"Liiton on kyettävä seuraamaan jäsenistönsä toiveita"

YKSILÖLLISTÄ JA KOLLEKTIIVISTA PALVELUA

Haastattelu: Pekka Nissilä
Kuva: Kimmo Tähtinen

Ahti Vänttinen ryhtyi Muusikkojen liiton puheenjohtajaksi viime vuoden toukokuussa. Jäsenistölle hän oli tullut tutuksi toimiessaan liiton lakimiehenä ja tietenkin myös Muusikko-lehden kirjoitusten myötä. Toki saamme lukea hänen kirjoituksiaan edelleenkin, mutta syytä on – vaikkapa näin uuden vuoden kunniaksi – valottaa miehestä hieman henkilökohtaisempaakin kuvaa.

Mitä musiikki Sinulle merkitsee?

- Heti pistit pahan. Kansakoulun toiselta luokalta minut sijoitettiin musiikkiluokalle syystä, jota en tiedä. Muistan, että minut suostuteltiin laulamaan kevätjuhlassa erään tytön kanssa duetto, josta ei kyllä minulle jäänyt kovin onnellista muistoa. Kenties kansakoulunopettajani – todella herttainen rouva, levätköön rauhassa – arveli minun olevan jotenkin musikaalinen. Voi myös olla, että hän tulkitsi melko vilkkaan mielikuvitukseni indikoivan jonkinlaista luovuutta.

Musiikkiluokalla solfattiin käsimerkein ja laulettiin kuorossa päivät pitkät. En juurikaan käsittänyt, mihin siinä pyrittiin, ja koska piirtäminen kiinnosti enemmän, siirryin kuvaamataitoluokalle. Musiikki jäi passiiviseen sanavarastoon.

Kun varhaisteininä aloin upgreidata äidin venäläisvalmisteista kitaraa paremmin 70-luvun alun tyyli-ilmastoon soveltuvaksi, musiikki oli taas alkanut kiinnostaa. Se oli selittämätöntä – outo voima, joka ajoi tekemään epärationaaleja asioita, kuten varmaan monelle muullekin sen ikäiselle ja vanhemmallekin. Kuten tuhlaamaan kaikki irtoavat rahat erilaisiin musiikkivermeisiin. Sentyyppisen materian häviäväisyyden sittemmin nähneenä täytyy onnitella itseään, että rahaa ei tuolloin ollut enempää käytettävissä.

Myöhemmällä iällä jotkut musiikin mysteerit ovat vähin erin ehkä alkaneet ratketakin, mutta edelleen musiikin kiinnostavuus perustuu minulla siihen, että sen parissa touhuaminen herättää jatkuvasti uusia kysymyksiä. Se on askartelua rationaalisen ja selittämättömän välimaastossa.

Tietysti musiikki on tässä tehtävässäkin kaiken itsestään selvä lähtökohta, joskin siihen aukeaa täältä ihan omanlaisensa näkymä. Musiikki on tässä mielessä toki myös leipäpuu ja ammatti.

Soittimista oli siis kitara ensin?

- Vain siksi, että se sattui lojumaan nurkissa. 70-luvulla ei ollut juurikaan mahdollisuuksia kouluttautua sähkökitaristiksi, eikä muodollisen opin hankkiminen siinä vaiheessa kyllä muutenkaan juolahtanut mieleen. Muistelen kyllä vieneeni itseopiskelun, jopa teoriakirjojen tavaamisen niin pitkälle, että jouduin silloin tällöin ottamaan "virkavapaata" oppivelvollisuuspuolelta. Lahdessa oli tuolloin mainio musiikkikirjasto, jonka tarjonnasta ei yksikään vähänkään asiaan liittyvä opus jäänyt rauhaan. Basso alkoi kiinnostaa 70-luvun lopulla, kun Atlantin yli alkoivat puhaltaa funkin tuulet. Basson rooli muuttui siinä vaiheessa populaarimusiikissa jonkin verran näkyvämmäksi, ainakin niin, että se vetosi nuoreen kloppiin.

Lainoppineeksi aloit jossain vaiheessa haluta. Tajusitko jo silloin, että niillä on paremmat liksat?

