Treenikämpältä Valimosta oli lähtö klo 8.00, mikä on vähän epäinhimillistä muusikkorentuille. Eli Lahteen saavuttiin hyvissä ajoin. Kohuttu Sibeliustalo näytti oikeastaan aika tyylittömältä möhkäleeltä, eikä akustiikaltaankaan sovi rockbändille sitten yhtään.
PA:ta sitten viriteltiin koko päivä, rumpupleksejä koottiin ja virveleitä vaihdeltiin, mutta lopulta varttia yli kuusi soundimaailma oli vieläkin vähän hakusessa. Koko päivän kestänyt (ja turhauttavan tulokseton) tsekki oli vienyt aika paljon intoa porukasta, ja lavalle asteltiin "Yksrymääj"-alkunauhan soidessa ilman suuria ennakko-odotuksia. Sitten asiat alkoi mennä pieleen.
Mahdollisesti yhtyeen Spinal Tap-maisimmassa episodissa bändi ja jouset ovat valmiina paikoillaan pimeyden vallitessa, Sumppi yrittää laitta Adatin soimaan (sieltä tulee ne I&K:n alun jumpsutukset) kerta toisensa jälkeen, mutta mitään ei tapahdu. Takahuoneessa odottavat laulajat lyövät päätään seinään ja Terhi ehdottaakin jo häkellyttävää logiikkaa osoittaen että "painutaan vittuun täältä". Yleisö odottaa pimeässä. Sumppi vetää sormeaan kurkulla merkiksi ettei nauha aiokkaan lähteä käyntiin ja noin minuutin patsasteltuamme Kerkko aloittaa intron yksin, hieman hapuillen muu bändi lähtee mukaan (biisiä ei ole ikinä edes yritetty soittaa ilman taustanauhoja), ja laulajat marssivat antiklimaattisesti lavalle muutaman hämmentyneen taputuksen säestämänä.
Siitä päästiin kyllä sitten liikenteeseen, slovarit ja taidepalat meni tosi komeasti, jotkut ihan kylmishyvin, mutta vauhdikkaammat rockjyrät ihan harakoille kahdestakin syystä - talon akustiikka ei suosi kovempaa möykkää, ja toisaalta tuoleilleen liimautunut "juhlayleisö" ei oikein voinut antaa mitään responsea jos vaikka olisivat halunneetkin. Villiviini oli kiva soittaa pitkän tauon jälkeen, samoin Helsinki-Vantaa, He kääntävät tyynynsä ja Tyttöjen välisestä ystävyydestä. Ja kyllähän yleisö encoreissa oli sitten ihan erilailla hereillä.
Jokatapauksessa illasta jäi sellainen fiilis, että Kultsalle ja Tampereelle settiä pitää vääntää vielä slovarimpaan suuntaan. Ja tuoleille pitää varmaan laittaa jotain pierutyynyjä että yleisö relaisi hieman - varaamme itsellemme yksinoikeuden olla jännittyneitä ja jäykkiä.

Kamat roudattiin lasipalatsiin jo edellisenä päivänä, ja aamuinen soundcheck olikin aikataulultaan niin löysä, että enimmäkseen pelattiin vain studion nurkassa lojuvaa onnenpyörä/trivial pursuit -peliä. Minä ja Tommi ollaan kolmoisjohdossa Onnenpyörässä ja allekirjoittanut myös pudotti Jukan (UB-miksaajan lisäksi Jyrki äänimies) TP:n ykköspallilta yli 20000 pongon kaulalla.
Kameraharjoituksissa mulla meni just viimeinen d-kieli poikki, ja jouduin viime hetkessä vaihtamaan 44-paksuisen a:n siihen tilalle (siis niinku huippukiinnostavaa). Se ei sinänsä soittoa hankaloittanut, mutta vaihtoipa vaan kaulan jännitystä sen verran, että kitara meni joka biisissä vähän epikseen. Joten sori siitä.
Muuten biisit meni hyvin, kuulosti vielä jälkeenpäin telkkaristakin katottuna ihan jämeriltä (tosin henk. koht. tuun siitä kuvaustyylistä aika merisairaaksi), Poika vuoden takaan alotus meni vaan vähän munille taustanauhahässäköiden takia. Ehkä musiikin jumalat yrittää kertoa meille jotain.

Kamoja käytiin roudaamassa jo edellisenä iltana, tarkoituksena rakentaa lava valmiiksi keskiviikkoista soundcheckiä varten. Luvatut raiserit eivät olleet kuitenkaan tulleet, eivätkä vielä seuraavana keikkapäivänäkään paitsi vasta monen tunnin hyödyttömän venailun jälkeen.
