Kari Tapio uskoo muusikoihin ja elävään musiikkiin "HEMMOT PITÄÄ OLLA KEHISSÄ"

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun Kari "Tapio" Jalkanen teki ensimmäisen keikkansa. Levytyksiäkin on yli 30 vuoden ajalta, ja vuonna 1998 Hartwall Areenalla pidetty 25-vuotisjuhlakonsertti otti ajanlaskunsa Erkki Liikasen Aikapommi-yhtyeeseen siirtymisestä. Silloin alkoi ammattimaisempi meininki, vaikka päivätyö kirjapainossa jatkuikin.

Ensimmäiset isot levymenestykset ("Laula kanssain", "Viisitoista kesää") osuivat 70-luvun puolivälin jälkeen, ja aseman terävimmälle huipulle vakiinnutti vuoden 1995 "Myrskyn jälkeen" - Veikko Samulin sävellys, Tapion oma teksti. Samanniminen albumi on yli 100.000 kappaleen myynnillään ylittänyt nykyisen triplaplatinarajan. Jalometallia on tullut muutenkin, albumi "Meren kuisketta" (1997) on platinaa, kultaisia on kahdeksan, ja muutama kokoelma lisäksi samoissa kerhoissa.

Vuonna 1999 tuli huomiota lähes tukussa: Kullervo Linnan Säätiön palkinto, sekä Emma-gaalan Vuoden miessolisti ja Erikois-Emma. Vexi Salmi kirjoitti henkilökuvan miehestä kirjaksi viime vuonna.

Kalastusta ja kaupunkikierroksia

"Klabbi" asuu Kirkkonummen Masalassa, ja venelaituri on Espoon Suvisaaristossa, mutta kalamatkat ulottuvat Lappiin ja Norjaan asti. Viehe- ja uistinkalastus on ainoa oikea, vapoja ja "döörejä" [Ambassador-keloja] on puolitusinaa. Viime kesänä tuli kaksi lohta, joista isompi yli kahdeksan kiloa - että sikäli.

Kaupunkiasunto on Helsingin Eirassa, jossa kävelymatkan päässä on monta ruokapaikkaa, kahvilaa, on puistoa ja meren rantaa.

- Pääsee kuuntelemaan bändejä, kaksi kertaa olen tällä viikolla ollut Storyvillessä. Alkuviikosta oli paikalla Lindströmin Ekin bändi, rummuissa Liikasen Eki. Ja toimi. Innostuin niin, että lähdin torstaina uudestaan, kun olimme ensin vaimon kanssa syömässä. Hän meni jo nukkumaan, mutta minä lähdin vielä yöhön ja keikuin valomerkkiin asti. Sen verran on vanhempana viisastunut, että vaikka en kunnolla juonutkaan, niin oli sitä tietenkin aamulla vähän väsyneenä, mutta enää ei siitä lähde jatkamaan, vaan syö kunnolla ja ottaa kunnon päiväunet.

Muusikko-lehden iskuryhmä Nissilä/Vesterinen lähti keikkamiehen matkaan taannoisena perjantai-iltana Helsingistä kohti Kouvolaa. Solisti soitti yhtyeelleen matkalta varmistaen illan osoitteen, kun paikka oli uusi, missä ei ole ennen käyty. Siinä selvisi, että solistin ensimmäinen setti alkaa vasta puolilta öin, eli tasan 24.00. Tieto sai Klabbin noitumaan:

- Se on ihme touhua, kun mitkään sopimukset ei pidä! Olen sitä mieltä, että nämä puolen yön esiintymiset on ihan peestä - kuka niitä oikeasti haluaa? Minullakin on ohitusleikkaus takana, ja ensimmäisiä ohjeita mitä lääkäri antoi sen jälkeen oli, että viimeistään kymmeneltä nukkumaan. Minä sanoin siihen, että siihen aikaan vasta työni yleensä alkaa!.