- No, oli siinä jotain idealismiakin varmaan silloin ilmassa. Oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa! En oikeastaan muista, mistä idea lakiopinnoista alunperin tuli. Varmaankin asiaan vaikutti se, että oikikseen oli tuolloin aika vaikeaa päästä, minkä otin haasteena. Tutkinnosta on kyllä ollut jonkin verran hyötyä, eikä onneksi ihan kauheasti haittaa, eli siinä mielessä en kadu mitään.

Tekijänoikeusasioita lukuun ottamatta suoranainen kosketuspinta varsinaiseen juridiikkaan on nykyisessä työssäni lopulta aika kapea, mutta kyllä päivittäin joudun niitäkin asioita pohtimaan liiton lakimiesten kanssa.

Musiikkia opetit, ihan säännöllisestikin Sibelius-lukiossa ja Tapiolan lukiossa. Woody Allenin legendaarinen määritelmähän on: Ne, jotka osaa, tekee – ne, jotka ei osaa, opettaa – ja ne, jotka ei osaa opettaa, opettaa voimistelua. Mitäs sanot?

- Woody Allen ei tuota keksinyt, ellei nyt ihan loppua sitten. Jos noin olisi, opettajia olisi vaikea löytää. Olen myös käsittänyt, että monia asioita ei oikein voi opettaa, ellei ole ensin tehnyt itse.

Yleisellä tasolla voi sanoa, että varsinkaan opettamaan ei kannata ryhtyä, jollei osaa. Jollei tiedä, ettei osaa, tilanne on tietysti vielä huonompi. Huonolla opetuksella voi olla paljon vakavammat seuraukset kuin rimaa hipovalla suorituksella tanssiorkesterin komppikitarassa. Musiikkipedagogiikka on maassamme hyvissä ja pätevissä kantimissa, eikä tilanne varmasti huonontunut keskimäärin ottaen, kun jätin sen alan hommat ja siirryin kokoaikaisesti liiton palvelukseen.

Vaikka olen hankkinut opiskelurahoja ja sivutuloja muusikkona ja musiikin opetushommissa, pidän itseäni sillä puolen kuitenkin enemmän harrastajana, varsinkin kun liiton hommissa on kertynyt asiaan perspektiiviä ollessani tekemisissä alan huippuammattilaisten kanssa. Aikaakaan ei omaehtoiseen musiikkipuuhasteluun työltä ja perhe-elämältä enää juuri löydy. Suomessa on niin paljon lahjakkaita muusikkoja ja musiikin tekijöitä, että menetys ei tältä osin ole mainittava.

Mikä oli ensimmäinen ostamasi levy? Entä viimeisin?

- Jos muisti yhtään pelaa, se oli Eric Claptonin "There is One in Every Crowd", ruskeasävyinen kansi, jossa oli surkean oloisen koiran kuva [julk. 1975]. Viimeisin on Stockan kellarista haettu Jukka Perkon "Kaanaanmaa", oivallinen albumi joululahjaksi äidille.

Levyjen ostaminen on kieltämättä jäänyt entistä selvästi vähemmälle, kun musiikkia ehtii kuuntelemaan entistä vähemmän. Totuuden nimessä myös suuren osan kuuntelutarpeesta täyttävät eri syistä eteen osuvat promo- ym. levyt. Parhaimmillaan levyjä tuli ostettua useampia viikossa.

Olet tehnyt myös paljon miksausta ja sen sellaista. Missä vaiheessa nappulan vääntö alkoi kiinnostaa?

- En tarkemmin muista, mutta ilmeisesti ja kaikesta päätellen kävi niin, että suhteellisen intensiivinen kotistudioharrastus rupesi niin sanotusti keulimaan ja laajeni livepuolelle.

Nappuloissa, tai niiden vääntämisessä, saati kaiken maailman laitteissa ja teknologiassa ei lopulta ole oikeastaan mitään kovin kiinnostavaa yli välinearvon. Mutta jos joskus onnistuu saamaan esiin työstettävästä materiaalista sen mitä pitääkin saada, tai jopa enemmän kuin odotetaan, on se palkitsevaa sinänsä.

Esimerkiksi livemiksaaja on usein esitettävän musiikin tulkki siinä missä esittäjätkin, joskin eri tavalla. Tai ehkä "tulkkia" parempi sana olisi "välittäjä" – "I’m just a messenger..."

