Jorma Katrama siirtyi eläkkeelle

"SEN SAIN MITÄ HAIN"

teksti: Pekka Nissilä

Yli neljäkymmentä vuotta samassa orkesterissa palvellut Jorma Katrama siirtyi alkukesästä Helsingin Kaupunginorkesterin basson äänenjohtajan paikalta eläkkeelle. Mittavaan työsarkaan mahtuu myös solistiuraa sekä opetusta, ja Liitonkin kuviot ovat merkittävästi olleet mukana.

Oliko selvää vaihetta tai hetkeä, jolloin päätit, että harrastus muuttuu ammatiksi?

- Ei oikeastaan. Olen elänyt jonkinlaisessa musiikin kentässä kaiken aikaa, syntymäni [1936] ajoittui siihen, kun isäni sai käyrätorvensoittajan paikan Kaupunginorkesterissa 1937. Musiikki on koko ajan ollut olemassa. Itse vinguin viulua, ja lopulta sen sain. Olin elänyt suurenmoisissa kuvitelmissa siitä, mitä se viulunsoittaminen on, kuunnellut kaupunginorkesterin konsertteja, ja niin edelleen.
- Kun sitten viulusta eräänä päivänä vetäisin äänen, niin siihen se kaikissa sateenkaaren väreissä hehkunut saippuakupla puhkesi. Kiinnostus musiikkiin - ainakin viulunsoittoon - hävisi, mutta isä sanoi, että kun se on hankittu, niin maanantaina on ensimmäinen tunti.
- Koulua käydessäni soitin kaiken aikaa viulua, ja ajatukseni oli ammattimuusikoksi orkesteriin. Ja jos se joku orkesteri oli, niin Helsingin Kaupunginorkesteri. Minulla ei koskaan ole ollut mitään muuta orkesteria. Sitten tuli jazz, tuli basso, ja sille tielle jäin.

Tuliko soitinvaihdos nimenomaan jazzin kautta?

- Koulussa meillä oli pieni jazzbändi, jossa soitin viulua. Bassoa ei ollut, ja kaverit tietysti keksivät, että kun bassossa on neljä kieltä ja viulussa on neljä kieltä, niin miksen minä ... Soitin silloin muun muassa Helsingin Työväen Orkesterissa viulua, Kalervo Tuukkasen johdolla. Siellä oli ylimääräisiä bassoja, joten kysyin voisiko tuollaista lainata. Soitin sitä sitten bändissä, nyrkkiin puristetulla kymmensormijärjestelmällä. Se ei tuntunut mielekkäältä, olin niin paljon jo soittanut. Kysyin isältä, että löytyisikö orkesterista joku, joka voisi opettaa.
- Oiva Nummelin siellä oli - legenda, meidän bassonsoiton isä. Kaikki minun ikäiseni ja vähän nuoremmatkin ovat olleet Nummelinin oppilaita, siinä perustalla meidän koko bassonsoitto lepää.
- Valinta oli muutaman vuoden jälkeen tehtävä. Ne on liian lähellä ja liian kaukana toisistaan - sormenpäät leviää bassossa, alkaa tulla vaikeuksia, ettei kumpaakin voi ammattitasolla tehdä. Joten basso voitti, osittain siitä syystä, että kapakkakeikat tuli, lavakeikat tuli, koulupojalle alkoi tulla rahaa, ei tarvinnut mennä kesätöihin. - Edistyin basson kanssa nopeasti, kun pystyin soveltamaan jousitekniikan heti viulusta, ja luin nopeasti nuotteja, bassoklaaviakin, kun soitin pianoa. Minulla oli taju jousisoittimen äänenmuodostuksesta valmiina, ja kaikki nämä edut tekivät minusta jo vähän ihmelapsen muihin verrattuna. En ollut lahjakkaampi kuin muut, kaikki nämä valmiudet olivat vain etuna sellaiseen, joka tarttui soittimeen ensimmäistä kertaa.
- Voi olla, että bassossa oli se jokin minulle. Ei bassona, vaan mieltymyksenä mataliin ääniin. Sellaisen muistan radion kuuntelustani pienenä, ne matalat äänet, ei bassot sinänsä.

Sinulla on legendaarinen Sibelius Akatemian ensimmäinen bassodiplomi. Oliko se orkesterisoittoa vai solismia?