Mies hieman rauhoittui, kun yhdessä kerroimme, että tes-neuvotteluissa on jo pää saatu auki tämän todellisen yötyö-ongelman poistamiseksi, tai ainakin vähentämiseksi. Matkan edetessä tuli miellyttäviäkin uutisia. Tuotantopäällikkö Ilkka "Ile" Vainio soitti, ja ilmoitti, että uutuuslevyn ensimmäisen viikon myynti on 9000 kappaletta.

- Tuntuu kultalevyvauhdilta. Hienoltahan se tuntuu, kun ihmiset pitää lauluista. Kultalevy on aina kova juttu, ei niitä automaattisesti napsahtele. Omalla kohdallani viimeisimmät levyni ovat menneet rajan yli, mutta koskaan ei voi tietää.

Ile Vainio halusi korostaa, että "edustamani yhtiö ja itse henkilökohtaisesti olemme todella ylpeitä siitä, että saamme tehdä yhteistyötä Karin kaltaisen taiteilijan kanssa. Olemme hyviä ystäviä, ja se alkoi jo isäni Juhan aikana. Hekin olivat hyvin läheisiä, Junnu teki monia tekstejä nimenomaan Klabbille. Pidän häntä johtavana miessolistina maassamme".

Hyvän ystävänsä ja vanhan soittokaverinsa Aarne Vesterisen kanssa Klabbi kävi hyväntahtoista kilpakehuskelua omien veneittensä varustelusta: "Montako keittolevyä on liedessä? Entäs makuupaikkojen määrä? Mikä se olikaan veneen leveys?". Ja väliin seikkaperäisen asiantuntevaa keskustelua Pecos Bill -sarjakuvan historiasta. Slangissaan "sihti" on mikrofoni, "sade" on aplodit, "laardi" on viina, ja "esa" on kaveri tai joku juttu, vähän sama niin kuin "tsumba".

Ilta oli siis jo yö, kun saavuimme Kouvolaan. Ensimmäiset "sateet" tulivat jo kun astuimme ravintolan saliin, moikkailu ja kättely alkoi heti. Orkesteri oli lavalla vetämässä, ja siirryimme hotellin puolelle.

- Kyllä silloin freelance-aikana nuorempana monesti iski ihan silkka pelko näissä huoneissa yksin. Osaanko? Pärjäänkö? Jaksanko? Ihmiset tulee matkankin päästä, maksaa lipun, ja haluaa viihtyä, hakevat hyvää tunnelmaa, haluavat tanssia. Sitä mietti että pystyykö tarjoamaan heille kaikkea sitä. Epätoivo iski, peloksi asti. Sitten joskus jumiutui johonkin motelliin päiviksi pullon kanssa. Ja vaikka on tullut kokemusta ja varmuutta, ja menestystäkin Luojan kiitos, niin ei se tietty perusepäily sieltä mihinkään katoa. Kestääkö suosio? Riittääkö terveyttä?

- Ja on sitä jumiuduttu vanhempanakin. Mutta eteenpäin mennään, siitä sitä jaksaa, kun näkee ihmisten silmistä, että on onnistunut, niillä on hyvä mieli. Tanssilattia on suora mittari. Jos siinä ei ole ketään, niin jotain on pielessä. Jos se on täynnä, niin lavallakin on hyvä fiilis ja homma toimii".

Kuppi kahvia, muutamat savut piipusta, ja lauteille.

- Hyvää iltaa arvoisa yleisö! Toivottavasti viihdytte, ensimmäinen kappale on uuden levyni nimikappale "Juna kulkee" - olkaa hyvä!.

Aamuyöllä Helsingissä sovimme viikolle tapaamisen Kaivopuistoon kahvila Ursulaan - "kun siellä on kaupungin näteimmät tarjoilijat".

Maaseutumusiikkia

Olet lähestulkoon säännöllisesti tehnyt countrya levyillesi. Mikä sinut countryyn vei?

