sen päässään, ja sitten vielä Tommikin. Saatanan autistit.
Hotelli Puijonsarven yökerho oli pramea ruotsinlaivatyylinen paikka (bizarristi vanhan puutalon sisään rakennettu), jonka omaperäisin tilaratkaisu oli yhden baaritiskin sijoittaminen esiintymislavalle, niin että se oli soittajien selän takana koko illan ajan. Soundcheckissä yritettiin treenailla yhtä uutta biisiä (sellainen ranteet auki 6/8-slovari), mutta toistaiseksi se saa nyt odottaa. Ehkä jo Kaapelilla.
Keikka meni omasta mielestäni ihan saatanan hyvin ja intensiivisesti, paitsi että yleisö ei tuntunut reagoivan kauhean fyysisesti mihinkään. Siitä huolimatta Antti ja minä tultiin lavalta intoa hihkuen, vain huomataksemme että osa bändistä piti keikkaa kusisena väkisinvääntönä. Ainahan meillä mielipiteet ristiin menee -Antin mielestä jengi oli hyvin messissä, söi kädestä ja bailasi erkkinä, useimpien mielestä ei todellakaan. Enkoreita taputettiin ja huudettiin taas ihan loputtomiin, mutta silti jäi sellainen olo, ettei tollanen hotellin yökerho ole tarpeeksi hikinen ja rosoinen ympäristö meidän seteille, liian suuri prosentti yleisöstä on virallisemman näköisesti pukeutunut kuin me.
Joka tapauksessa ilta oli kokonaisuudessaan varsin hauska, Arton muistellessa jälkeenpäin älyvapaita ja epätoivoisia spiikkejään: "Jäätelötanssi!!!" tai "Ilmari ratkas tänään yhen tosi vaikeen tehtävän ilman paperii!". Voitte kuvitella minkälaisen spontaanin huutomyrskyn ja ekstaasinomaisen ilonpurkauksen jälkimmäinen herättää yleisössä.

Ja seuraavana päivänä sitten Lappeenrantaan - ja taas hotellin yökerhoon. Tällä kertaa nukuin suuren osan matkasta, mutta kuulin horteen läpi Tommin, Arton, Kerkon Ollin ja Mikon pelaavan parikkaa (sitä tyhmää sanapeliä, jota me pelataan aika vapaasti assosioivin säännöin). Typerin läpimennyt sana oli oli Kerkon rakkaus-sarakkeessa U:n kohdalla: uurna. Jotenkin Ollin perustelujen ja logiikan avustuksella päätettiin että rakkaus todella symboloituu ja materialisoituu nimenomaan uurnassa. Hmmm, täytyy joskus selittää parikan säännöt tänne niin ymmärrätte paremmin.
Vanha kunnon persläpi Hotelli Lappee ja sen respan täti otti meidät vastaan yhtä viileästi kuin aina (me kuulemma kerran rikottiin niiden lasten leikkihuoneesta leluja. No kyllä me kerran ennen keikkaa siellä leikittiin pikkulasten antaumuksella ja viattomuudella. Mun mielestä siellä ei mennyt mitään frisbeen frisbeetä hajalle, ja jos meni, se on kyllä Mattelin ja Brion vika - pitäähän sitä lelun leikkimistä kestää.) Jukka Eskola saapui tuuraamaan Karia joka häipyi taas Jartsan keikalle. Soundcheck oli ja meni, ja illalla ehdittiin vielä uimaan ja saunomaan - joten saman tien voi vetää pahat sanat takaisin hotellin meiningistä.
Miltei aina kehnohkoa keikkaa seuraa vapautunut, rento ja riehakas veto. Nyt ei ehkä ihan niin ollut. Tai siis olihan se kaikkea tätä, mutta jotenkin se viimeinen vaihde jäi pistämättä silmään. Yleisö oli omituisen vanhaa muuten, varmaan jotain kolmefemmoja suurin osa, ja poispilatulle mammuttiorkesterille on tietenkin traumaattista nähdä, että paikalle olisi oikeastaan mahtunut vielä vähän lisää väkeä. Lappeenrantalainen serkkuni kyllä sanoi että tilaisuutta oli mainostettu omituisen vähän - mikä tietenkin on sekä helpottavaa että raivostuttavaa kuultavaa. Illan inside-spiikki Artolta oli "...ja kaikki lauluthan kertovat lopulta rakkaudesta, niin myös tämä. Ja mehän tiedämme että rakkaus on uurna."
Takahuoneessa Olli harmitteli, että kun oli jotenkin niin hauska ja rento reissu ja hyvät säätkin vielä, niin ikävää että itse keikat oli jotenkin keskinkertaisia. No, kotona tietokoneella odotti samat kiitos-keikasta-meilit kuin yleensäkin, joten suurimmat erot keikoissa varmaan on meidän päissä. Seuraavaksi sitten Kaapeli ja bissefestarit.