- Prosessi oli tietenkin perustekniikkaa, sitten orkesteria, ja viimeisenä solistista soittoa. Soolorepertuaari oli pieni. Tämä johtui varmaan Nummelinista, joka oli orkesterimuusikko, soitti kyllä sooloja silloin tällöin, mutta se ei ollut painopiste.
- Keskityimme orkesterisoittoon, siitäkin syystä, ettei kukaan kai vakavasti ajatellut, että sieltä bassojen puolelta tulisi mitään vakavaa uhkaa diplomin vaatimiseen. Itse tutkinto oli solistista työskentelyä kyllä. Jatkoin opiskeluani Pariisissa, silloin bassonsoiton opiskelu ulkomailla oli vielä ainutkertaista. Pääsin orkesteriin vuonna 1959, ensikonserttini oli vuorossa 1968. Sooloäänitteitäkin on kertynyt useampia.

Onko orkesterikirjallisuudesta tullut esiin jotain basistin suosikkiteosta?

- Ihan basson lähtökohdista suosikkia ei ole. Mikään modernin musiikin esitaistelija en ole, enkä useinkaan siitä pidä. Juoksen melodian perässä, tunteella soitteleva pelimanni olen enemmän. Mutta ihan musiikkina, niin de Fallan Kolmikolkkahattu, Stravinskyn Kevätuhri, tämmöiset on niitä joista erityisesti pidän. Niitä on hauska soittaa, niiden alkuvoima menee minuun, värähdyttää.
- Vaikeita ovat Richard Straussin teokset, ja raskaita myös Brucknerit ja Mahlerit. Sinne on kirjoitettu pitkiä pedaalitremoloita, samaa ääntä saa sahata puoli sivua fortissimossa! Tiukoille ottaa, vähän kuin olisi motin halkoja hakannut sellaisen jälkeen. Musiikkina ne on hienoja, isänikin sanoi että "kyllä sekin aika koittaa kun Brucknerista tykkäät", ja on se tullut.

Kevyellä puolella basso on voimakas harmoniasoitin, vastaa useimmiten yksin peruskuljetuksesta. Kiehtooko siellä soittimen rooli, vai ympäröivä musiikki?

- Sekä että. Oikeastaan se kudos, erityisesti jazzissa, kiehtoo. Jokainen lisää oman osuutensa siihen palapeliin, ja kun se kohdalleen loksahtaa, niin eihän mikään ole herkumpaa. Sinfiksessä basisti on onnellisessa asemassa, koko se muu struktuuri rakentuu siihen meidän soittamaan harmonian pohjaan. Olemme harvoin niin tiukoilla omassa stemmassa, se ei ole sellaista hengissä säilymisen äärirajoilla horjumista niinkuin ensiviulisteilla on suurimman osan aikaa. Meillä on enemmän aikaa kuunnella siinä soitettaessa, elää mukana.
- Basisti pystyy myös osallistumaan kaikkiin näihin: ooppera, sinfonia, jazz, viihde, tanssi - ainoa, josta jää ulos, on jousikvartetti. Jos ajattelen vaikka jotain oboistia, niin siltä jää pois paljon isompi nippu. Olen allround-soittaja ollut aina, kaikkea alaan kuuluvaa työtä tehdään. Jokaisesta saa jotain, kaikki auttaa toisiaan. Mielelläni olen tehnyt kevyen puolen työtä aina.
- Sähköbassosta luovuin siihen aikaan, kun soittimen luonne alkoi muuttua, tuli funk ja muut. Eli musiikki muuttui niin, että joko oli opeteltava uusi tatsi, tai jättäydyttävä syrjään. Se muutos oli niin suuri, että katsoin, ettei minulla ollut siihen aikaa. Olen seurannut tietenkin kehitystä koko ajan, joku Jaco Pastorius oli yksi joka lopettamiseni kypsyttikin. Tällaisia huikeita virtuooseja kuunnellessa tuli mieleen, että miten tämä on mahdollista? Sivutyönä sellaiseen ei pääse.

Missä koet rajan taiteen tekemisen ja rivimiehen työn välillä?

- Kyllä ne toisistaan on erotettava. Jos orkesterimuusikolla on hyvä ammattitaito, niin seisoohan se vaikka päällään, jos tarvitaan. Hyvän orkesterimuusikon tärkeimpiä ominaisuuksia soittotaidon lisäksi on joustavuus. Ammattitaidolla toteutetaan pieninkin kurva ja nyanssi, mikä tarvitaan. Jos siihen pystyy, on hyvä orkesterimuusikko. Ei siinä voi toteuttaa henkilökohtaista taiteilijanäkemystä. Se voi mennä täysin ristiin kapellimestarin näkemyksen kanssa, ja silloin saa jompikumpi vatsahaavan, todennäköisesti soittaja.

Mikä merkitys on ulkomaisilla esiintymisillä?