- Minut vei countryyn se, että kun aikoinaan jo luistinradalla penskana kuulin musiikkia, niin silloin kolahti Onni Gideon ja "Tiikerihai", se hawaiji-kitarasoolo siinä. Se oli niin onnellista musiikkia, nimenomaan se hawaiji-kitaran ääni. Sieltä se jäi mieleen.

Vuonna 1973 pääsin Liikasen Ekin bändiin, ja siihen tuli pianisti Raimo Rantasen tilalle herra nimeltä Roy Rabb, Suomen ensimmäinen steel-kitaristi. Ihastuin uudelleen siihen soundiin, samanlaiseen kuin hawaiji-kitarassa. Tuli niin hyvä mieli siitä edelleen, että velatkin muuttui saataviksi. Liikanen oli siihen aikaan kovasti countryyn päin, hän oli jo tehnyt "San Antonion ruusun" [1970], ja ollut Raittisen Jussin hoitamalla Länttä kohti -levyllä [1972]. Minun bändiaikana tuli "Meiä Veera" [Buck Owensin Arms full of empty], ja me soitettiin hyvin paljon countrya keikoilla. Voin sanoa, että Roy Rabbin myötä menetin sieluni lopullisesti country-musiikille.

Olitko Johnny Cashia kuunnellut jo siinä vaiheessa?

- Tiesin hänet kyllä, tosin en pidä häntä niinkään country-laulajana, vaan tarinankertojana. Niin kuin [Tapio] Rautavaarakin oli, hänhän oli myös country-tyylinen, ne oli samantyyppisiä äijiä.

Aivan, Rautavaara otti Cashilta aika paljon, jo se tummasävyinen, yksinäinen kulkija ...

- Kaikkein kovin juttuhan on se "Yölinjalla" - vaikka se on Rautavaaralle merkitty, niin yksyhteenhän se on Cashin I walk the line.

Olet mukana meillä viime vuonna tehdyllä Cash-tribuutilla, laulat Ring of fire.

- Joo, Haaviston Ollin hieman erilainen sovitus. Olen kerran tavannutkin Cashin, olin lämppärinä ´95 Turun Areenalla. Eräs maailman epäkiitollisimpia hommia lähteä Johnny Cashin lämppäriksi! Onhan se myös kunnia, mutta enää en lähde kenenkään noin kovan nimen lämppäriksi. Tapasimme lyhyesti, kättelimme, ja tietenkin hän herrasmiehenä sanoi - minulle kerrottiin, että hän oli käynyt kuuntelemassa - sen verran, että "nice voice" ja lopuksi että "God bless you". Nimmarin sain kitarankanteeni kyllä. Se oli hieno tapaaminen, hänen nyttemmin edesmennyt vaimonsa June oli vieressä.

Oletko Cashin näitä viimeisiä [American-sarjan] levyjä kuunnellut?

- Olen, minulla on ne kotona. Uskomatonta, niissä on mitä vain.

Pärjäsi [Trent Reznorin laululla Hurt] aika hyvin Levyraadissa.

- Niin pärjäsi, mutta minä ja Elvis pärjättiin paremmin (naurua)!

Katselin koko levytysmateriaaliasi, ja melko paljon siellä tätä perinnettä on, useita hienoja biisejä. Yhden muistan erityisesti, kun minulla on kerran ollut ilo ja kunnia säestää sinua. Olin 90-luvun alussa televisiossa ohjelmasarjan kapuna, ja olit kerran mukana. Sinulla oli juuri Jenkeistä tullut oranssin sävyinen Gretsch-kitara, jota ylpeänä esittelit.

- Joo, orange kuusykskakkonen, sellaisella soitti Eddie Cochran, George Harrison, Brian Setzer ja monet muut. Harmittaa että olen sen rahapulassa ehtinyt myymään, nyt itkettää. Poikani Jiri toi sen, ja muistan kun hän soitti sieltä, että "tuossa olisi kaupan ikkunassa nyt lempparikitara siihen ja siihen hintaan". Aloin kelaamaan mistä saisin rahaa, loppujen lopuksi otin lainaksi, mutta kun oli pankkilakko, niin sitten postin kautta yhdelle Jirin tutun tutulle New Yorkiin laitoin fyrkat, ja parin viikon päästä Jiri tupsahti Suomeen Gretsch kainalossa. Kyllä olin onnellinen!