Miksaaja voi ensinnäkin pilata esityksen täysin, tai toisaalta parhaassa tapauksessa jalostaa esityksestä yleisölle välittyvää vaikutelmaa aivan ratkaisevasti. Miksaajan on hahmotettava musiikin rakenneosaset ja niiden paikka kokonaisuudessa, ja haistettava yleisemminkin käsillä olevan hankkeen estetiikka. Sitten pitäisi vielä olla tyylitajua ja valmiuksia toteuttaa päässä muotoutuva näkemys valmiiksi äänikuvaksi.

Digitaalitekniikka mahdollistaa todella pitkälle menevän puuttumisen musiikkiesitykseen ja sen eri elementteihin, mikä on parhaimmillaan hieno ja kiinnostavakin asia, mutta huonoimmillaan, tai silloin kun aitaa ylitetään matalimmasta kohdasta, aika pelottavaa. Ei niin, että ihannoisin mitään sosialistista realismia tässä suhteessa, mutta kyllä kuulokuvat, joita nykyinen äänituotanto suoltaa markkinoille, ovat yhä yleisemmin keinotodellisuutta sanan syvällisessä merkityksessä.

Frank Zappa toteutti aikanaan visioitaan tuottamalla digitaalitekniikan avulla musiikkia ja äänitteitä, joita kukaan ei ehkä voisi oikeasti esittää. Se oli uutta, erikoista ja pioneerihenkistä, mutta nyt olettama on kääntynyt toisin päin. Kun äänitteitä kuuntelee sillä korvalla, voi pian havaita, että noin puhtaasti ei kukaan (tai ainakaan kyseinen laulaja) oikeasti voi laulaa, tai noin tarkasti soittaa, tai tuolle iskulle ei koko esityskokoonpano voi mitenkään tosielämässä osua noin napakasti jne. Muusikon ammattitaidon arvostus tuskin katoaa, mutta ei olisi pahitteeksi välillä päivittää asenteita näiden digitaalimaailman kysymysten edessä.

Kun ennen edellistä liittokokousta käytiin keskusteluja tulevasta puheenjohtajasta, aika yleisesti oltiin sitä mieltä, että olet "kevyen puolen miehiä", olithan esimerkiksi Freelancemuusikkojen jäsen – johtokuntaa myöten. Oletko?

- Olen toki ollut Freelancemuusikkojen toiminnassa mukana, mutta kaikki liiton jäsenet kuuluvat johonkin osastoon. Kokemus liiton suurimman osaston toiminnasta on liiton edun näkökulmasta varmaankin ennemmin hyvä kuin huono asia. Edellisen puheenjohtajan tausta oli tässä osastomielessä sama, enkä tiedä, että siitä olisi mitään oikeita ongelmia aiheutunut. Liiton jäsenkunnasta kaksi kolmannesta on tätä "kevyen" puolen porukkaa, eli ei se voi ihan huono referenssiryhmä olla, jos tällaista nyt halutaan ylipäätään pohtia.

Jako kevyeen ja vakavaan ei liitossa ole ainakaan kymmenen viime vuoden aikana, jotka minun välittömään kokemuspiiriini mahtuvat, ollut mitenkään kovin merkityksellinen tai jyrkkä. Yhteistyö yli tämän näennäisen "rajan" tai pikemminkin sillan yli on toiminut moitteettomasti. Mitä kovemmista ammattilaisista on kyse, sitä vähäisemmäksi kutistuu esitettävän musiikinlajin merkitys. Suurempi asia on tietysti eri sektoreihin liittyvä muu toiminta- ja sopimiskulttuuri, millä alueella on toki suuriakin eroja.

Freelancepuolella pohditaan usein sitä, olisiko työntekoon saatavissa ylipäätään jotakin jatkuvuutta ja turvaa. Orkesteripuolella perspektiivi on melko toisenlainen, kun olosuhteet ja infrastruktuuri ovat vakiintuneemmat. Silloin mielenkiinto kohdistuu ehkä enemmän yksityiskohtiin. Jos vertaus sallitaan, edunvalvonta on orkesterimaailmassa kehittynyt lähemmäs asemasotaa, kun taas freelancealoilla saattaa helpommin löytyä vielä linnoittamatonta maaperää.

