Työ tekijäänsä kiittää mutta kiittävätpä kuulijatkin

Anu Karlson

Suomen Kansallisoopperan kuoro on malliesimerkki siitä, mitä saadaan kun pannaan yhteen kuusikymmentä oivallista laulusolistia ja tehdään heistä yhteen hiileen puhaltava yhteisö.

"Pyrkikää olemaan enemmän nokallanne kuin pyrstöllänne, bassot!"
"Tekstatkaa! Aksentilla! Tehkää sitä rytmiä tosi paljon!"
"E-lem-ents, e-lem-ents! Ta-kat-dum, ta-kat-dum!"
"Tahti 65, tenorit, viilatkaa se c vielä korkeammaksi!"

Suomen Kansallisoopperan Alminsali keskiviikkona 26. helmikuuta klo 11. Kuoromestari Eric-Olof Söderström äkseeraa; valmisteilla on John Adamsin Klinghofferin kuolema -oopperan uusintaensi-ilta maaliskuun lopulla. Tämä on aivan poikkeuksellinen tilanne, selittävät oopperalaiset: kaikki kunnolliset harjoitushuoneet on varattu muihin tarkoituksiin. Kuorolla on vaikeuksia tottua uuteen asetelmaan, ja laulajilta kuluu tovi yksinpä ihanteellisen istumajärjestyksenkin löytämiseen.

Iltapäivällä ehditään vielä käydä läpi Toscaa, ja Söderström kiinnittää huomiota kohtiin, joissa seuraavat esitykset johtavalla Muhai Tangilla saattaa olla erilainen näkemys kuin mihin kuoro on tottunut. Nyt ollaan varsinaisessa kuorosalissa, siis siellä missä kuoro on tottunut työskentelemään. Mutta sali tuntuu auttamattomasti liian pieneltä tälle äänimäärälle, ja moni piteleekin korviaan fortekohdissa. Nyt on äänessä vain osa kuorosta – miltähän täällä kuulostaa, kun kaikki laulavat?

Kuulosuojaimet käyttöön

"Kyllä meillä korvatulpat on", kertoo Irene Parkkinen, joka edustaa alttosektiota. "Kuorosalissa on pahimmillaan mitattu 124 desibeliä", paljastaa toinen altto, Erja Wimeri.

Tenori Matti Rankala selittää, että kun uuden oopperan kuorosalia rakennettiin, sitä ei osattu tehdä niin suuren kuoron tarpeisiin kuin oopperalla nykyisin on. Istumapaikkoja kyllä on 110:lle mutta kuutiotilavuus ei riitä – katto tulee liian äkkiä vastaan. "Silti se tuntuu valtavalta parannukselta Bulevardiin verrattuna, missä oltiin vielä puolta pienemmissä tiloissa", muistuttaa Matti. Ja kaikki vakuuttavat yhdestä suusta, että vaikka vanha talo oli kodikas ja viihtyisä, muutto uuteen merkitsi valtavaa parannusta.

"Uudessa talossa ainoa ongelma on, että monet tilat ovat hirveän kaikuisia", basso Hannu Sokka kertoo. "Jos on vähänkin taustahälyä, ei kuule mitä kaveri vieressä sanoo. Ruokalassa tämä ongelma on pahin."

Matti haluaa korostaa asioiden tärkeysjärjestystä: "Vanha talo oli kamala paikka laulamisen ja laulutekniikan ylläpidon kannalta. Mutta hirveän intiimihän se oli: yksi askel näyttämöllä merkitsi katsomosta katsoen suurta liikettä. Täällä yhtä askelta tuskin edes huomaa. Samoin maskeeraus: eivät hienovaraiset maskit täällä enää näy minnekään. Mutta akustiikka näyttämöllä... tein yhtä pientä roolia Traviatassa sekä vanhassa talossa että täällä, ja muistan kuinka olin vähällä lentää pyllylleni kun tein sen täällä ensimmäisen kerran, kun yhtäkkiä olikin niin hyvä laulaa! Seisoin aika lailla näyttämön takaosassa, ja aina ennen olin joutunut ponnistelemaan tullakseni kuulluksi."

Tanssivat ja näyttelevät laulajat

Suomen Kansallisoopperan kuoro on Suomen ainoa varsinainen ammattikuoro. Sen, joka on kuunnellut kansallisia laulukilpailuja tai korkeakoulujen oppilaskonsertteja, ei tarvitse kysellä, mistä kaikki nämä upeat laulajat tulevat. Jos tässä maassa olisi ammattioopperoita saksalaisella tiheydellä, jokainen heistä olisi solisti. Heidän taustansa ovat kuitenkin sangen monipuoliset.