Silloin vedit Hoyt Axtonin Evangelinan, omalla tekstilläsi "Takamaan tyttö". Oletko paljon kuunnellut Axtonia?

- Olen, minulla on monta hänen levyään. Nyt tällä uudella levyllä on Flash of fire, Jyrki Lindstömin vanhalla tekstillä "Tulta isken missä taula on". Sitä olen laulanut kolmekymmentä vuotta englanniksi keikoilla. Tykkään Axtonista, ja nyt vedän suomeksi tätäkin.

Hienoja alan biisejä ovat Across the borderline, eli "Rajamaa" [Jukka Itkosen käännös], He´ll have to go omalla tekstillä "Niin yksin oon", [Kris] Kristoffersonin biisi Cashille Sunday morning coming down, eli "Sinä sunnuntaina silloin", siinä on oma teksti, Kenny Rogersilta "Peluri" Leskisen käännöksenä, ja [Roy] Orbisonilta California blue omalla tekstillä "Aikaan täysikuun". Kristoffersonin on myös Help me make it thru the night, siinä on hyvä Aappo I. Piipon teksti "Auta yö tää kestämään". Arri ei vaan toimi, korni modulaatio.

Näin jälkikäteen kun kuuntelee, niin tuntuu kyllä ettei Kajde Westerlund ollut sinulle parhaiten sopiva tuottaja.

- Ei, kaikella kunnialla on näin sanottava. Ammattimies toki, ja tehtiin me kahdeksan elpeetä, mutta ei se ihan toimi. Onhan siellä jotain, "Soittajan vaimo" esimerkiksi, joka on kyllä ookoo, sekin on Juicen teksti, alunperin Raittisen veljeksille, [Willie] Nelsonia ja [Waylon] Jenningsiä.

Ensimmäinen AXR-levysi, "Sinitaikaa"-albumi vuonna 1992 oli jo aika hieno country-kokoelma kokonaisuutena.

- Kyllä, siellä on muun muassa Don Williamsin ohjelmistosta You´re my best friend (Holyfield/Reiman), jonka olen tehnyt kaksi kertaa. Tein tuolle levylle myös aivan country-version My prayer -kappaleesta, siis Boulangerin "Ennen kuolemaa" toisilla sanoilla [Raul Reiman]. Löysin sen yhdeltä vanhalta country-levyltä.

Tuskailin tuossa taustoittaessani sitä, kun vinyylilevyjäsi ei oikein missään ole, ja cd:lle on tehty alkupäästä vain sekalaisia kokoelmia. Yksi silmään osunut otsikko, jota en muista kuulleeni, on Rhinestone cowboy Glen Campbellin ohjelmistosta, Jorma Toiviaisen tekstillä "Muukalainen oon kai" ...

- (laulaa) "mä muukalainen oon kai" - se on hyvä biisi, olen meinannut ottaa sen uudestaan ohjelmistoon.

Olenkin funtsaillut, että nimenomaan Campbellin ohjelmistosta tuttuja Jimmy Webbin biisejä olisi hienoa kuulla tulkintoinasi, By the time i get to Phoenix esimerkiksi.

- Hieno biisi. Mutta ehdottomia lemppareitani on Everybody´s talking ["Etäisyyden äänet"- Neil/Haapalainen], jonka tein jo 1976. Olen pyrkinyt pitämään countryä kyllä mukana, mutta jossain vaiheessa huomasin, että täällä Suomenmaassa sen laulaminen on vähän niin kuin Don Quijote -pohjalta, taistelua tuulimyllyjä vastaan. Ei se aikanaan kolahtanut, nyt on alkanut mennä vähän paremmin tämä uudempi country.