Kun homma saatiin käyntiin, meni loppupäivä itseasiassa nätisti putkeen, ja sprigit ehdittiin vaihtaa kaikessa rauhassa. Joten lavalle marssittiin positiivisesti jännittyneinä.
Kerkko veti aiemmin päivällä takaisin suunnitelman vielä Lahteakin slovarimmasta setistä. Ensinnäkin permannon seisomapaikkalaiset piti saada joraamaan ja toisekseen talon akustiikka oli paljon armeliaampi kuin Sibeliustalossa (Antilla mukana olleet riisitikut hylättiin liian lusmun kuullosina).
Keikka oli todella miellyttävä yhdistelmä konserttisalin hartautta, juhlavuutta ja muhkeita soundeja ja klubikeikan sekoilua, hikeä ja rentoa meininkiä. Täpötäysi sali oli jakautunut permannon rockklubilliseen ja sen takaa nousevien penkkirivien toiseen mokomaan. Ja jälkimmäisestä siirtyi illan mittaa jengiä ensimmäiseen aika kiitettävästi. Ja jälkeenpäin tuli kommenttia että jouset kuului paljon paremmin kuin lahdessa, mikä on kiitollista.
Ns. slovarit ja taidepalat menivät odotetusti ihan vitun hyvin, mutta kaiken maailman möykkäiset rokkiväännötkin toimi ihan eri levelillä nyt kun yleisöllä ei ollut perse penkissä. Henk. koht. olin aika fiiliksissä kun Poika vuoden takaa meni niin äijästi, kun sen liveversion kanssa on ollut vähän sovituksellista trabelia aikaisemmin. Hauki meni ihan yhtä sekopäisesti kuin monilla festarikeikoilla ja Sinä lähdit pois oli magee kun kaikki huilu- ja jousiarrit polveilivat siellä seassa.
Tämän illan jälkeen on paljon itsevarmempi pheelis Tamperetaloa ja sen televisiointia ajatellen. Ja silti takaraivossa tikittää kello että koska pääsee Kårenille hikoilemaan...

Tampesteriin lähti ensimmäinen iskuryhmä - minä, Kerkko, Terhi, Tommi, Topi, Sumppi ja Jukka - jo sunnuntaina puolilta päivin. Kaupungissa (tosin kipeenä hotellissa) odotteli jo Olli ja Antti tuli iltajunalla perässä. Taustaheijastusdioja olin lähettänyt teetettäväksi jo pari viikkoa aikaisemmin, kun siellä on se 8x10-metrinen taustaprojisointi. Tamperetalo ei ollut ehkä ihan niin ison oloinen kuin 1 1/2 vuoden takainen mielikuva, mutta pesi silti stailissa ja glamourissa mennen tullen muut konserttisalit missä ollaan käyty.
Lavaa rakennettiin tällä kertaa myös TV-taltioinnin ehdoilla, joten jouduimme pitkin hampain tiivistämään vähän muodostelmia viime kerrasta. Yle oli lunastanut ensimmäiset rivit , jottei lavanedustan kameratyöskentely estäisi maksavalta yleisöltä näkyvyyttä. Useimmiten telkkarikameroiden ollessa paikalla meininki jotenkin hyytyy tai muuttuu varovaiseksi & jäykemmäksi, ja tulee sellainen olo, että esiinnytäänkö tässä nyt kameroille vai yleisölle. Maanantain keikalla itselläni ainakin oli sellainen fiilis ettei kamerat haittaa, tosin laulajien editse silloin tällöin juoksennellut kuvaaja tuntui kuulemma niiden mielestä vähän hassulta.
Talon toivomuksesta settejä vedettiin kaksi ja väliin laitettiin puolen tunnin väliaika. Tämä helpotti keikan rakentamista encoreineen yli kolmenkymmenen biisin mittaiseksi, joten mukaan mahtui pari harvinaisempaakin biisiä. Tila otettiin haltuun Helsinki-Vantaalla, jonka jälkeen haettiin vähän hikeä pintaan Heikolla valolla ja Rubikin kuutiolla. Itselläni keikka sujui merkittävänkin energisissä tunnelmissa ollakseen tollanen hyperjuhlava gaalailta (yleisön joukossa näkyi aikalailla sellaista väliajalla konjakkikahveja imuroivaa jakkupukukansaa) ja tauolle tultaessa olin jo litimärkä hiestä. Parit tupakat ehdittiin poltella kaikessa rauhassa ja vähän telkkariakin katsella. Oli se kyllä vähän hassua ajantappamista, mutta ehti vähän kysellä pheeliksiä, ja kaikki tuntuivat olevan riemuissaan (no Kerkko muistaakseni jotain mutisi ettei mennyt ihan putkeen).