- Ne ovat orkesterin oman mielenvireyden kannalta erittäin tärkeitä. Syitä on monia. Ensinnäkin, kun meidät ahdetaan samaan bussiin, ja yhdessä koetaan vilua ja nälkää, se on sosiaalinen tapahtuma. Normaalityöpäivänä meillä on neljän tunnin harjoitus, ja sitten 20 minuutin tauko, jolloin ihmisillä on ruokaa suussa, eikä niin henkeviä ajatuksia päässä. Emme tunne toisiamme tarpeeksi ihmisinä. Matkoilla on aika paljon aikaa busseissa ja hotelleissa, siellä keskustellaan jo muustakin kuin ammattiasioista. Opimme tuntemaan toisiamme, ja se kuuluu vuorenvarmasti soitossa.
- Tärkeätä on myös päästä sellaisiin saleihin soittamaan, joissa on upea akustiikka. Se tunne mikä siinä on, kun musiikki kelluu muutaman metrin korkeudessa sellaisena usvamattona, johon lisätään ja josta vähennetään, se on fantastista. Ei siinä enää kukin soita pelkästään omaa instrumenttiaan, vaan soitamme sitä salia. Sitä ei tapahdu täällä kotona.
- Ulkomailla yleisön reaktiot ovat myös toista - huudetaan, tömistetään, spontaanisti. Ehkä se on siellä jokapäiväistä, mutta oli niin tai näin, kyllä se mukavalta tuntuu. Tuleeko Suomi tutummaksi maailmalla, sitä on vaikea arvioida - toivottavasti. Tuskin siellä mikään orkestereistamme on kovin saanut vettä niskaansa, kaikki bändit ovat kohtuullisesti onnistuneet. Aina joku sappivikainen on saattanut istua kuuntelemassa, mutta pääsääntöisesti arviot ovat käsittääkseni olleet myönteisiä.
- Rahaahan se syö, on selvää ettei se ilmaista ole. Jostain sitä kaivetaan, yhteiskunnan varoista ja muualta. Siinä on monta hyvää asiaa, enemmän plussaa kuin miinusta. Ja kyllä soittajakin ne kahdeksan tunnin bussimatkat unohtaa, vaikka se silloin raivostuttikin, kun sen piti olla vaan kolme tuntia... Ei ehdi syödä, ja konsertti alkaa - tiukalle on joskus ottanut.

Kun suomalaisia muusikoita kiinnitetään ulkomaisiin orkestereihin, niin kuuluu kommentteja, että parempihan olisi, jos hyvät suomalaiset muusikot soittaisivat suomalaisissa orkestereissa.

- Olen sitä mieltä myös. En halua arvostella niitä, jotka ovat hyvissä paikoissa - Berliinissäkin kaksi basistia - eli on hienoja muusikoita, jotka ovat sinne omalla ammattitaidollaan ja ansioillaan päässeet. Aika paljon täällä hymistellään jonkun pääsyä ulkomaan orkesteriin, se on hienoa ja ihmeellistä ja suurenmoista. No, olkoon niin.
- Toisaalta olemme menettäneet hyvän muusikon, joka on koulutettu täällä, johon on satsattu aika paljon rahaa opetuksen ja opintojen tukemisen myötä. Se on mielestäni osittain hukkaan heitettyä rahaa. En näe tätä ihan hyvänä Suomen vinkkelistä katsottuna. Heidän pitäisi olla täällä, hyödyttämässä Suomen musiikkielämää.

Entäs toisinpäin? Ulkomaalainen käy koesoitossa ja saa paikan?

- No siinäkin on kaksi puolta. Hyvä soittaja orkesterille on aina onnenpotku. Mutta siitä tullaan taas koulutusasiaan. Meille on luotu hyvä organisaatio koulutukseen, jossa tietty hukkaprosentti on tietenkin olemassa. Mutta paikkoja ei ole kuitenkaan niin paljon, ja jos johonkin ulkomainen soittaja tulee, niin onhan se hänen onnensa tänään, mutta vuoden kuluttua siihen olisi ehkä voitu saada suomalainen. Orkesterin kannalta hyvä soittaja on aina hyvä, tuli se mistä vaan, se on selvä.
- Tästähän oli hirmuiset taistelut aikoinaan, kun oikeasti oli muusikkopula, ja liitto haukuttiin alimpaan kattilaan, kun se "estää taiteellisen tason nousun sulkemalla rajat ulkomaisilta". Onneksi liitto piti pintansa. Nämä ovat tietysti vaikeita kysymyksiä.

Edellisen kaltaisia ammattiasioita työhön liittyy. Itse liityit koululaisena Liittoon vuonna 1955. Oliko se myös itsestään selvää?