Puoliltapäivin Kaapelitehtaan jättimäisessä hallissa haisi vanha väljähtynyt bisse - Helsinki Beer Festivalin alettua siis jo pari päivää aikaisemmin. Antti saapui chekkiin kertausharjoituksista, Marko ei ollenkaan edellispäivän klara-diplominsa juhlinnasta johtuen. Edellispäivänä isäksi tulleen Tommin puolesta paikalle tuli Itä-Saksan basisti ja Runkikillan hallituksen jäsen Pasi Heikkilä, joka ansiokkaasti tuurasi basson varressa toissa kesän Karjaan Faces-etnofestareillakin.
Flegmaattisesta meiningistä huolimatta chekki saatiin about kahteen mennessä tehtyä. Sitten himaan goisaamaan vähäksi aikaa.

Kaapelille tultiin (Tommin varpajaisten kautta tietenkin) aikamoisen ihmisruuhkan läpi, eli kalja näemmä saa suomalaisen liikkeelle. Keikan alkuun kun oli vielä vähän aikaa (Hunajamelonit soitteli omaa settiään), oli mahdollisuus bäkkärillä ja kaljakojuilla notkuessa tutustua muutamiin eksoottisiin olutlajeihin. Ja täytyy kyllä sanoa että en voi ymmärtää miten tollasten litkujen ympärille voidaan kyhätä kokonaiset festarit. No, olutsnobimme Olli tuntui olevan mielissään.

Mutta siis musiikkiin: Setti oli ylimääräisiä lukuunottamatta identtinen Lappeenrannan kanssa, mutta toki jokeri-basisti toi meininkiin omaa jännitystä. Heikkilä oli opetellut duunin ihailtavan hyvin - 8-V:n ihan parin tunnin varoitusajalla. Päivällä mietittiin, että Olli laulaisi Kuiskauksen miesosuuden Tommin ollessa mieron tiellä, mutta nuoren isän velvollisuuksiltaan se sitten kerkesikin kavuta lavalle yhden biisin ajaksi. Tommi esiintyi siis puvutta, aika "romanttisessa" kondiksessa ja ilman minkäänlaista kuuntelua, mutta erityisen koskettavasti ja tunteella kyllä.

Keikka oli siis sikamaisen hyvä (kieliä perkeleesti poikki ja vahvistinkin tilttasi!), vaikka äänentoisto saikin aikalailla haukkuja. PA oli suunnattu lavan lähistölle, ja pidemmällä kaljakojujen luona diggaillut kansa, jota kyllä riitti perkeleen pitkälle, ei näin ollen kuullut paljoakaan. Mutta nämä ovat teknisiä pikkuseikkoja eivätkä rokettirollissa niin tärkeitä. Kiitos festarien henkilökunnalle ja erityisesti Heikkilälle. Ja sitten Oulu-Levi-Rovaniemi!