ENNAKKOMAKSUT LEVYBISNEKSESSÄ

Artistisopimuksen levy-yhtiön kanssa tehnyt taiteilija on Suomessa vielä siinä onnellisessa asemassa, että hän saa vähäisen rojaltinsa yhtiöltä melko lyhentämättömänä. Toistaiseksi perinteinen tapa tehdä äänitteitä on se, että yhtiö maksaa studiokulut, studiotuottajan ja avustavien muusikoiden palkat sekä artistien ylläpitokustannukset studiopäiviltä. Tällöin levy-yhtiö saa masternauhaan tuottajan oikeudet, joihin kuuluu muun muassa oikeus julkaista nauhasta kaupallinen äänite (ja lisensioida sitä eteenpäin) sekä oikeus Gramex-korvaukseen äänitteen julkisesta esittämisestä.

Suuressa maailmassa asiat ovat toisin. Tyypillinen artistisopimus anglosaksisessa maailmassa käsittää aina artistille maksettavan rojaltiennakon. Tuon ennakon suuruus luonnollisesti vaihtelee artistin ja tekeillä olevan äänitteen markkina-arvon mukaan. Ennakkoon sisältyy lähes poikkeuksetta se ajatus, että artisti maksaa kaikki masternauhan tekemiseen liittyvät kulut tuosta laskennallisesta rahamäärästä. Ennakosta maksettaviksi voidaan sopia myös osa videokuluista sekä mahdolliset levynjulkistamiskiertueen tappiot.

Ennakosta maksettavat studio- ja videokulut eivät useinkaan kulje artistin käsien kautta. Levy-yhtiö maksaa laskut ja kirjaa kyseiset summat rojaltitilille artistin vastaanottamiksi. Kun suoritus on kirjattu, osittain maksettuina kuluina ja osittain jopa rahana, saadaan seuraavia rojaltitilityksiä odottaa kunnes ennakko on katettu. Tällöin levyn myynti on yltänyt pisteeseen, jossa ennakkosumma on saavutettu sovitulla rojaltitasolla.

BREAK-EVEN JA BREAK-EVEN

Oletetaan yhtye, joka saa yhden Euron rojaltin myytyä levyä kohti. Tämä yhtye saa 100 000 Euron ennakon levytystä, videota ja kiertuetta varten. Jos kuluihin käytetään puolet tuosta määrästä, jää muusikoille ja mahdolliselle managerille jaettavaksi 50 000 Euroa (managereiden ammattietiikkaan pitäisi kuulua se, että provisiota ei oteta ennakon siitä osasta, joka kuluu äänitys- ja videokuluihin tai kiertuetappioiden kattamiseen). Seuraava rojaltitilitys on odotettavissa vasta sen jälkeen kun levyn myynti on ylittänyt 100 000 yksikköä, jos levyä myydään edelleen täydellä hinnalla. Levyn pudottua keskihintasarjaan rojalti yleensä puolittuu.

Läheskään kaikki levyt eivät yllä tasolle, jossa ennakko saataisiin katettua, vaan artisti jää "velkaa" levy-yhtiölle. Tuota velkaa ei tarvitse maksaa takaisin rahana, sillä ennakko on yleensä "recoupable but not returnable". Vaikka ennakko näyttäisikin lyhyellä tähtäimellä ylisuurelta, ei se tarkoita välttämättä sitä, että projekti olisi levy-yhtiölle tappiollinen. Masternauha on yhtiön omaisuutta ja se tuo tulovirtaa teoriassa kymmeniä vuosia. Äänite, jonka ennakko on katettu 100 000 yksikön kohdalla, saattaa olla yhtiölle voitollinen jo 40 000 myydyn yksikön jälkeen. Tämän jälkeen yhtiö saa levystä suurimman tuottonsa myytyä yksikköä kohti, kunnes joutuu maksamaan 100 000 yksikön jälkeen "aitoa" rojaltia saamatta enää sen kaltaista vastapalvelusta, kuten masternauhaa, videota tai mainoskiertuetta.

