Rauni Pekkala kulkee edelleen keikoilla mielellään
"LAULAMISESTA EN LUOVU"

Haastattelu ja kuvat: Pekka Nissilä

Suomalaisia laulajaleidejä on viime aikoina tuotu esiin hieman tavallista enemmän. Onkin hyvä muistaa näin nuoruutta voimakkaasti palvovana aikana, että yli nelikymmenvuotinenkin ura laulajana on aivan mahdollinen. Muusikko-lehti tapasi yhden mainion esimerkin sellaisista.

Miten alkoi Rauni Pekkalan laulajanura?

– Ensimmäiset levytykseni tein vuonna 1960. Monen iskelmälaulajan tavoin myös minun urani lähti käyntiin iskelmälaulukilpailuista. Levytukku Oy, muiden ohella, järjesti sellaisia ympäri maata etsien solisteja, orkesterina oli Veikko Ahvenaisen yhtye, ja Kalevi Korpi oli tuomaristossa. En voittanut kotipaikkakunnallani Pieksämäellä järjestettyä kilpailua, vaan tulin toiseksi, mutta minut kuitenkin kutsuttiin koelaulutilaisuuteen suureen Helsinkiin.

Harry Bergström oli kapellimestarina koko Levytukku-aikani. Levytin myös hänen sävellyksiään, mm. "Seitsemän tuntia onnehen" (Eine Laine/1961), ja joitakin hänen elokuvalaulujaan. "Paradiso" (Scharfenberger/Puhtila) lienee myydyimpiä levytyksiäni, se on Nacke Johanssonin sovitus vuodelta 1962, ja silloin pääsin jo kansikuvatytöksikin lehtiin. Raimo Henrikssonin johdolla levyttämäni "Miesten tähden" (Bruhn/Puhtila) on myös tunnetuimpia, sitä pyydetään keikoilla edelleen.

Kuinka tiuhaan tahtiin [single]le-vyjä silloin tehtiin?

– No tosi tiuhaan! Ei siinä aina ollut järkeä mielestäni. Joskus lauloin samana päivänä neljäkin kappaletta purkkiin. Se oli melko liukuhihnalta, eikä meiltä mitään kyselty mitä haluaisit laulaa, esimerkiksi. Oli vääriä sävellajeja, kun tuli valmiita orkesteritaustoja Ruotsista. Kyllä jotkut vanhoista levytyksistäni vähän sellaista kimittämistä ovat.

Meitä "pirteitä" teinityttöjä oli montakin siinä 60-luvun alussa: Arja Tuomarila, Irmeli Mäkelä, Monica Aspelund ja Ann Christine, esimerkiksi. Minkälainen oli nuorten iskelmälaulajaneitojen maailma tuohon aikaan? Saatoitte olla eri yhtiöissä, ja teillä oli tietenkin terve kilpailuhenki, mutta varmaan myös jonkinlainen ammatillinen ystävyys?

– Kyllä ystävyys oli, kaikkien kesken, ilmapiiri oli solisteilla reilu. Emme niinkään keikoilla tavanneet, kun silloin ei ollut useampia esiintyjiä juurikaan samalla keikalla, vain joitakin konsertteja silloin tällöin. Tapasimme usein öisin huoltoasemilla, ja vaihdoimme mielipiteitä tanssilavojen olosuhteista. Se oli sitä maalaamatonta lankkuaitaa ja ulkosalla vaatteiden vaihtoa, sateessakin.

Mukana murroksessa

Oliko musiikki elämässäsi jo varhain? Olitko esimerkiksi kuorotyttö? – En ollut kuorotyttö, tosin olin kyllä sittemmin naiskuorossa, äitini ja kahden sisareni kanssa. Vanhempi sisareni tunnetaan myös levylaulajana, nimellä Tutta Jew. Kyllä koulussa tietenkin laulettiin, ja isäni soitteli haitaria.