Mietittiin sitä jo Liikasen Ekin kanssa aikanaan, että mistä se johtuu. Meillä oli esimerkiksi Truck drivin´ man [Fell], Ekin tekstillä "Rekkakuski", ja me spiikattiin silloin että "nyt tulee Amerikan humppaa", sama komppihan se on. Mutta jengi ei digannut, vaan "soittakee sitä oikeeta humppoo". Sitten vedettiin "Tulipunaruusut", eikä siinä ole muuta eroa kuin duuri ja molli.

Kyllä me niin slaavilaista jengiä ollaan, että me vierastetaan sitä "iloisempaa" duurihumppaa. Onhan siellä paljon melankoliaa, naiset jättää ynnä muuta, mutta se sointumaailma on vaan eri, se taitaa ratkaista. Ruotsin ja Norjan puolella on ihan eri, on aina ollut, Vikingarna on hyvin lähellä countrya.

Liikasen bändin jälkeen minuun lyötiinkin countrymiehen leimaa järkkäreiden toimesta jo niin, että monet ei ottaneetkaan keikalle "kun se on se countryjätkä", ihan niin kuin en olisi muuta laulanutkaan. Ja minä lauloin ihan mitä vaan, häät ja hautajaiset. Lempparimusaani se on edelleen, mutta olen vähentänyt sen osuutta. Hitaina valsseinakin minulla on sitä, There goes my everything ["Pois lähtee maailmain"/Jukka Kuoppamäki] ja Release me ["Saanhan mennä luotas pois"/Juha Vainio]. Countryahan on ollut piiloversioina hitteinä vaikka kellä, Tom Jonesin Green green grass of home on vanha countrybiisi, minulla on sen ensimmäinen versio Porter Wagonerin levyllä.

Keikkailua ja levyttämistä

Kertomasi mukaan aloittaessasi keikkailun lauloit jotakuinkin pelkästään Elvistä. Keikoilla laulat hänen ohjelmistoaan edelleen, mutta et kuitenkaan ole levyttänyt Elvistä lainkaan. Miksi näin?

- Se on sellainen mielestäni pyhä asia, siihen ei pitäisi kenenkään koskea. Se on ihan turhaa, koska alkuperäinen on niin kova, ei kannata mennä parsimaan. On vain yksi Elvis. Olin kaksitoistavuotias, kun kuulin Elvistä ensimmäisen kerran radiosta, Tutti frutti oli kappale - (laulaa matkien) "a wop bama loma ...". Ihmettelin, että miten se sellaisen äänen saa, ja menin kotitalon taakse lepikkoon kokeilemaan.

Lauloin perjantaina Kouvolassa Neil Sedakan biisin Solitaire, joka on Elvisinkin viimeisellä, Gracelandissä äänitetyllä elpeellä. Olen meinannut sen kyllä levyttää. Fredillä on siitä versio nimeltä "Kortit", jota en ole kylläkään kuullut. Löysin vuonna ´71 Amarillo-hemmo Tony Christien, ja hänen elpeellä oli tämä Solitaire-biisi. Se oli minulla Liikasen bändissä sellaisena jokerikorttina, että sitten kun tuli paikka missä piti oikein vetää, niin sitten vedin. Harvoin laulan sitä, siinä pitää ääni olla täysin kunnossa. Vuodesta ´71 olen sitä silloin tällöin vetänyt, ja nyt Kouvolassa vedin.

Ja hyvin meni, orkesterisihan seuraa kyllä.

- Aivan. Kaiken lähtökohta on orkesteri, muusikot. Menepä tuonne lavalle yksin ja yritä vetää tanssikeikka - eihän siitä mitään tule! Taustanauhahommiin en lähde ikinä, sellaiset on myös ihan peestä. Levytyksissä on sama, siellä pitää olla muusikot soittamassa.