Irene Parkkinen suoritti ensin konservatoriossa laulunopettajan tutkinnon. "Sitten menin Moskovaan 3½ vuodeksi ja suoritin musiikkiteatterin päästötutkinnon sekä laulu- ja teatteridiplomin."

Totta – näyttelijän taitoja tarvitaan oopperassa melkein yhtä paljon kuin laulajankin.

Katriina Kerppola on lähtöisin teatteripuolelta hänkin; jo kouluaikana hän esiintyi tanssityttönä Kotkan teatterissa. Välillä hän keksi opiskella lastentarhanopettajaksi, mutta jatkoi siitä musiikkileikkikoulunopettajaksi ja vielä laulunopettajaksi. "Sitten vain oli koelaulu täällä sopivaan saumaan, ja sain tämän paikan."

Totta – tanssitaitoakin oopperassa tarvitaan. Maallikko, joka istuu katsomossa, ei aina tiedä, kuka näyttämöllä parveilevista kuorolaisista on peräisin baletista, kuka laulupuolelta.

Eugen Antoni, tenori, on tullut Suomeen Virosta. Opiskeltuaan kuoromestariksi ja laulajaksi Tallinnan akatemiassa hän oli laulanut Estonia-oopperassa ja Tarton Vanemuine-teatterissa solistina yhteensä 25 vuotta; tähän mahtui 80 solistiosaa 50 eri oopperassa! "Minulta on kysytty, kuinka lähdin solistivakanssilta kuoroon, mutta olen viihtynyt todella hyvin." Suomen kieli oli tuolloin vielä siinä määrin outoa, että Eugen ei heti ymmärtänyt mitä merkitsi, että hän oli ’saanut vakinaisen paikan’ Suomen Kansallisoopperan kuorosta!

Jussi Miilunpalo, tenori niin ikään, valmistui Sibelius-Akatemiasta vuonna 1992 musiikin maisteriksi. "Sain siellä laulunopettajan, korrepetiittorin ja oopperalaulajan pätevyyden. Tämä oli silloin vain hyvä paikka hakea, jos halusi kuukausipalkkaista työtä. Suomessa ei freelancerina oikein elä, ainakaan jos on asuntolaina maksettavana."

Ulkomaille lähteminen on toki edelleen yksi varteenotettava vaihtoehto oopperaan mielivälle laulajalle. Aina parin vuoden välein sattuu, että joku kollega lähtee Saksaan. "Tosin heitä on tullut takaisinkin. Onhan se yksi vaihtoehto, mutta se on toisaalta hyvin yksinäistä puuhaa. Ja jos on jo perhe täällä, on vaikeampi lähteä."

Kuorosalista näyttämölle

Kun uusi teos on tulossa ohjelmistoon, kukin kuorolainen saa oman kappaleensa pianopartituuria, ja laulamaan lähdetään ’suoraan lehdestä’. Tämä kuuluu laulajan ammattitaitoon. "Hätätilassa harjoitellaan vielä kotona, jos on joitakin oikein pahoja paikkoja."

Klinghofferin kuoleman kuorolaiset muistavat tulleen aikanaan poikkeuksellisen nopeasti ja kaoottisesti kaiken muun keskelle. "Sen huomaa siitäkin, että nyt kun se tulee uusintaensi-iltaan, se on päässyt myös unohtumaan pahemmin kuin tässä ajassa yleensä tapahtuu."

Tavallisesti kuorolla on aikaa musiikilliseen harjoitteluun nuottien saamisesta 2½-3 kuukautta. Sitten kaikki pitäisi jo osatakin ulkoa, sillä silloin alkavat näyttämöharjoitukset. Jokainen kuorolainen saa oman henkilökohtaisen, mittojen mukaan tehdyn pukunsa, eikä yleensä vielä yksi edes riitä, vaan samassa oopperassa saatetaan tarvita kaksi tai kolmekin pukua. Ensi-iltaa ei enää hirveästi jännitetä; vain uusista kuorolaisista huomaa, että heillä on ’perhosia vatsassa’. Ensi-illan koittaessa on sentään ollut jo monta läpimenoa, pari niistä jopa yleisön läsnäollessa.

"Se täytyy kyllä kuoronjohtaja/kapellimestarina sanoa, että on yksi merkittävä ero orkesterien ja tämän kuoron välillä", puuttuu puheeseen kuoromestari Eric-Olof Söderström. "Orkesteri saattaa tehdä hienoja harjoituksia ja sitten soittaa konsertin ikään kuin täysin välinpitämättömästi, mutta tämä kuoro on aina parhaimmillaan esityksessä, vaikka olisi ollut harjoituksessa vähän pihallakin."