- Koin, että Liittoon täytyy liittyä, täytyy järjestäytyä. Se oli aika yleistä muusikkojen parissa, Kaupunginorkesterissa se oli esimerkiksi aika sataprosenttista automaattisesti. Joku kun tuli keikalle, niin paperit lyötiin eteen. Jos joku alkoi napista, niin kyllä se palautettiin nopeasti päiväjärjestykseen. Se oli ammattietiikkaa.
- Kevyen puolen keikkahommissa [Jorma liittyi Viihdemuusikkoihin] bändit tekivät silloin etupäässä suoria sopimuksia, toimistot puuttuivat välistä. Oli myös varsin pitkiä keikkoja, jopa vuosia joidenkin kohdalla. Myöhemminhän toimistojen kohdalla alkoikin olla ongelmia, kun alkoi tämä ravintolamuusikkojen halpatuonti ulkomailta. Niitä puitiin oikeudessakin.

Olit 60-luvun lopulla liiton puheenjohtajana. Halusitko mukaan, vai tulivatko kaverit kysymään?

- Kyllä kaverit tulivat kysymään. Olin ehkä sen verran kiukkuisesti ottanut jo kantaa moneen asiaan, että ehkä ajateltiin minusta saatavan liitolle hyvä työrukkanen. Pitkän pohdinnan jälkeen suostuin. Silloin Liitto oli lähes varaton ja riitainen, jopa ratkeamispisteessä. Koko työmarkkinakenttä muuttui silloin. Vaikka yritin voimieni mukaan toimia niin hyvin kun osasin, huomasin, ettei ole mahdollista tehdä sitä sivutoimisesti. Liian suuret yhteiset asiat olivat kyseessä.
- Kävi selväksi, että niin ei voitu jatkaa. Oli oltava päätoimiset henkilöt asioita hoitamassa, ja niin päädyttiin ottamaan liitolle päätoiminen toiminnanjohtaja ja erikseen puheenjohtaja. Tänään Liiton resurssit ovat aivan toista luokkaa, ja asioita on pystytty hoitamaan hyvin. Silloin oli tilanteita, joissa tiedettiin voittavamme, jos lähdettäisiin asiaa ajamaan, mutta ei ollut rahaa. Taloudelliset resurssit olivat olemattomat. Jäsenmaksukeräys saatiin sittemmin organisoitua toisin, ja aloimme saada tuloksia.

Kaupunginorkestereiden tekijänoikeuskysymyksessä 70-luvulla osuutesi on ollut aikakirjojen mukaan ratkaiseva.

- Lähetin kirjeen Yleisradiolle, jossa syytin taloa varastetun tavaran myymisestä. Väitin heidän toimivan laittomasti radioidessaan kaupunginorkesterin konsertteja. Kaupunki älähti oikein pahanlaatuisesti. Siitä tuli oikein raivoisa riita, silloin minulla oli paljon energiaa, oikein pursuin adrenaliinia.
- Kaupunki omine lakimiehineen sorvasi heille soveliaita lausuntoja, joita toki riitti. Meillä oli Jukka Liedes, joka oli suurenmoinen asiantuntija, hänen kanssaan istuttiin iltaa, ja mietittiin seuraavaa kuviota. Kaupungin oli lopulta annettava lain edessä periksi, vaikka se yrittikin vääntää toisenlaista tulkintaa. Taloudellisesti se tuotti mukavan tuloksen soittajille.
- On sanottava, että harvassa asiassa olen saanut niin paljon kollektiivista tukea, kuin sillä hetkellä orkesterista, se oli täysillä mukana, mitä lämmöllä muistelen. En tiedä jaksaisinko enää, olihan se myös viheliäistä aikaa, kun lokaakin heitettiin.

Mikä Muusikkojen liitto on, tai sen pitäisi olla?

- Kyllä se etujärjestö on. Vaikea on kuvitella, ettei muusikoilla olisi liittoa, ja että kaikki yrittäisivät pärjätä yksin. Liitto on nimenomaan puolustamassa sitä kaikista hiljaisinta. Kaupunginorkesterin soittaja ei myöskään ole sellainen kunnallinen virkamies, että meikäläisten kannattaisi liittyä sellaiseen seuraan. Tämä on erityisala, ja tarvitsee omaa erikoisosaamista myös liittonsa taholta. Kirjo omassa keskuudessammekin on valtava.