Muistan ikuisesti, kun kuljin aluksi vuosikaudet irtosolistina, ja kerran Vesku Loiri sanoi minulle: "Sä tuhoat itsesi tuolla tavalla, sulla pitää olla oma bändi. Muuten se on sitä satumaata ja heiliäkarjalasta mitä kaikilla muillakin". Mutta ei minulla ollut mitään mahdollisuutta pitää omaa bändiä, liksat oli mitä oli. Ja välillä oli aika vaikeata kyllä, se saattoi mennä siihen, että yksin komppasin kitaralla.

Sitten kysyit poikaasi Jiriä mukaasi. Olen keskustellut hänen kanssaan [Muusikko 5/00], ja hän kertoi, että lopetettuaan metallibändi Stonessa olit eräänä päivänä kysynyt "kiinnostaisiko työt?"

- Niin se meni, ja siitä hän lähti mukaan. Se, että oma kitaristi kulki mukana helpotti jo huomattavasti. Sitten 90-luvun lopulla - en muista ihan tarkkaan - aloin Hannu Karjalaisen yhtyeen kanssa tehdä vakituisesti keikkoja, ja siitä sitten Omaan Orkesteriin.

Oman bändin kanssa on ihan toista, mutta on myös vastuu. Ei voi sanoa, että "nyt en tee puoleen vuoteen keikkoja, hypätkää vaikka kolmiloikkaa sen aikaa". Muusikot on minulla töissä. Jos aikoo Suomessa tällä hommalla elää, ei voi kovin kapeaan spesialisoitua, siinä alkaa äkkiä lauantaivapaat. Siksi minäkin edelleen laulan kaikenlaista - on tangot, valssit ja foksit, tulee rokkia ja countrya. Ei voi mitään hyljeksiä, eikä ole syytäkään. Asenne pitää olla kohdallaan, myös bändissä. Kaikki musiikki on hyvää, kun sen tekee hyvin ja sydämellä.

Ja kaikkea tulee, sen panin keikalla merkille. Olet kitarasoundista pitänyt aina, yhdessä vaiheessa bändissäsi oli jo kolme kitaristia.

- Oli joo, Haaviston Olli, Kämäräisen Timo ja Jiri. Kyllä lähti [Orbisonin] Blue Bayou - Jirin strato, Timon akustinen ja Haaviston "hetekka", se oli kova. Onneksi tuli siihen live-levylle talteen sitä. Sen levyn kanssa kävi vähän jännästi, kun me lähdettiin normaalisti konserttikeikalle Lahden Sibelius-taloon - tiedettiinhän me että se menee televisioon, mutta jälkeenpäin Vainion Ile sanoi että "eiköhän tehdä siitä live-levy?". Minä sanoin, että "really live sitten, virheineen ja sateineen päivineen, sitä ei korjata yhtään". Sellainen on minusta aito live, ja siellä se on.

Toinen live-suoritus minulla on, kun olin mukana Tavastialla Hectorin kunniaksi tehdyssä konsertissa, joka myös pantiin levylle. Vedin "Kuinka voit väittää" [Streets of London / McTell], jonka kyllä tiesin, mutta muistan kun menin treeneihin ja siinä ajaessa vielä harjoittelin tekstiä. Monta säkeistöä uutta tekstiä ulkoa, ja ainutkertainen veto, syrjäsilmällä aina vilkaisin vielä paperista. Vaimo nauroi, että "on meillä mies, siinä se harjoittelee ja kohta on peli!". Oli luntit lavallakin kun vedin, ja narulle se meni, mutta en käynyt korjaamassa - ei se ole live jos sen käy studiossa korjaamassa. Tuossakin olen vanhan liiton miehiä, live livenä ja studio studiona.

Pyritkö studiossa kokonaisiin ottoihin?

- Kyllä. Viime vuosina on ollut sellainen systeemi, että haetaan tasot, vedetään läpi treeni-otto, ja seuraavan oton haluan narulle, koska opin parhaiten kuuntelemalla. Kuuntelen omat virheeni, ja sitten väännetään se tosi otto. Joskus korjaan kyllä, mutta pyrin siihen, että on yksi lauluraita, se helpottaa miksaajankin työtä. Hyvä olisi, jos siinä onnistuisi, jäisi se uutuus siihen. Olen pyrkinyt tekemään kotiläksyt niin hyvin, ettei studioon mennä harjoittelemaan, vaan tulkitsemaan. Studiossa tulkitaan ja kotona harjoitellaan, olen sitä mieltä.