Harjoitukset pidetään normaalisti joka arkipäivä klo 11–15; välissä on lyhyehkö lounastauko. Näytäntöiltoina lopetetaan 14.30. Näytäntö alkaa normaalisti klo 19, ja silloin töihin tullaan sen mukaan, milloin pitää olla lavalla, miten hankalaan pukuun on pukeuduttava ja kuinka paljon maskia ja muuta puleerausta tarvitaan.

"Meillä oli takavuosina teoksia, joissa oli hirveän vahvoja maskeja ja raskaita peruukkeja", Hannu Sokka muistelee. "Ihmiset joutuivat tulemaan töihin jopa kaksi tuntia ennen näytännön alkua. Se oli rankkaa, kun palautumisaikaa harjoituksen jälkeen ei juuri jäänyt, eivätkä pitkämatkalaiset ehtineet aina edes kotiin."

"Sellaisia tehtäviä yritettiin kyllä sitten vähän kierrättää, etteivät ne osuisi kovin usein saman ihmisen osaksi", jatkaa Matti Rankala. "Ja nyt on taiteesta sitten ehkä pikkuisen tingitty, koska näitä ei viime aikoina ole niin usein ollut."

"Kun ollaan töissä niin tehdään töitä!"

Kuoron osuus voi olla suuressakin oopperassa pieni tai suuri, mutta kuorolaisten suosikkeja ovat ehdottomasti jälkimmäiset. Musorgskin Hovanshtshinasta heidät palkittiinkin suorastaan haltioituneilla arvosteluilla.

"Hovanshtshinassa on paljon työtä, ja itse pidän siitä että kun ollaan töissä, sitten myös tehdään töitä", vakuuttaa Katriina Kerppola. "Mozartin oopperoissa on paljon sellaista roikkumista, että jopa puolitoista tuntia vain odotellaan näyttämölle pääsyä. Se on minusta paljon raskaampaa kuin näyttämöllä olo."

Tylsyyden huippu ovat Mozartin oopperat. Niissä on surkean vähän tekemistä kuorolle! Onneksi odotellessa on nyt enemmän vaihtoehtoisia ajankäyttötapoja kuin vanhassa talossa oli. "Juomme kahvia, istumme ja juttelemme, luemme tai katsomme telkkaria. Voimme myös käydä kuntosalissa ja saunassa, ja Töölössä asuvat ehtivät vaikka käydä kotona."

Hyvä ohjaaja on tarkka

Vaikka maallikosta saattaisi äkkiseltään tuntua, ettei ole niin väliä, millaisessa asetelmassa ja järjestyksessä kuorolaiset vaeltavat näyttämöllä jossakin joukkokohtauksessa, todellisuus on toinen. Jokaista varten luodaan oma tarkka koreografiansa, ja hyvä ohjaaja ottaa henkilöohjauksessakin jokaisen yksilönä huomioon.

"Ryöstö seraljista -oopperassa saimme itse luoda henkilöhahmomme, ja siitä tuli aika hauskaa, kun monet keksivät erilaisia todella huvittavia tyyppejä."

Kuorolainen tarvitsee myös kielitaitoa. Ei riitä, että oopperoita lauletaan italiaksi, saksaksi, ranskaksi ja venäjäksi, jopa tshekiksi, vaan myös ohjaus tapahtuu usein englanniksi tai saksaksi. "Kymmenkunta kieltä on koko ajan käytössä," arvioi kuoromestari Eric-Olof Söderström. Kun kirjaimisto on vielä tavallisuudesta poikkeava, kuten venäjässä, teksti on laulajia varten translitteroitava partituuriin. Hovanshtshinaa harjoittaessaan kuorolaiset opettelivat ainoastaan ääntämään tekstin tavuittain ja sijoittamaan sen oikein musiikkiin. "Olimme vähän pulassa, kun venäjänkielen konsultti kehotti meitä painottamaan verbejä", muistaa Irene. "Emmehän me ollenkaan tienneet missä kohdissa tekstiä niitä verbejä oli!"

Työtapaturma vaanii

Vaikka askelmerkit tunnetaan, ja kokemus on opettanut varovaiseksi, ei kuorolaisen työ ole suinkaan vaaratonta. "Näyttämön sivustalla liikkuessa varsinkin on oltava valppaana", toteaa Erja Wimeri. "Siellä on niin paljon tavaraa, jota ei pimeässä näe, varsinkin jos tulee kirkkaasta valaistuksesta suoraan pimeään. "Ja usein joudutaan olemaan aika korkealla, ja kaiteet ovat vähän sitä ja tätä", lisää Jussi Miilunpalo.

"Olen minä Carmenissa kerran kaatunut ja loukannut polveni", tunnustaa Irene. "Minä taas jouduin Matkalla Reimsiin hyppäämään pimeässä, tulin huonosti alas ja reväytin nilkkani", jatkaa Matti.