Sellainen ajatus, että liiton organisaatiossa joku, varsinkaan puheenjohtajan asemassa oleva voisi vetää jotenkin "kotiinpäin" tai toimia "omien" puolesta tarmokkaammin kuin "muiden" eteen, on elämälle vieras. Liiton palveluksessa ollessani olen hoitanut joiltakin osin ehkä enemmän "kevyen" puolen asioita, mikä on ollut järkevää jo työnjakomielessä. Kyllä kaikki jäsenet ovat samassa asemassa. Kaikkien asioita hoidetaan genrerajoista riippumatta.

Olet jo liiton lakimiehenä nähnyt ja kuullut kaikenlaista musiikin ammattimaiseen tekemiseen liittyvää, vähemmän kivaakin, ja nyt puheenjohtajana varmaan hieman enemmänkin jopa. Muuttaako sellainen miestä, suhtautumista musiikkiin sinänsä?

- Kyllä musiikkiteollisuuden lainalaisuuksien näkeminen karsii väkisin turhat harhakuvitelmat, mutta se kuuluu tietysti asiaan. Kaikilla aloilla, myös musiikkialalla, kuvaan kuuluvat myös arkiset, ikävät ja vielä ikävämmät asiat. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin sitä mieltä, että musiikkialan edunvalvonnassa on todella runsaasti mielenkiintoista työsarkaa, jolla on liittymäkohtia myös itse musiikkiin. Siinä on hyödyllistä, jos on omakohtainen suhde musiikkiin ja ammattilaisiin, jotka sen parissa työskentelevät.

Mihin muusikot noin ammattikuntana ovat yhteiskunnassamme menossa? Työttömyyskassa on jo aloittanut toimenpiteet liittymiseksi isompaan, ja on liitonkin hallituksessa puhuttu muutamaan kertaan "entäs jos" -pohjalta. Meitä on aika vähän, meillä on matalapalkka ala, eikä meidän asioista loppupeleissä erityisesti välitetä.

- Kysyt taas vaikeita, muttet ihan tyhmiä. Muusikkojen ammattikunnan rooli on ennen näitäkin aikoja muuttunut moneen kertaan historian pyörityksessä. Äänilevy, radio, elokuvat ja televisio ym. ovat aikanaan ajaneet ammattikunnan tai sen osia muuttumisleikkiin, jossa on yleensä muuntautumiskykyisimmille palkintona häämöttänyt leivän syrjässä pysyminen.

Muusikon ammatti on palveluammatti, ja viime kädessä palvelujen kysyntä ratkaisee muusikkojen hyvinvoinnin. Kysyntä voi olla välitöntä tai enemmän institutionaalista, mutta kysyntää kuitenkin. Viime kädessä on tuotettava sellaisia palveluja, joille on kysyntää. Toki musiikkituotteiden ja -palvelujen kysyntään voi vaikuttaa – joskus tässä yhteydessä puhutaan markkinoinnista – mutta nykyään, kun kaikkea markkinoidaan massiivisesti, markkinoinnista on tullut enemmänkin välttämätön konsti pysyä muiden nykyajalle ominaisten ajankäyttöhyödykkeiden kilpailussa mukana. Internet, elokuva, pelit, urheilu ja mitä näitä nyt on, ovat kova luu musiikille. Kilpailu ihmisen ajasta ja tilasta ihmisen tajunnasta on suoraviivaista ja raakaa.

Musiikki on tärkeä, muttei monenkaan mielestä elämän jatkumiselle aivan välttämätön asia. Tästäkin voidaan toki keskustella. Divisioonat ratkaisevat monessa asiassa, eikä pienelle kulttuurityön tekijöiden ammattikunnalle ole ihan helppo saada myötätuntoa yhteiskunnassa, jossa tyypillisiä iskusanoja ovat tehokkuus, leikkaukset ja priorisointi. Kuitenkin esimerkiksi ja etenkin SAK:n piirissä, jossa suuret liitot toki sanelevat päälinjat, muusikkojen asialle on ollut aina aikaa ja kiinnostusta, kun on ollut tarvetta vetoapuun. Se on jo minullekin ehtinyt käydä erittäin selväksi, ja se on koko muusikkokunnan kannalta äärimmäisen arvokas asia.