Konehommiin en lähde ikinä. Tänäänkin oli kiva kun YLEn toimittaja [Olli-Pekka] Ihamäki aamukahdeksalta soitti uudelta levyltä biisin "Atlantis" [Kärki/Helismaa] ja totesi, että "tässä on puoli jalkapallojoukkuetta viuluissa", noteerasi "Heinän" [Jari Nieminen] - kitaristin - nimeltä, ja "Markku Johanssonin upea sovitus". Se on minusta hienoa kun huomataan, että siellä on hemmot kehissä. Jotkut tajuaa mistä on kysymys, miksi se kuulostaa siltä.

Markun kanssa tein nyt eka kerran levyn, me on konserttiluonteisia juttuja kyllä tehty aiemmin. Lyötiin kättä päälle, että eiköhän jatketa seuraavalla. Veikko Samulin kanssa tein pitkään hommaa, hän on säveltäjänä tehnyt helmibiisejä, Junnun aisapari. Mekin on tehty yhdessä monia biisejä. Pitkäaikaisia perhetuttuja ollaan, tutustuttiin Danny-show´ssa ´72, Veikko oli Made in Finlandissa [Dannyn yhtye] urkurina.

Tuosta tuleekin mieleeni hieno esiintymisesi Mamban viime kesän hittivideolla "Kesää on vielä jäljellä".

- Joo ...(naurua), Tero Vaara soitti, että he tekee 70-luvun hengessä videokuvaa nimenomaan kunnioittaakseen sitä meininkiä, vähän niin kuin Dannyn kesäshow´n pohjalta. Heillä oli aito python, ja minähän olin Dannyn "Käärmeshow´ssa" ´72 nimenomaan käärmeenhoitajana, niin tottakai lähdin mukaan, niin kuin vanhoihin hommiin. Kunnioituksella se tehtiin, ja kerroinkin asiasta Lipsaselle. Pilkkaamaan ei ketään aleta, mutta huumoria saa olla. Käärmehoitaja Jalkanen jälleen asialla!

Rock and jenkka

Jaakko Salo oli viimeisen Fazer-levysi ["Yön tuuli vain"] tuottaja vuonna 1992.

- Se oli ainoa kerta kun Jakke oli minulla studiossa laulattajana. Olihan hän katsonut päälle muutkin levyt, mutta tämä oli ensimmäinen kerta varsinaista yhteistyötä. Hänellä oli sellainen tyyli, että hän teetti studiossa sellaisen kotiläksynauhoituksen minulle, jossa siis lauloin biisit harjoittelemista varten. Mukana oli Kärjen valssi "Kuin lapsena ennen", meidän kylän pojan Lauri Jauhiaisen - Iisveden Lassen - teksti. Tiistaina oli levytys, ja perjantaina menin studioon laulamaan demoa. Muistaakseni oli vain Jaken pianosäestys, basso ja rummut. Lauloin sen, ja lähdin viikonlopuksi keikoille.

Tiistaina tulin laulamaan sitä niin kuin varsinaisesti, niin Jakke sanoi, että "kuule Kari, mä olen kuunnellut tätä hommaa, ja se on siinä. Ei aleta hankaamaan". Eikä siihen tehty päälle kuin jotain ihan pientä viulua, hyvin pienimuotoiseksi se jätettiin. Se minua lämmitti, että sellainen suuri guru kuin Salo, joka on laulattanut Virrat ja Kinnuset ja muut, hyväksyi minun ekan demo-ottoni levylle. Se oli niin kova juttu, että olin onnesta mykkänä.

