Amerikan bändi tekee levyn

Amerikkalaistyyppinen levytyssopimusten teko yleistyy kaikkialla. Myös Suomessa on tavallista, että sopimukset ovat Yhdysvalloista kopioituja ja englanninkielisiä. Tavallisesti sopimukset ovat esiintyjien kannalta sietämättömän huonoja. Amerikkalaisessa levytyssopimuksessa pääperiaate on, että kaikki mahdolliset kustannukset vyörytetään taiteilijalle. Jos levyn myyntiin perustuvat rojaltituotot ylittävät valmistuskustannukset, taiteilijoille voi jäädä jotakin näppiin.

Äänilevyteollisuus ei mielellään itse selvitä julkisuudessa alan todellisia kustannusrakenteita tai taloudellisia rakenteita ylipäätään. Jokainen asioita tunteva ymmärtää tämän hyvin. Jos äänilevyjen tuotantoon liittyvät taloudelliset tekijät puretaan osiin, syntyy monta korutonta kertomusta. Yhdysvalloissa on alkanut ilmestyä yhä enemmän kriittisiä artikkeleita, jotka valottavat äänilevytuotannon taloudellista todellisuutta. Sitä todellisuutta, joka on vienyt tuhansia taiteilijoita taloudelliseen perikatoon tai vähintäänkin elämänikäiseen velkavankeuteen.

Steve Albini on Maximum rock'n roll -lehden numerossa 133 ja myös internetissä julkaistussa artikkelissa kuvannut sitä, miten erään kuvitteellisen bändin kuviteltu levytysprojekti kaikkine siihen liittyvine kiertueineen toteutuu. Kysymyksessä on tyyppiesimerkki, jonka on laatinut alan ammattilainen. Seattlen musiikkituotantokuvioissa mainetta niittänyt Albini olisi voinut valita kymmenestä tai sadasta todellisesta esimerkistä ja tehdä artikkelin sen mukaisesti. Näin ei käytännössä voi menetellä, muuten kuin sellaisessa tapauksessa jossa bändi itse haluaa kertoa oman tarinansa julkisuudessa.

Taiteilijat maksavat kaiken

Yhdysvalloissa aivan kuten Englannissa tai Suomessa muusikot tekevät levyjä joko palkattuina tai niin, että tulot perustuvat levymyyntiin. Kysymyksessä on ns. taiteilijasopimus tai rojaltisopimus, jossa myynti ratkaisee tulot. Jossakin harvinaisessa tapauksessa kysymyksessä voi olla palkan ja rojaltin yhdistelmä. Yleensä levyt nykyisin tehdään rojaltiperiaatteella.

Yhdysvalloissa ja Englannissa on tavallista, että muusikot ja laulajat saavat ennakkomaksuja ennen kuin levyjä ruvetaan rojaltiperiaatteella tekemään. On tapauksia, joissa ennakkoja ei tarvitse maksaa takaisin, jos myynti on niin vähäistä, että ennakkoon maksettua summaa ei kerry myynnistä. Useimmissa tapauksissa ennakot kuitataan myöhemmin maksuun tulevista rojalteista. Joku harva taiteilija saattaa olla siinä asemassa, että voi saada ennakkoa pelkästään siitä hyvästä, että aloittaa levyttämisen.

Yhdysvalloissa ja Englannissa taiteilijoiden rojaltituloista katetaan levyjen tuotantokustannukset. Asiaan ei yleensä vaikuta se, onko ennakkoja maksettu vai ei.

Esimerkkitapauksessa bändi sai ennakkoja 250.000 $. Amerikkalaisessa käytännössä bändillä on aina manageri, joka ottaa omat prosenttinsa kaikissa käänteissä ja kaikista taiteilijoiden tuloista. Lakimiesten apua tarvitaan myös usein. Lakimiehet laskuttavat niin ikään aina palveluksistaan. Kaikki tällainen vähentää taiteilijoiden tuloa. Esimerkkitapauksessakin tulot vähenevät em. toimihenkiöiden panoksen takia heti lähes 50.000 $.

Jos bändi käyttää levytysprojektiin 150.000 $, lähes 200.000 ennakkoa on kulunut. Levytystapahtuman yhteydessä bändi maksaa käytännössä kaiken, alkaen tuottajan ennakoista ja päätyen tauolla syötävään voileipään.

Nykyään asiaan kuuluu myös videon tekeminen. Bändi tietenkin maksaa sen. Videoon saa kulumaan rahaa aivan miten paljon tahansa. Kun amerikkalaisessa käytännössä oletetaan, että bändi ikään kuin tekee työtä palkattuna, vaikka maksaakin itse itselleen palkan ja vielä työn kulutkin, esimerkiksi videon niin kuin äänilevynkin oikeudet siirtyvät tuottajalle. Videon maksamisen jälkeen levystä saadut ennakot ovat lähestulkoon tulleet käytetyksi.