INVESTOINTEJA TULEVAAN

Yhtiöiden tavallinen tapa pitää huolta investoinneistaan on pitkät, yksipuoliset optiosopimukset. Artisti sidotaan yhtiöön lisäksi siten, että yhden tappiollisen levyn ennakoita voidaan kattaa seuraavien tai edellisten levyjen tuotoista. Jos artistin ensimmäinen levy ei saavuta "recouppauspistettä", tulee hänen asemansa vielä hankalammaksi seuraavan levyn kohdalla. Seuraava levy saatetaan tehdä suunnilleen samoilla ehdoilla, mutta mikäli se menestyy ja artistille alkaa kertyä varsinaista rojaltia, pidättää yhtiö nämä maksut itsellään, kunnes ensimmäisen levyn ennakot on katettu. Artisti voi joutua kierteeseen, jolloin hän saa käteensä harvakseltaan ennakoita ja lyhentää ylimenevillä varsinaisilla rojalteilla back-kataloogistaan kertynyttä laskennallista velkaansa yhtiölle. Edullisempaa olisi pyrkiä siihen, että kunkin levyn ennakoita voidaan vähentää vain kyseisen levyn tuotoista. Käytännössä edelläkuvattu "cross-collateralisation" on kuitenkin sääntö uusilla artisteilla.

Vaikka independent-yhtiöitä on tapana ylistää hienosta ja pyyteettömästä työstä, löytyvät karuimmat esimerkit ennakoiden ja optiosopimusten hyväksikäytöstä indiesektorilta. Kun nimeltä mainitsematon saksalainen levy-yhtiö kiinnittää suomalaisbändin, maksaa se ennakkoa tingittyjen studiokulujen verran. Bändi saattaa maksaa osan kuluista omistaankin ja on tyytyväinen kansainvälisen uransa alkuun. Vastineeksi yhtiö saa oikeuden masternauhaan ja option bändin seuraavaan neljään levyyn. Riskibisnestä tämäkin, mutta melko pienillä panoksilla. Jos bändin ura lähtee etenemään, julkaisee yhtiö seuraavankin levyn samoilla ehdoilla tai myy jossain vaiheessa optiosopimuksen eteenpäin. Omituista kyllä, ostajana ei ole seuraava levy-yhtiö, vaan bändi itse. Seuraava yhtiö maksaa bändin ulos edellisestä sopimuksesta, mutta kirjaa uuteen sopimukseen ostohinnan rojaltiennakoksi, jota bändi yrittää lyhentää vuosien varrella. Ensimmäinen yhtiö toivoo bändille edelleen menestystä, joka nostaisi hallussaan olevan back-kataloogin arvoa.

KUKA HYÖTYY ENNAKOISTA?

Anglosaksinen musiikkibisnes on rakentunut siten, että suurin osa artistien levyrojalteista tulee ennakkoina. Bisnekseen kuuluu olennaisesti manageri, jonka vastuulla sopimusneuvottelut ovat. Hänen ja artistin suhteen näkökulmasta ennakon suuruus onkin yksi tärkeimpiä työnäytteitä. Suuri ennakko tarjoaa managerille hyötyä erityisesti silloin, kun hänen oma sopimuksensa bändin kanssa on katkolla. Hyvässä tapauksessa manageri saa neuvoteltua ennakon, jota lyhennetään vielä vuosien kuluttua, jolloin managerivastuussa on toinen henkilö. Manageri nro 1 on kuitenkin saanut oman provisionsa neuvottelutyöstään etukäteen.

Koska artisti maksaa järjestelmässä äänityskulut itse, voidaan ajatella sen tuovan prosessiin tietynlaista tehokkuutta, olettaen, että artisti on äänitysprosessin hitain tekijä. Mitä halvemmalla ja nopeammin äänitys saadaan tehdyksi, sitä enemmän artistille ja managerille jää rahaa käteen. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö levy-yhtiö jättäisi itselleen mahdollisuutta laatukontrolliin. Sopimuksissa saatetaan sanella hyvinkin tarkasti yhtiön oikeus määrätä lisää studiopäiviä artistin laskuun.

Ennakkomaksujen hämmentävin piirre on luonnollisesti se, että tosiasiallisesti artisti maksaa masternauhan kulut, mutta nauhoista tulee tuottajayhtiön omaisuutta. Jos maailma olisi yksinkertaisempi ja eri vaihtoehdot olisivat oikeasti mahdollisia, kannattaisi artistin maksaa äänityskulut lainarahalla ja lyhentää lainaa rojaltituloilla. Tällöin masternauha jäisi artistin omaisuudeksi. Todellisuudessa hyvin harvalla artistilla on sellainen neuvotteluasema tai taloudellinen osaaminen, että vaihtoehto olisi realistinen. Levy-yhtiöille ennakot tarjoavatkin täydellisen keinon esittää näennäisen korkeita rojaltiprosentteja ja säilyttää kontrolli artistien tekemisiin.