Lyöjät ihmemaassa

Ilari Hongisto

PAS eli Percussive Arts Society perustettiin vuonna 1961. Kymmenen vuotta myöhemmin alettiin julkaisujen toimittamisen lisäksi järjestää myös koulutus- ja esiintymistilaisuuksia lyömäsoittajille. Tuhansien talkootuntien jälkeen, vuonna 1976, tilaisuus saavutti nykyisen hahmonsa; ensimmäinen PASIC eli Percussive Arts Society International Convention pidettiin tuolloin New Yorkissa. Joka vuosi järjestettävä kokoontuminen on pikku hiljaa kasvanut ja saavuttanut nykyisen asemansa maailman suurimpana lyömäsoitinfestivaalina - jonne nyt lähti esiintymään myös kymmenkunta turkulaista lyömäsoittajaa.

Kroustikon ja ohjelmisto

Turun konservatorion lyömäsoitinryhmä on nimeltään Kroustikon. Orkesterin kapellimestarina toimii laitoksen johtava lyömäsoitinopettaja Risto T.T. Pulkkinen. Kroustikonin historia ulottuu parin vuosikymmenen taakse, mikä tekee ryhmästä poikkeuksellisen koko Skandinaviassa. Nykyisessä Kroustikonissa on johtajansa lisäksi yhdeksän soittajaa, joiden ikä pyörii kahdenkymmenen molemmin puolin.

Turkulaisten lentokoneen laskeutumista Orlandoon, jossa vuoden 1998 PASIC pidettiin, edelsi pitkä, lähes vuoden mittainen harjoitusrupeama sekä konserttisarja; kaiken tähtäimenä oli saada aikaan 45 minuutin pituinen monipuolinen ja toimiva ohjelma USA:n matkalle. Ohjelmisto lyötiin lukkoon viime kesänä ennen Viitasaaren Musiikin aika festivaalia, jolla Kroustikon esiintyi. USA:ssa esitettäviksi valittiin sekä perkussiivisia rumpu- ja lyömäsoitinteoksia että melodisia mallet-kappaleita aina sinfoniasta Säkkijärvenpolkkaan. Ohjelmistossa oli myös kaksi sävellystä Risto Pulkkiselta ja Osmo Tapio Räihälän varta vasten Kroustikonin USA:n matkaa varten säveltämä Chadwick Drive.

Esiintyminen PASIC:issa

Tämänvuotinen PASIC pidettiin siis Orlandossa, Orange County Convention Centerissä, Floridassa marraskuun alussa, ja se oli nyt pituudeltaan neljä päivää. Tapahtuman esiintyjäkaarti saisi kenen tahansa lyömäsoittimista ja rummuista kiinnostuneen haukkomaan henkeään ihmetyksestä. Toinen toistaan kuuluisampia mestareita ja virtuooseja saman katon alla heidän seurassaan myös joukko turkulaisia lyöjiä yhtä hämmentyneinä kuin peura auton valokeilassa.

PASIC:in ensimmäinen päivä oli omistettu lyömäsoitinmusiikkia tekeville nykysäveltäjille. Kaikki säveltäjät yhtä lukuun ottamatta myös esittivät omia teoksiaan joko 2600-paikkaisessa auditoriossa tai hieman vaatimattomammissa saleissa; yhteensä jättimäisestä messukeskuksesta oli PASIC:in käytössä 8 salia, joista pienin veti "vaatimattomat" 200 henkeä. Samaan aikaan lyömäsoitintapahtuman kanssa keskuksessa oli käynnissä tai käynnistymässä kahdet muut suurmessut, joten Suomen mittakaavassa puitteet olivat sanoinkuvaamattomat.

Vasta toinen "kisapäivä" käynnisti PASIC:in täydellä teholla. Tommy Igoe aloitti settirumpaleiden esiinmarssin samaan aikaan perkussionistien, timpanistien ja mallet- taitureiden vyöryn kanssa - informaatiotulva oli ylitsevuotava. Samana päivänä oli myös Kroustikonin esitys hulppeassa auditoriossa. Ryhmän konsertti onnistui olosuhteisiin nähden melko hyvin. Ylimääräisen esiintymisjännityksen lisäksi ainoan varsinaisen takaiskun tuotti huono soitinvalikoima. Useimmilla muilla orkestereilla oli omat laadukkaat soittimet mukanaan, mutta turkulaiset eivät - luonnollisesti - voineet tuoda omia välineitään, vaan joutuivat tyytymään ikäloppuihin lainasoittimiin. Tämän seurauksena erityisesti perkussiivisten kappaleiden äänimaailma ei ollut toivotulla tasolla; virittämiseen ja muuhun remontointiin tunnin mittainen valmistautumisaika ei yksinkertaisesti riittänyt.