Suuntaus on isoihin yksiköihin muuallakin kuin maataloudessa, mutta liiton toimintaedellytykset tämänkin kokoisena yksikkönä ovat ainakin nähtävissä olevalla aikavälillä kunnossa. Kyse on viime kädessä siitä, haluavatko jäsenet maksaa liiton tarjoamasta palvelusta. Tai oikeastaan: pystyykö liitto kuuntelemaan tarpeeksi herkästi sitä, millaisia palveluja jäsenet todellisuudessa haluavat. Piirit ovat toisaalta onneksi niin pienet meillä, että jos jollakulla on idea, tai joku on tyytymätön palveluihin, kannattaa kertoa heti. Asia saattaa jopa korjaantua.

Jos puhutaan siitä, pitäisikö Muusikkojen liiton katsella isompia kokonaisuuksia, en ainakaan vielä usko siihen tiehen. Olisimmeko saaneet parempia työehtosopimuksia osana isompia kokonaisuuksia? En usko. Meillä on kolmekymmentä erittäin spesiaalia työehtosopimusta, joiden ylläpitämiseen ei välttämättä isolla yksiköllä riittäisi mielenkiintoa.

Olemme kyenneet tarjoamaan sen tasoisia yksilöllisiä palveluja, esimerkiksi sopimusneuvonnan alueella, että sellaisten järjestäminen isommissa yksiköissä voisi olla aika vaikea ajatus. Liitto on nykyisellään loppujen lopuksi todella pitkälle erikoistunut palveluorganisaatio, jota on vaikea kuvitella osaksi isompaa systeemiä. Tässä kohdin sanoisin, että pieni on myös kaunista, niin arkisella tavalla kuin ammattiliitto nyt voi olla.

Olemme panostaneet suurelta osin toisenlaisiin asioihin kuin ehkä ammattijärjestöt keskimäärin, ja mielestäni se on hyvä asia. Toki emme saa unohtaa kollektiivisen edunvalvonnan perusmissiota, mutta mitä pienempiä ryhmiä palvelemme, sitä yksilöllisempi ote toiminnassa on oltava. Jäsenistömme on individuaalia ja värikästä väkeä, ja joukosta löytyy mitä erilaisimpia toimenkuvia. Kyse ei missään tapauksessa ole mistään homogeenisesta porukasta, jolle kelpaisivat vakioratkaisut.

Yhä tärkeämmäksi vertailukohteeksi alkaa muodostua sisarjärjestöjen toiminta esimerkiksi EU-alueella. Meillä ei ole siinä vertailussa mitään häpeämistä. Ongelmat ja haasteet saattavat jatkossa olla EU-alueella entistä yhteismitallisempia, jolloin yhteistyötä on syytä tiivistää.

Osa jäsenistöstä on alleviivatusti taiteilijoita, eivätkä he ehkä miellä itseään ensisijaisesti palveluammattiin, vaan omaehtoisen taiteen tekijöiksi. Miten ammattiliitto, työehtosopimukset, tai vaikka työttömyysturva sopivat tähän ajatusmaailmaan?

- Muusikkojen liitto on ammattikuntapohjainen järjestö, johon kuuluu taiteilijoita taiteen tekemisen muodosta ja motiiveista riippumatta. Palveluammatilla tarkoitan vain sitä, että kyse on kuitenkin vuorovaikutuksesta yleisön kanssa. Palaute tulee tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, jollei esitystilanteessa niin ehkä yleisömääriä tilastoineelta rahoittajataholta aikojen kuluttua.

En kuitenkaan usko, että yksikään taiteilija loppujen lopuksi haluaa tehdä sellaista, mistä kukaan ei olisi kiinnostunut. Kyllä vuorovaikutus kuuluu työhön olennaisesti. Taiteen tekemisen yksi puoli on valintojen tekeminen, ja itse kukin joutuu etsimään omat rajansa ja tekemään tai olemaan tekemättä kompromisseja.