Radiosta kuuntelin ihan sitä 50-luvun suomalaista tanssimusiikkia. En oikein muista, että olisin jostain sen erityisemmin innostunut, jazz tuli kuvioon vasta myöhemmin. Pirkko Mannolan levyttämän "Viisi viimeistä minuuttia" (Aznar/Puhtila) lauloin koelaulussa, ja Laila Kinnunenkin oli jo ehtinyt aloittaa. Hän oli minun suuri idolini – ja on edelleen, paras mitä meillä on ollut. Urasi alku osui populaarikulttuurin suureen murrokseen. Miten suhtauduit esimerkiksi Beatlesiin ja uuteen nuorisomusiikkiin yleensäkin jo Elvis Presleystä lähtien?

– Elviksestä en pitänyt silloin alussa, mutta sittemmin kyllä paljonkin. Ehkä asenteessani oli aluksi sitä "äh, tuommoista rock΄n rollia". Paul Anka oli tietysti suosikki, olin katsomassakin häntä Linnanmäellä kesällä -59. Toinen tuon ajan idoli Suomessa oli nuori italialaispoika Robertino Loreti, jonka kanssa esiinnyinkin samassa konsertissa Jyväskylän yliopiston salissa vuonna -60. Ja Beatleseista tykkäsin kyllä, edelleenkin minulla on joitain heidän kappaleitaan ohjelmistossani.

Sen kyllä huomasi, että alkoi mennä keikkoja siinä vaiheessa, kun nuorisobändejä alkoi tulla vähän vakituisemmin. 70-luvullahan alettiin sitten mennä pelkkään discoon, ja vain harvat ja valitut "meikäläisistä" pysyivät pinnalla.

Yleisradio työllisti muusikoita ja laulajia aika paljon 60-luvulla.

– Kyllä, hyvin paljon, toisin kuin nykyään. Oli aamukahvi- ja iltapäiväteelähetyksiä ja tanssiohjelmia – legendaariset Lavalauantait – ja oli myös konsertteja. Lauloin esimerkiksi Radion Tanssiorkesterin solistina. Lisäksi oli iskelmätuokio-tyyppisiä nauhoituksia, mutta paljon suoria lähetyksiä.

Television puolellakin oli vakituisia tanssiohjelmia, ja lisäksi erilaisia viihdeohjelmia sekä konsertteja. Suomen euroviisukarsinnassa olen ollut kerran, vuonna 1963. Silloin finaalin kaikki kahdeksan laulua esitettiin kahden eri solistin toimesta, ja minä lauloin Lasse Mårtensonin sävellyksen "Marraskuu" (san. Margareta Mutreich). Toinen solisti oli Seija Lampila, ja laulu sijoittui neljänneksi. Börje Sundgrenin "Muistojeni laulu" voitti, ja loppukilpailuun sitä laulamaan valittiin Laila Halme.

Ehditkö mukaan, kun musiikki alkoi siirtyä ravintoloihin?

– En, se oli jo sitä 70-luvun puolta. 70-luvulla olin aika hiljaa, leikin kotirouvaa. Mutta ei siitä mitään tullut, ja aloinkin taas tehdä tanssikeikkoja. Jazz oli jo kiinnostanut kovasti, ja aloin siirtyä sen pariin.

Olin mennyt kitaristi Herbert "Häkä" Katzin yhtyeeseen vuoden 1962 vaihteessa, ja lauloin siinä viisi vuotta. Kaikki yhtyeen muusikot olivat jazzhulluja, ja se tarttui – Seppo Rannikko, Heikki Annala, Teuvo Suojärvi, ja Jaakko Furman oli aluksi rumpalina. Häkän bändissä ei jazzilta vaan voinut välttyä, ja ajattelin silloin että "joskus sitten". Aluksi oli suosikkini Anita O΄Day, hänkin kävi Suomessa siihen aikaan. Sitten Ella [Fitzgerald] tietenkin, ja Sarah Vaughan.