Legendojen seurassa

Kahden seuraavan päivän aikana messut olivat yhtä lyömäsoitinilotulitusta. Rumpupuolella shown varastivat kaksi jazz-musiikin suurta legendaa, Roy Haynes ja Joe "Take Five" Morello. Toki mukana oli myös nuoria huipputeknisiä osaajia sekä arvostettuja alan nykyammattilaisia puhumattakaan latin-rytmien erikoismiehistä etunenässä Horacio "El Negro" Hernandez. Erityisen mielenkiintoinen oli Terry Bozzion rumpusettikonsertti, jossa tämä virtuoosi esitti omia teoksiaan jättimäisellä rumpusettillään - pienoiskokoisella sinfoniaorkesterillaan, josta hän taikoi esiin hämmästyttäviä soundeja, jopa tonaalisia sävelkulkuja. Rumpaleiden esiinmarssin kruunasi Vinnie Colaiutan huumorin sävyttämä klinikka, jolla tämä maailman parhaimpanakin pidetty patteristi soitti vähän, mutta sitäkin paremmalla tyylillä ja pehmeydellä, joka tuntui usein puuttuvan nuorempien mestareiden soitosta.

Suurin osa PASIC:in esiintyjistä piti perinteisen klinikkamuotoisen opetustilaisuuden. Mukana oli myös mestarikursseja, joilla yleisön jäsenet pääsivät ottamaan osaa itse musisointiin. Totta kai ohjelmassa oli myös perinteisiä konsertteja milloin yhtyeen kanssa, milloin ilman sekä kilpailuja muun muassa patarummuilla. Rumpusettiohjelman lisäksi PASIC:issa oli tarjolla erittäin laaja paletti lyömäsoitintaidetta; latin-percussiot, käsirummut sekä marimbat, vibrafonit ja muut orkesterilyömäsoittimet olivat esillä puhumattakaan marssirumpu- ja steel drum -orkestereista. Jokaisen konserttipäivän iltana oli myös jazz-jamit, joilla house-orkesteri sai vieraakseen toinen toistaan taitavampia rumpaleita. PASIC:in esiintyjistön ainoan pettymyksen tuotti mallet-guru Leigh Howard Stevens, joka joutui jättämään esiintymisensä väliin surullisen perhetapahtuman seurauksena. Vuoden 1998 PASIC huipentui jo käsitteeksi muodostuneen NEXUS-lyömäsoitinorkesterin konserttiin äärimmäisen täydessä auditoriossa viimeisen messupäivän iltana.

Kokemusta ja oppia

Esiintyminen maailman suurimmalla lyömäsoitinfestivaalilla oli nuorille soittajille esiintymiskokemuksen lisäksi ennen kaikkea mittaamaton elämys. Istua samoilla paikoilla lyömäsoitinten elävien legendojen kanssa katsomassa muita eläviä legendoja on kokemus, jonka arvoa ei rahassa voi mitata. Lisäksi Orlandossa oli myös - itse varsinaisten esiintyjien lisäksi - paikalla paljon kuuluisia pedagogeja ja soittajia Joe Porcarosta Joel Rosenblatin kautta Nicko McBrainiin. Lisäksi paikalla oli kaikkien suurten rumpu-, lyömäsoitin- ja symbaalivalmistajien edustajat uusimman välineistönsä kanssa, joten turkulaisille kertyi mukaan myös aimo annos opiskelumateriaalia ja -välineistöä malleteista ja kapuloista aina uusimpiin rumpuvideoihin.

Kaiken kaikkiaan PASIC oli konservatoriolaisille korvaamaton oppimistilaisuus, sillä koko maailmasta tuskin löytyy toista festivaalia, jolla voisi olla yhtä ajan hermolla rumpumaailman tapahtumista kuin Orlandossa. Turkulaiset musiikinopiskelijat saivat haistella kansainvälisiä tuulia ja siirtyä hetkeksi aikaa lyömäsoitinten "kuumaan ryhmään", osaksi rumpuyhteisöä ja sille suuntaa näyttäviä tuntosarvia.