Omaehtoiseen taiteelliseen työhön ei työehtosopimuksia ole tietenkään tehty, vaan niillä pyritään pitämään kunkin toimisektorin työskentelyn perusedellytykset jossakin ruodussa. Syntyy kyllä tässä katsannossa helposti ongelmallisia tilanteita, kun taiteellista työtä tehdään innostuksen, rakkauden tai sisäisen palon voimalla, jolloin ensisijainen kiinnostus ei kohdistu esimerkiksi työehtoihin. Ja kuitenkin toimitaan usein osana systeemiä, joka on ainakin joidenkin toimijoiden osalta normaalia liiketoimintaa.

Sellainen ajatus, johon usein törmää, että sisältöteollisuus ja sen palveluksessa olevat kouluja käyneet tuottajat tuotteistavat ja paketoivat tätä fiilistason taiteellista tekemistä markkinoille ja kuluttajille sopiviksi annospaloiksi, on sinänsä hyvin konkreettisella tavalla totta – niinhän se aika usein ja yhä useammin menee – mutta silti ajatus toisaalta karmii. Massamarkkinoilla tuotteiden on oltava helposti lähestyttäviä ja miksei sulaviakin, mutta onneksi ja toivottavasti kaiken ei tarvitse mennä massamarkkinoiden ja suurten volyymien ehdoilla.

Mitä tiukempaa linjaa taiteilija vetää, sen paremmin on usein toiminnan muu-kuin-markkinaehtoinen rahoitus oltava hallussa. On myös niitä, jotka ovat valinneet muun alan tavallisen päivätyön, jonka turvin mahdollistuu mahdollisimman tinkimätön ja itsenäinen taiteen tekeminen. Se on rankka valinta, ja on arvatenkin vaarassa kaatua muun muassa siihen, että vuorokaudessa on vain 24 tuntia.

Apurahakin voi joskus osua kohdalle, mutta apurahojen varaan tuskin kovin moni voi toimintaansa pitemmän päälle laskea. Toisaalta, taiteilijoiden ajatellaan usein stereotyyppisesti olevan ihmislaji, joka ei ylipäätään laske toimintaansa pitemmän päälle mitenkään. Tosielämästä taitaa löytyä kaikki variaatiot tässäkin suhteessa. Sen perusteella, mitä Muusikkojen liiton jäsenistöstä tiedän, en pitäisi heitä keskimäärin taivaanrannan maalareina, vaan fiksuina ja pitkälle erikoistuneina ammatti-ihmisinä.

Työttömyysturvajärjestelmässä on paljon varsinkin freelancetaiteilijan ammattikuvaan sopimatonta. Onneksi nyt kuitenkin on vuoden alusta saatu parannusta työssäoloehdon kertymiseen, että freelancemuusikotkin voivat päästä osalliseksi ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta, josta kuitenkin ovat työttömyyskassan jäseninä osaltaan maksamassa. Uudistus ei mennyt kaikilta osin ihan niin kuin odotimme, mutta aika näyttää, miten systeemi alkaa toimia käytännössä. Joka tapauksessa työssäoloehdon tarkastelu muuttuu tuntitarkastelusta puhtaaksi ansiotarkasteluksi, mikä sinänsä tekee oikeutta freelancerin toimenkuvalle ja ansaintalogiikalle. Siitä, että joku ansaitsee elantonsa näennäisesti vähemmillä työtunneilla, vaikka se ei olekaan koko totuus, ei pitäisi rangaista työttömyysturvassa.

Ammattiyhdistystoiminta on perusluonteeltaan sellaista, ettei mihinkään tyytyväisyyden tilaan ole syytä asettua. Ammattiliiton olemassaolohan lähtee tavallaan hyvin perustavalla tasolla tyytymättömyydestä asioiden nykytilaan, sekä pyrkimyksestä parantaa ammattikunnan asemaa ja toimintaedellytyksiä eri tavoin. Asiat voivat aina olla paremmin. Kaikki on toki suhteellista, ja joskus voi asioiden tilan huononemisen hidastaminen tai estäminen olla jo suorastaan hyvä saavutus.

Toki saavutuksista voi ja pitääkin olla iloinen, mutta tavoitteita on vielä niin paljon saavuttamatta koko ajan, ja lisääkin keksitään, että tähtäin on hyvä pitää keskimäärin jossain horisontin tienoilla – ei paljon ylempänä muttei kovin paljon alempanakaan.