Kun nykyisin levyn tekemiseen liittyy myös "julkistamiskiertue" on siihen panostettava. Levy-yhtiö edellyttää luonnollisesti levyn markkinointia ja kiertue kuuluu olennaisena asiaan. Ennen kiertueelle lähtöä täytyy hankkia uusia soittimia ja esiintymisasuja. Siihen menevät likipitäen kaikki loput ennakot.

Kiertue tuottaa tappiota

Yleensä mahtipontiset levynjulkistamiskiertueet ovat tappiollisia. Albinin esimerkkibändi on sikäli hyvässä asemassa, että se saa tuloja suunnilleen saman määrän kuin kiertueesta on menoja. Vain managerin osuus ja kiertueen buukanneen agentin osuus kirjataan tappiotilille.

Normaalikäytännön mukaan levy-yhtiö antaa bändille lisää ennakkoa markkinointitukena. Se auttaa kiertuetappioiden peittämisessä.

Tekijänoikeuksista saadaan yleensä myös ennakkoa. Joskus tekijänoikeuskorvaus on lopullinen, kun kaikki oikeudet siirtyvät kustannusyhtiölle tai levy-yhtiölle. Nämä rahat ovat myös bändin käytettävissä kiertueen kustannuksiin.

Levy myy kohtalaisesti

Jos hyvin käy, bändin levy myy kohtalaisesti. Esimerkiksi neljännesmiljoona kappaletta. Yhdysvalloissa näin saattaa syntyä kolmisen miljoonaa dollaria kokonaistuloa. Jos bändin ja tuottajan rojalti on esimerkiksi 13 %, jää soittajien ja tuottajan jaettavaksi 350.000 $. Tuottajan rojaltiprosentti on usein 2-3 %:n suuruusluokkaa.

Esimerkkibändi saattaisi siis jäädä plussan puolelle eli rojalteja kertyisi ehkä enemmän kuin ennakkoja on saatu. Ennakkojen lisäksi levy-yhtiö on saattanut lunastaa toiselta levy-yhtiöltä optiosopimuksen, jonka se on tehnyt bändin kanssa. Optiosopimukset ovat tavallisia alalla. Niiden avulla pystytään vaikuttamaan bändien toimintaan. Sitä paitsi, jos bändi menestyy, sopimuksen voi myydä edelleen.

Amerikassa levy-yhtiö pärjää kivasti

Jos Yhdysvalloissa myydään äänilevyä neljännesmiljoona kappaletta, levy-yhtiö menestyy mukavasti. Asiaan vaikuttaa tietenkin merkittävästi se, että tuotantokustannukset vyörytetään täysimääräisesti taiteilijoille. Noin kolmen miljoonan dollarin myyntitulosta levy-yhtiölle jää suunnilleen 700.000 $. Jos levy maksaa 10-12 $ vähittäiskaupassa, levy-yhtiö saa 5-6,5 $. Toisin sanoen kokonaismyyntitulosta, joka 250.000 levyn myynnistä on noin kolme miljoonaa dollaria levy-yhtiö saa suunnilleen puolet. Kulujen jälkeen yhtiölle jää hyvinkin 500.000 - 750.000 $, jos tuotanto on tavanomaista.

Maksettuaan bändin ennakot levy-yhtiö on siis vielä kirkkaasti voiton puolella. Bändi sitä vastoin on saanut kulut katetuksi, mutta ei juuri muuta. Levyn tuottaja, manageri, studiofirma, aikaisempi levy-yhtiö, agentti ja lakimies ovat kaikki tienanneet projektissa oman osuutensa.

Mutta ei hätää, yleensä levytyssopimus on tehty useammasta levystä. Bändi pääsee yrittämään uudestaan. Mutta seuraavan levyn teko tulee luultavasti edellistä kalliimmaksi. Levy-yhtiö vaatii enemmän panostusta, ja mikäpä on vaatiessa, kun soittajat maksavat. Markkinoinnin tehostamiseksi julkistamiskiertueestakin on tehtävä massiivisempi, mikä tietysti lisää bändin kuluja.

Artikkelissaan Steve Albini kertoo vielä, että levynjulkistamiskiertueen yhteydessä esimerkkibändillä oli myös t-paitoja myynnissä. Kiertueen loputtua myynnistä laadittiin selvitys. Todettiin, ettei bändille jäänyt mitään osuutta paitojen myynnistä. Ilmeisesti t-paitakauppiailla oli ollut sama matematiikan opettaja kuin levy-yhtiön pojilla ja tytöillä.

Alkuperäinen juttu löytyy netistä: http://www.musicianassist.com/archive/article/ART/a-1098-1.htm