Miellän sen laulun rakkaana kotiseutulauluna, ja kun itsekin olen kotiseuturakas, niin halusin omana panoksenani pienen kylän suuren sanoittajan kunniaksi sen levylle laulaa. Tunnen Lauri Jauhiaisen, ja hän on kertonut minulle laulun stoorin. Hän oli nuorena poikana Iisvedellä tukkiproomulla kesähommissa, ja näki järveltä sahan piiput. Iski hirveä koti-ikävä, vaikka oli muutama kilometri matkaa. Mutta hän tiesi, että on muutettava muualle hommiin. Hänellä oli etukäteen koti-ikävä, kun tiesi jo silloin poikana, että on muutettava pois. Siltä pohjalta hän teki sen tekstin, "kaunis on kaipausta kantaa / kun sen kohde on koti kaukainen". Se kelpaa mihin ja kelle vaan.

Mainitsit perjantaiyönä Kouvolan reissulla, että Jakke ohjasi sinua myös silloin, kun aloit tehdä tekstejä.

- Kyllä. Vein hänelle "Valkokyyhkysen", eli tekstini La Palomaan. Olin aloittanut sen (laulaa) "ran-TAAN, ta da dii daa ...", ja Jakke heti sanoi, että ei noin voi laittaa - paino väärällä tavulla. Pyysin anteeksi, ja korjasin "noin TAAS / liitää lintu valkoinen kauas pois". Siitä se alkoi. Jaakko oli iso mies monessa lajissa.

J. Karjalaisen "Ekstrapallo" on levylläsi, mutta tuli vielä tuosta Johnny Cashin viime aikojen tuotannosta mieleen, että voisitko kuvitella laulavasi vaikkapa Ismo Alankoa?

- Voisin jotakin mielelläni, onhan minulla yksi levytys Don Huonojen kanssa, "Piikkilanka". Vedettiin tuossa Kaivopuistossakin se, jengiä aivan älyttömästi ja vanha pieru hyppäsi Don Huonojen kanssa kehiin.

Sinulla on kuitenkin uskottavuutta rock-kentällä, et ole koskaan ollut mikään iskelmäprinssi, joka stailaa muodin mukaan hiukset ja vetää markkinapellenä tuolla päivän soundeilla.

- No, neljäkymmentä vuotta olen kulkenut, mutta vieläkään en omista valolaitteita. Olen satsannut laululaitteisiin, kaikuun ja sihtiin - ja orkesteriin.

Ja vaikka olet laulanut aina tangoa ja valssia ja ...

- ...kaikkea, mutta yksi mikä on puuttunut, on jenkka.

No "Lapin jenkan" olet tehnyt ...

- Okei, yksi on, se liittyy myös Salon Jakkeen. Olen jo aikoinani sanonut muusikoilleni, että yksi laji on sellainen että jos kuulette minun sitä laulavan, niin voitte vetää kurkun auki, eli jenkka. En hallitse sitä, en oppinut sitä nuorena tanssimaan - muut osaan - niin en ala sitä koskaan laulamaankaan. Jätän niille, jotka sen osaa. Kerroin tämän aikanaan Jakelle. Sitten alettiin tekemään Topi Kärjelle kunnianosoituslevyä, joka muuttuikin muistolevyksi, kun Topi ehti yllättäen kuolla. Kysyin Jakelta mikä biisi minulle on varattu, ja hän kun tiesi tämän minun jenkka-juttuni, niin tietysti hän ilmoitti, että Lapin jenkka!

Minä olin, että "ei hemmetissä, minähän olen antanut muusikoille luvan vetää veitsellä jos jenkkaa tulee". Suostuin sillä ehdolla, että käännetään se country-pukuun, Haavisto tulee soittamaan stilikkaa, tehdään piilojenkka. Olin paikalla studiossa kun taustaa tehtiin, ja Olli sanoi, että "tämä on ensimmäinen kerta kun vedän molli-biisiin stilikalla". Ja se on paha vetää putkella - (laulaa introa) - mutta Olli hikoili ja veti, kyllä se hyvältä kuulostaa. Ja minä selvisin hengissä!