KENELLÄ OIKEUS MUSIIKIN NETTIMYYNTIIN?

Niin suuret kuin pienetkin ja niin suomalais- kuin monikansallisetkin levy-yhtiöt ilmoittavat kilvan ryhtyvänsä myymään musiikkia Internetissä tiedostomuotoisena. CD-levyjen tilausvälitystä ja myyntiä on Internetissä harrastettu jo pitkään. Seuraavana askeleena häämöttää nyt paljon puhuttu "oikea" Internet-myynti, jossa asiakas imuroi verkkokaupasta musiikkitiedostoja, jotka hän voi itse tallentaa tietokoneeseensa tai muuhun tallennusvälineeseen. Näin saamaansa musiikkia voi kuluttaja kuunnella haluamallaan välineellä - tietokoneella, CD-soittimella (jos omistaa tallentavan CD-aseman), MP3-soittimella, MD-soittimella tai vaikkapa vanhalla kunnon C-kasettisoittimella.

Mikä muuttuu?

Tallennemyyntiin perustuvan äänilevybisneksen arvoketju on moniportainen. Jokaisen portaan pitää myös saada osuutensa kuluttajan maksamasta hinnasta. Bisneksen pitkä arvoketju ja taiteilijoiden keskimäärin heikko neuvotteluasema on ajan mittaan kutistanut taiteilijoiden rojaltisiivun lähes olemattomiin. Perinteisen tallennemyynnin osalta tilanne on jossain mielessä jopa ymmärrettävissä, vaikka sitä ei pidä välttämättä hyväksyä - ainakaan minään luonnonlakina. Kun verkkomusiikin myynnin arvoketjusta jää pois useimmissa tapauksissa lopulta koko valmistus- ja logistiikkaketju tukku- ja vähittäisportaineen, muuttuu musiikkimyynnin talouskin ratkaisevasti. Jotkut jo lanseeratut - levy-yhtiöistä ilmeisen riippumattomat - palvelut näyttävät ottaneen lähtökohdakseen esimerkiksi tasajaon periaatteen kaupan ja artistin kesken. Mutta mitä tekevät levy-yhtiöt?

Rojaltit alenevat!?

Kun levy-yhtiö ryhtyy nettikauppaan, taiteilijoille tarjotaan varsin yleisesti samoja tai jopa alempia rojalteja kuin tallennemyynnistä! Tämä osoittaa joko täydellistä tietämättömyyttä nettimyynnin talousmatematiikasta tai äärimmäistä ahneutta tai molempia. Vain asiaan suvereenisti perehtymätön tai totaalisesti levy-yhtiön talutusnuorassa oleva artisti voi suostua siihen, että nettijakelurojalti on sama tai alempi kuin tallennemyyntirojalti.

Ongella

Varsinkin pienet ja keskisuuret indie-levy-yhtiöt näyttävät olevan ongella repertuaarin keräämiseksi nettikauppaa varten. Taiteilijoille tarjotaan sopimuksia, joissa yhtiö saa yksinoikeuden nettilevitykseen ja option perinteiseen tallennelevitykseen. Usein taiteilijoille jää omakin oikeus myydä tai antaa myytäväksi CD-levyjä, mutta niitä ei saa yleensä markkinoida netissä millään tavoin, mikä voi tietyissä genreissä olla äärimmäisen hankala rajoitus nykypäivänä.

Uudentyyppisiä "ongella"-sopimuksia, joita tarjoavat mm. saksalaiset ja brittiläiset yhtiöt, kannattaa yleensä välttää, ellei tiedä tarkkaan mitä on tekemässä ja miksi, ja ymmärrä, mitä oikeuksia on luovuttamassa. Perusongelma näissä sopimuksissa on se, että yhtiöt eivät sitoudu juuri mihinkään (musiikkitiedostojen asettaminen kaupan netissä ei sellaisenaan ole "juuri mitään"), mutta taiteilijat joutuvat kuitenkin luovuttamaan materiaalin osalta tärkeitä yksinoikeuksia.