Hannu myöntelee: "Kun on isoja kulissinvaihtoja, siellä liikkuu todella valtavia näyttämöelementtejä, joita täytyy varoa saamasta päällensä."

Matti lisää, että turvalliset työtavatkin kuuluvat oopperan kuorolaisen ammattitaitoon. "Tässä talossa on hyvä tekniikka; sen pitää vain olla hallinnassa."

Solistiroolien laulaminen on kuorolaisten mielestä hauskaa vaihtelua. "Tosin mitä pienempi rooli, sitä hermostuneempi on. Ei ole mahdollisuutta korjata vaikutelmaa, jos jokin menee vikaan", muistuttaa Eugen. Usein kuorosta otetaan sairaustapauksien varalta sijainen isompaankin rooliin. Laulaja siis opiskelee hyvinkin suuritöisen roolin – ja elää ’toivossa’ että varsinainen solisti sairastuu! Mutta näinkin on moni solistiura alkanut.

Jokainen on solisti

Musiikkiharjoituksissa laulajat laulavat pianon säestyksellä. Miten se sitten on sen puhtauden laita – ette kai te laula tasavireisesti? Kuoromestari ’Eki’ kiiruhtaa vastaamaan:

"Kyllä me pyrimme luonnonpuhtaaseen lauluun. Mutta kun esiinnymme orkesterin kanssa ja harjoittelemme pianon kanssa, sointimaailmat ovat hyvin erilaiset. Äänen atakki vaihtelee orkesterissa paljonkin, mutta pianossa se on aina sama. Nykyinen pianistimme Hans-Otto Ehrström on erittäin taitava käyttämään soitintaan, mutta hänkään ei voi soittimen luonnetta muuttaa."

Moni asia asettuu itsestään kohdalleen, kun pianon tilalle tulee orkesteri. Esimerkiksi tietyn soitinsoolon avulla voi saada oikeasta äänestä kiinni helpostikin, kun vielä pianossa kaikki stemmat olivat samanvärisiä.

"Värit ja vireet ja atakit ovat viime kädessä orkesterissa. Pianistin on helppo kiihdyttää tempoa, olla vähän vikkelämpi kuin kuoro... Kuoro ja orkesteri ovat isoja laivoja, joilla on oma massansa, ja se tarvitsee tietyn ajan muuttaakseen tempoa", filosofoi Eric-Olof Söderström.

Toisin kuin nykyaikainen instrumentaalisesti laulava kamarikuoro, oopperakuoro käyttää koko ajan vibratoa. "Kun laulajat ovat kaikki solistisia, he myös laulavat vibratolla. Eiväthän viulistitkaan soita suoraa ääntä."

Vibratosta Matille tulee mieleen Rossinin Stabat materin esitys viime syksynä – "sehän oli huikea ilta!" "Silloin tuntui hyvältä laulaa", vahvistaa Irene Parkkinen. "Siinä vibraton käyttö oli hyvinkin isoa, mutta se ei yhtään haitannut." "Puhtaasti laulaminen vibratolla on kuitenkin huomattavasti vaikeampaa kuin suoralla äänellä laulettaessa", myöntää basso Kai Valtonen.

Hyvä kunto tuo työn iloa

Kuorolaisen eläkeikä on 55 vuotta, ja kaikki haastateltavamme uskovat jaksavansa siihen asti. Kuntoa on tietenkin jatkuvasti hoidettava. Irene käy uimassa ja tekee tai-chi’ä, Matti pyöräilee, hiihtää ja ui.

"Ja se riippuu äänialastakin", koiranleukailee Klemetin ohjeet sisäistänyt Eugen. "Tenori ei saa kaljaa juoda, basson täytyy kaljaa juoda..."

Kuorolaulaja viettää siis yhtä kurinalaista elämää kuin muutkin laulajat. "Kyllä, ja kun siihen vielä lisätään meidän poikkeukselliset työaikamme, niin kyllä se joskus tuntuu, että on paljon enemmän kiinni tässä työssä kuin normaali ihminen", huomauttaa Matti. "Oikeastaan tämän työn ainoa negatiivinen puoli onkin sosiaalisen kanssakäymisen vaikeus. Illat ollaan aina töissä."

Mutta sittenkin: tämä on hyvä työ ja mieluisa työpaikka, kun sen on itse vapaaehtoisesti valinnut. Irene muotoilee sen näin: "Kyllä minä joka aamu lähden tänne hyvällä mielellä ja ajattelen, että laulaja menee laulajan töihin!"

Saako kuorolainen riittävästi palautetta työstään?

"En minä oikeastaan niin kauheasti kaipaa palautetta", toteaa Erja. "Suurin tyydytys tulee siitä, että itse tietää tehneensä hyvää työtä."