Viime aikojen keskusteluissa on palkkaus noussut esiin julkisuudessa. Tuntuuko sinusta siltä, että jälkeen on jääty?
- Tätä voisi tietysti kysyä kaikilta ammattiryhmiltä, ja vastaus olisi sama - kyllä tuntuu. Mutta jos ajattelen itseäni, niin tuossa kuukausi sitten [toukokuussa] pidin vielä hallussani yhtä tämän maan huippupaikkaa - suuren sinfoniaorkesterin äänenjohtajan paikkaa. Jos lasketaan siitä palkka ilman erilaisia radiointikorvauksia, niin se nousee hieman toiselle kymmenelle tuhannelle kuukaudessa, kaikkine taltiointikorvauksineen hieman yli viiteentoista tuhanteen.
- Sitä voisi ehkä pitää matalapalkkaisena, kun tiedetään, että opiskelijamaailmasta on - jopa ennen valmistumista - päästy ensimmäiseen työpaikkaan, jossa lähtöpalkka on viisitoista tuhatta. Minä sain kaikilla lisillä viisitoista rikki. Kyllä tämä on matalapalkka-ala, mutta aina löytyy halvempaa punaviiniä. Ei se välttämättä ole elämänlaatu siitä kiinni, että onko metri enemmän venettä. Elämänlaatu on ihan muuta.

Onko mitään keinoa saada taloudellista arvostusta muusikon työlle? Ketä se kiinnostaa, jos me lopetamme soittamisen?

- Dilemma on se, että panoksemme puuttuminen yhteiskunnasta ei aiheuta sille välitöntä taloudellista tappiota. Todelliset painostuskeinomme ovat kovin vähäisiä. Jos hieman yksinkertaistan, niin tämä on ollut vetoamista kulttuuritahtoon, siihen että päättäjillä on niin paljon sivistystä, että arvostavat kulttuuriasioita.
- Käytettävissä olevat keinot ovat samoja kuin kevyen musiikin puolella. Mediajulkisuutta, tempauskonsertteja, ulkomaan matkoja, tällainen voisi nostaa palkkioita. Sehän on tehnyt sen jo kapellimestareille, median ansiosta, ja myöskin solistipuolella. Jopa meidän ympyröissä on aika isoja rahoja liikuteltavana.
- Ongelma on se, että sinfoniaorkesteri on yksikössä oleva sana. Jos solisti maksaa esimerkiksi 60.000 markkaa, ja orkesteri 100.000 markkaa, niin onhan se orkesteri kalliimpi. Mutta kun lasketaan, että on yksi solisti mutta sata soittajaa, niin silloinhan se 100.000 ei olekaan kallis.
- Esimerkiksi Savonlinnan Oopperajuhlilla on sanottu, että orkesteri on suurin menoerä. Tottakai se on, mutta siinä on lähes sata ammatti-ihmistä.
- Järeät aseet meiltä on puuttunut aina. Jollekin osa-alueelle on voitu lakon avulla saada jotain aikaan, mutta kaupunginorkesterin lakko on säästöä. En usko radikaaliin palkkojen nousemiseen. Elämme hiljaista ja pitkää leipää, joka on aika turvattua kyllä ollut. Ainakin pääkaupunkiseudulla on lamat ja maailmansodan ajatkin sentään soitettu.

Entä nyt, kun yksi ovi on sulkeutunut?

- Ainakin se, että voin sanoa olevani ongella - ainakin henkisesti. Olen tietenkin onnellisessa asemassa, kun voin aika paljon päättää mitä teen. Jos mielekästä tekemistä soittamisen alalla löytyy, niin toki teen. Pientä solistihommaa on näköpiirissä, sekä kamarimusiikkia myös, ja jatkan myös opettamista Sibelius Akatemiassa.
Viime vuosina olen tehnyt mestarikursseja maailmalla - ne ovat olleet todella virkistäviä ja mielenkiintoisia kokemuksia. Ne ovat minulle myös opintomatkoja, ja aina niihin liittyy myös solistikonsertti - siinä on myös oma nahka alttiina. Toisaalta hyvän ammatillisen riman ylläpitäminen on niin kovan työn takana, että jos käyttöä ei ole sopivasti, menen sitten täyspäiväisesti ongelle.
- Olenhan minä tätä työtä aika paljon tehnyt ja oikeastaan olen saanut sen mitä lähdin hakemaan. Huikeita visioita maailman valloituksesta minulla ei koskaan ole ollut, kaksi haavetta vain. Toinen on se, että oppisin soittamaan bassoa puhtaasti. Toinen on se, että pääsisin eläkkeelle yhtä hyvässä soittokunnossa, kuin Oiva Nummelin aikanaan pääsi. Nyt tuntuu siltä, että on ollut onni myötä.