Mitä sanovat levytyssopimukset?

Jotkut perinteisistä levy-yhtiöistä ovat jo jonkin aikaa tavanneet lisätä uusiin levytyssopimuksiinsa klausuuleja, joissa yhtiö ottaa taiteilijoilta muun muassa oikeuden kaupata musiikkia millä tahansa tunnetulla ja tuntemattomalla tavalla tai formaatissa. Vanhemmissa levytyssopimuksissa tällaisia pykäliä on esiintynyt varsin harvoin. Joissakin sopimuksissa mainitaan kyllä erilaiset formaatit, mutta niissä tarkoitetaan kuitenkin yksinomaan fyysisinä äänitekappaleina jaeltavia tallenneformaatteja.

Arvioitaessa, miltä osin levy-yhtiöillä on tai ei ole luonnostaan lankeavaa oikeutta jaella artistiensa musiikkia netissä tiedostoina, voidaan olemassa olevat levytyssopimukset jakaa kolmeen pääryhmään:

a) sopimukset, jotka koskevat nimenomaisesti vain perinteistä tallennemyyntiä
b) sopimukset, jotka jättävät levy-yhtiön tiedostomyyntioikeuden tulkinnanvaraiseksi
c) sopimukset, jotka koskevat nimenomaisesti myös musiikin tiedostojakelua Internetissä

Kun kyse on a- tai b-ryhmään lukeutuvista sopimuksista, levy-yhtiön on otettava yhteyttä taiteilijoihin asian sopimiseksi, mikäli se mielii myydä repertuaaria tiedostoina verkossa. Tekijänoikeusluovutuksia tulkitaan aina suppeasti, ja jos luovutus jää epävarmaksi tai tulkinnanvaraiseksi, lähdetään yleensä siitä, että oikeutta ei ole luovutettu.

Kohtien a ja b tapauksissa taiteilijoille avautuu myös mahdollisuus neuvotella nettimyynnin osalta eri rojalti. Suostumusta nettimyyntiin ei ole pakko antaa, ja suostumukselle voi siis panna hinnan.

C-kohdan tyyppisten sopimusten perusteella levy-yhtiö voi myydä musiikkia tiedostoina tietoverkossa. Jos tiedostomyynti tapahtuu samalla tai huonommalla rojaltilla kuin tallennemyynti, joutuu artisti syyttämään etupäässä itseään huonon sopimuksen tekemisestä.

Mitä sanoo tekijänoikeuslaki?

Tekijänoikeuslain 45 pykälän ja siihen liittyvien viittaussäännösten perusteella uudelleenmekanisointiin tarvitaan muun muassa esittäjien lupa. Jokaisen muusikon ja laulajan lupa tarvitaan, jos musiikki mekanisoidaan uudelleen Internetissä tapahtuvaa tiedostomyyntiä varten.

Entä studiomuusikot ja -laulajat?

Studiomuusikoilla on ollut työehtosopimus äänilevy-yhtiöiden kanssa 50-luvulta lähtien. Sopimus on matkan varrella monasti muuttanut muotoaan. Pääsääntönä voidaan todeta, että sopimuksen mukaisesti tehty työ on tähdännyt äänilevyjen eli nykyterminologian mukaan äänitteiden valmistamiseen. Sopimuksessa on monia rajoituksia, jotka koskevat tallennettujen esitysten käyttöä. Lähtökohtatilanne on joka tapauksessa selvä: ilman asianomaisten henkilöiden lupaa ei sessiomuusikkojen ja -laulajien suoritteita sisältäviä äänityksiä voi nettimyyntiin panna.

Tarvitaanko levy-yhtiöitä?