Toinen puoliaika ja encoret olivat sitten vieläkin meiningikkäämpiä, pesi energiassa viimevuotisen Tamperetalon mennen tullen. Arto taisi vahingossa hajottaa mikkinsä kesken keikan , multakin tippui mikki skobesta pariin otteeseen ja piuhoihin kompasteltiin, eikä soitto enää loppumetreillä ollut kovinkaan hiottua, mutta saatiinpa juhlakansa viimeistä jamppaa myöten ylös penkeistään. Tosin Hauki tollasessa tilassa alkoi muistuttaa jo Mestarit Areenalla osaston olkatoppaus-rockia. Sinä lähdit pois meni ainakin lavalla aika kaaoksen puolelle, kun lavan etuosassa rupesi resonoimaan joku supermatala brummi lujempaa kuin musiikki. Pidemmälle yleisöön se ei kuulemma kuulunut ollenkaan, mutta omissa korvissa ei paljon muuta erottanutkaan, ja Kerkko jo pelkäsi PA-kamojen putoavan niskaan. Jokatapauksessa loistava keikka ja kiitos kaikille, erityisesti jälleen VP:lle loistavista valoista.
Ja lopulta vielä erityiskiitos Jukka Eskolalle, joka ehti päivän varoitusajalla tuuraamaan Karia äkillisen sairauden johdosta. Thänks.

Turkuun matkattiin normaalin dösän sijasta jollain luksuskärryllä, jossa oli sekä etu- että takaosassa DVD-surroundhässäkkä-kotiteatterit. Menomatkalla haukoteltiin Perfect Stormia ja Rush Houria (Sekä vähän Speediä huonokuuloisille saksalaisille tekstitettynä), seuraavana päivänä oli Valtion vihollisen vuoro.
Paikan päällä Kerkon ja Antin ensimmäinen toimenpide oli raijata lavan nurkkaan eksynyt piano takaisin bäkkärille tunnelmallisia musiikkihetkiä varten. Ennen soundcheckiä ehdittiin vielä käydä kirjoittautumassa Quality Hotel Ateljeehen (millainen hotelli kokee tarpeelliseksi painottaa laadukkuuttaan nimessään??) Soundcheck olikin sitten sarja erilaisia teknisiä pikku ongelmia (hajonneita piuhoja ja bassoja, puheluita kaikille muusikkotuttaville - kiitos mm. Vilkalle illan pelastamisesta), Vuokko ja Kari eivät edes ehtineet checkiin, Vuokko ajoi suoraan Helsingistä näytelmänsä kriitikkoensi-illasta Kårenille - ja ehti hulppeasti 23.30 paikalle. Tommin varabasso oli saatu taloon jo useita minuutteja aikaisemmin. Silti kukaan ei tuntunut olevan huolissaan illan kulusta, koska... no, Kårenilla nyt vaan menee aina niin hyvin.
Ja niin tänäänkin. Vaikka ennen keikan alkua ryysittiin lavan taakse tällä kertaa epädramaattisesti yleisön läpi, niin kun vihdoin päästiin stagelle oli vastaanotto kuin suuren maailman tähdillä. En tiedä mitä spiidiä Kårenilla sekoitetaan bissetankkeihin vai meneekö sali kuumuudesta sekaisin, mutta jengi kyllä huitoo ja huutaa kuin juhannusfestareilla. On se aika ilmaista kyytiä, ja tehtäväksi jäi vaan yrittää pysyä pystyssä nestehukasta ja huippauksesta huolimatta.
Kaunis ja Ylpee toimii kyllä loistavasti vikana biisinä, mutta sen loppuluuppi ennen ekaa encorea alkaa tuntua jotenkin liian koreografioidulta: bändi poistuu lavalta - ja kas! - ehtii vielä takaisinkin sen biitin aikana. No joka tapauksessa Hauen piti olla ihan absoluuttisen viimeinen kappale, ja me riisuttiin jo kaikki korvamonitorihässäkät ja niin edespäin, mutta takaisin lauteillehan sitä joutui, kun siitä käsienläpsyttelystä ja kirkumisesta ei tullut millään loppua. Joten kaiken kaikkiaan taas aivan mahdottoman onnistunut Kårenin ilta, joka jatkui sitten johonkin Downtown-nimiseen korttelikapakkaan jossa tietenkin väänsi joku bluesryhmä.