En voinut silloin kuvitellakaan, että jazzinnostus Suomessa leviäisi niin kuin se on tehnyt, melkeinhän joka kylässä on jo jonkunlaiset isommat tai pienemmät pippalot jazzin merkeissä. Tykkään kovasti laulaa jazzohjelmistoa, ja myös tanssimusiikin puolelta kauniita slowfoxeja. Kun on jo näinkin vanha, niin ei niistä ripeämmistä enää... vaikka menee ne humpatkin, jos niikseen tulee!

50/60-lukujen keskeisistä muusikoistamme ja kapellimestareistamme useimmat olivat aikakautensa aktiiveja jazzmuusikoita, ja se kuuluu musiikissamme selvästi, puhutaan jopa "jazziskelmä"-kaudesta.

– Aivan. Laulan hyvin mielelläni esimerkiksi Erik Lindströmin tuotantoa, ja toinen jonka sävellyksistä pidän hyvin paljon on Rauno Lehtinen. Olin mennyt Raimo Henrikssonin johtamaan AK-yhtyeeseen solistiksi Katri Helenan jälkeen jo 60-luvun lopulla, joten oli luontevaa, että Raimo pyysi minut sitten Jaso Big Bandin solistiksi; heidän kanssaan olen esiintynyt vuodesta -93. Pari muuta isompaa kokoonpanoa, joiden kanssa nykyisin keikkailen, ovat Lappajärvi Jazz Combo sekä Dixie Harlem Jyväskylästä.

Tänä kesänä olen ollut Varkaudessa, Jyväskylässä, Kaustisella, Ylläksellä, Rönnissä ja Lappajärvellä. Lokakuussa menen uudestaankin Lappajärvelle, "Lokakuun Loiskeet" -tapahtumaan.

En mitenkään kauheasti keikkaile, mutta mielelläni lähden kun pyydetään. Laulamisesta en varmaan koskaan luovu. Muut työt lopetin jokin aika sitten; minähän olen tehnyt pitkään "normaaleja" töitä. Olin ensin tilitoimistossa, ja sen jälkeen useita vuosia elokuva-teatterin kassana.

Tänä päivänä

Kun kokoat ohjelmistoa, mihin kiinnität huomiota?

– Sanat ovat tietenkin hyvin tärkeät, mutta olen aina tykännyt kunnon melodioista, sellaisista vaihtelevista, ei saman toistamisesta. Levytyskappaleistanikin olen juuri näistä syistä jättänyt suurimman osan pois ohjelmistostani, niissä ei oikein ole mitään laulettavaa. "Paradiso" on mukana, ja "Seitsemän tuntia", sekä hyvin mielelläni laulamani Mackebenin balladi "Luonasi oli aina niin ihanaa". Sen levytin vuonna -64 Esko Linnavallin sovituksena ja Saukin kirjoittamalla tekstillä, jota ei juuri kuule – toinen teksti on tunnetumpi.

Mitä ajattelet tämän päivän tähtitehtailusta?

– Kilpailuja on aika tiuhaan tahtiin, jo vähän liian paljon mielestäni. Ehkä nuoremmat muistavat kuka on viime vuoden jonkun kisan voittaja, mutta minä en muista – joku taitavampi ja karismaattisempi solisti toki jää mieleen. Yritän kyllä seurata alaa edelleen; kuuntelen radiotakin, vaikka juuri nyt suosikkini Radio Suomi muuttui aika paljon pois päin minun maailmastani. Mutta onhan Sävelradio ja GrooveFM.

Entä elämä keikkailun ulkopuolella?

– Solo ry:n toiminnassa olen ollut aktiivisti mukana 80-luvun puolivälistä. Olin jonkin aikaa sihteerinä, ja nyt olen ollut jo pitkään johtokunnan jäsenenä. On tärkeätä, että asioita voidaan yhdessä viedä eteenpäin saadaksemme äänemme kuuluviin.

Intohimoni on lentopallo, se on kiva harrastus, vaikka nilkatkin on joskus menneet, eikä kynnetkään tahdo oikein kestää! Ääneni kanssa minulla ei ole koskaan ollut ongelmia; laulan päivittäin, vaikkei olisikaan esiintymistä. Mutta mukavia keikkoja on mukava tehdä, toivottavasti niitä riittää.