Tavanomaisin vastaus kysymykseen levy-yhtiöiden tarpeellisuudesta nettimusiikkimaailmassa on se, että yhtiöitä toki tarvitaan, mutta niiden rooli painottuu yhä enemmän markkinointiin. Internet on loppujen lopuksi vain röykkiö yhteen liitettyjä tietokoneita. Millään tunnetulla keinolla ei Internetissä voi ainakaan vielä varmistaa sitä, että tieto uutuustuotteesta leviäisi riittävän laajalle aidosti potentiaaliselle kuluttajajoukolle. Perinteisen printti- ja mediamarkkinoinnin tarve ei pitkään aikaan katoa, vaan se saattaa jopa korostua. Siinä levy-yhtiöillä voi edelleen olla tärkeä rooli.

Oma lukunsa ovat toki ne artistit, jotka ovat saavuttaneet niin laajan tunnettuisuuden, että suuri yleisö löytää yhtyeen webbisivut ja niiden kautta kaupan olevan musiikin omatoimisesti. Silloin voi levy-yhtiöiden rooli olla vähäisempi tai peräti häviävä, päinvastoin kuin tilanteessa, jossa bändi ei vielä ole tunnettu, ja markkinointiponnistuksille on tarvetta.

Tekninen myyntipalvelu suoraviivaista

Levy-yhtiöillä ei yleisesti ottaen ole osaamista tarjottavanaan itse myyntitoiminnan tekniseen järjestämiseen. Tiedostokauppaa on ohjelmapuolella käyty jo netissä pitkään, eikä musiikkitiedostojen myynti poikkea ohjelmien myynnistä oikeastaan mitenkään. Teknisiä palveluntarjoajia, jotka kilpailevat paitsi palvelulla, takuuvarmasti myös hinnalla, syntynee kuin sieniä sateella, jos ja kun musiikin nettikauppa lähtee kunnolla käyntiin.

Levy-yhtiö rahoittajana

Perinteisesti levy-yhtiö on toiminut myös rahoittajan roolissa, taiteilijaraukoilla kun ei yleensä ole ollut äänitteen tuottamisen vaatimaa irtokäteistä. Verrattaessa levy-yhtiön rahoittajaroolia pankin rooliin liiketoiminnan rahoittajana yleensä, huomio kiinnittyy siihen, mitä rahoittajalle annetaan tämän panoksen vastineeksi.

Kun levy-yhtiö on saanut myynnistä omansa korkoineen pois, ja parhaassa tapauksessa "lainan maksun" suoraan taiteilijan rojalteista break evenin tultua saavutetuksi, kaikki oikeudet jäävät levy-yhtiölle. Pankki, jolla on väistämättä rahoittamisen erikoisosaamista, ottaisi vain omansa ja koron, mutta kaikki oikeudet jäisivät lainan ottajalle. Nettimyynnin myötä investointitarve tuotantoon on omiaan pienenemään, mikä voi mahdollistaa useammalle artistille rahoituksen hakemisen levy-yhtiöitä paremmin kilpailluilta normaaleilta rahoitusmarkkinoilta.

Mitä pitää tehdä?

Jos levy-yhtiö, jolle olet osaltasi ollut tekemässä äänityksiä äänilevyjulkaisuja varten, ryhtyy myymään kyseistä musiikkia tiedostomuodossa Internetissä, kannattaa viipymättä selvittää muutama asia. Ensinnäkin, kannattaa tutkia, onko yhtiöllä oikeus myydä musiikkia netissä ilman erillisen luvan kysymistä taiteilijoilta, eli mihin kategoriaan kyseinen levytys- tms. sopimus kuuluu. Liiton lakimiehet avustavat tarvittaessa asian selvittämisessä.

Seuraavaksi, jos käy ilmi, että yhtiö tarvitsisi erillisen luvan nettimyyntiin, kannattaa ottaa yhteys yhtiöön ja ilmoittaa luvan tarpeesta. On täysin mahdollista, että yhtiössä ei edes ole tultu ajatelleeksi, että nettimyynti edellyttäisi erillislupia. Liiton lakimiehet voivat avustaa tässäkin vaiheessa.

Kannattaa myös pohtia, millaisin ehdoin musiikin nettimyyntiin voisi itse kukin suostua. Yksi mahdollisuus on tässä kohdin vertailla nettimyynnin arvoketjua perinteisen tallennemyynnin arvoketjuun. Reilun tuntuinen lähtökohta voisi olla esimerkiksi se, että yhtiön ja artistin tulot säilyisivät edes samassa suhteessa toisiinsa uuden jakelumenetelmän kohdalla. Sehän on ÄKT:n mukaan yhden suhde kahteen (taiteilija 4 ja tuottaja 8%). Yhtiön tulonmuodostus pitäisi tietysti ensin pystyä luotettavasti selvittämään.

MITEN KYMPPI JAETAAN? Raimo Vikström Kun Ruotsissa on käynnistymässä äänitemusiikin verkkomyynti, toiminnan aloittava yhtiö on kaavaillut yhden kappaleen hinnaksi alkuvaiheessa 15 kruunua (noin 10 markkaa). Tämä tarkoittaa, että cd:n verran musiikkia saa verkosta suunnilleen samalla hinnalla kuin cd:n kaupasta eli noin 130 markalla. Verkossa myynnissä oleva musiikki on pääasiallisesti vanhaa moneen kertaan myytyä ohjelmistoa, johon ei liity enää uusia tuotantokustannuksia. Verkkomyynti on näin tavattoman edullista. Tietenkin verkkomyyntiin liittyy myös veroja ja erilaisia kuluja, mutta vähemmän kuin cd:n kohdalla. Verkkomyynnissä arvonlisäveroa menee kympin kappaleesta pari markkaa. Maksupalveluja tarjoavat pankit haluavat maksutapahtumaa kohti niin ikään kaksi tai ainakin yhden markan. Varsinainen verkkopalvelun tarjoaja vaatinee myös oman osuutensa. Levy-yhtiöille jää ehkä kuusi tai ainakin viisi markkaa. Ensin on kuitenkin huolehdittava sävelteosten tekijöille kuuluvista maksuista. Tekijät ovat määritelleet oman kantansa ja se on, että verkkomyynnissä kappaleesta on maksettava kaksinkertainen tekijäkorvaus verrattuna cd:llä myytyyn kappaleeseen. Pohjoismaiset tekijänoikeustoimistot haluavat verkkomyynnin liikevaihdosta 12 % tai vähintään 0,2 euroa eli 1,20 markkaa. Siitä levy-yhtiö voi saada kolmanneksen, jos sillä on kustannusoikeus. Tekijäkorvausten tultua maksetuksi levy-yhtiöllä on vielä jäljellä viisi tai ainakin neljä markkaa. Jos taiteilijarojalteja tulee maksettavaksi, ne vievät oman osuutensa sopimuksesta riippuen. Jos noudatettaisiin perinteisen äänilevykaupan käytäntöjä ja taiteilijoiden rojalti laskettaisiin liikevaihtoverottomasta myyntihinnasta ilman muita vähennyksiä, olisi esimerkiksi viiden prosentin suuruinen rojalti noin 40 penniä. Se olisi toisin sanoen noin kolmannes tekijärojaltista. Nyt ei kuitenkaan tiedetä, millaisia sopimuksia nettimyyntiin taiteilijoiden osalta olisi sovellettava, ellei asiasta ole nimenomaisesti selkeästi sovittu. Varmaankin on kohtuullista ajatella, että myös taiteilijat vähintään kaksinkertaistavat osuutensa uudessa musiikin myyntitilanteessa. Edellinen myös osoittaa, että omatoimisuudella taiteilijat voivat musiikin verkkomyynnissä päästä hyviin tuloihin. Mikäli levy-yhtiön/tuottajan osuus jää taiteilijalle itselleen ja jos taiteilija vielä on tekijä, tilanne on totaalisesti toisenlainen kuin nykyisen äänilevykaupan olosuhteissa. Sehän on taiteilijoiden kannalta ollut paljolti nappikauppaa, kuten tunnettu suomalainen levytuottaja sanoo.