WALTARIN KÄRTSY HATAKKA ON VIENTIROCKIN VETERAANI:

"SUOMESSA ASUMINEN PITÄÄ JALAT MAASSA"

Teksti: Pekka Raittinen

Hatakka näkee musiikkibisneksen Suomen ulkopuolella yhä markkinavetoisempana. Isojen levy-yhtiöiden asenteena ulkomailla on se, että uusien yrittäjien on lähdettävä kilpailemaan britneyspearsien kanssa: "Kun me teimme 1990-luvun puolivälissä sopimuksen Waltarin kanssa isolle levy-yhtiölle Saksassa, asenne oli vielä toinen. Suosiota yritettiin kasvattaa pikkuhiljaa. Kyse ei meidän kohdallamme ollut mistään yhden levyn äkillisestä breikkaamisesta, vaan pitkästä kehityskaaresta."

Hatakan asenne musiikin tekemiseen lähtee pitkälle 1960- ja 1970-lukujen klassisesta rockista: "1960-luvulla bändeillä suunta oli aina eteenpäin. Bändi oli mielenkiintoinen, jos sen seuraavasta levystä ei voinut koskaan tietää minkälaista musiikkia se tulisi sisältämään."

"Nykyään maailmanlaajuisesti toimivien bändien elinikä on kauhean lyhyt. Uusia, suuria määriä levyjä myyviä stadionrockbändejä ei ole päässyt muodostumaan sitten 1980-luvun ja U2:n ja Metallican. Tällainen pitkän tähtäimen artisti tarvitsisi yleisökseen kaksi tai kolme sukupolvea faneja."

Hatakka toteaa kuitenkin, että musiikkiteollisuus on viime aikoina joutunut maksamaan kalliin laskun lyhytnäköisyydestään: "Nyt isot levy-yhtiöt ovat pulassa, ja independent-merkit vahvistamassa asemiaan."

Musiikkia läpi vuosikymmenten

Kari "Kärtsy" Hatakka syntyi hippivuonna 1967 helsinkiläiseen teologiperheeseen: "Minulla on kolme veljeä. Kaikki ovat minua ainakin kymmenen vuotta vanhempia. Sitä kautta pop-musiikki tuli jo pienestä pitäen tutuksi. Vanhempamme olivat onneksi vapaamielisiä. He antoivat broidin luukuttaa Ten Years Afteria täysillä himassa."

Veljien musiikkiharrastuksen kautta tulleet varhaiset vaikutteet kuuluvat rockin keskeiseen kaanoniin: "´Äidinmaitoni´ on ollut tätä 60-luvun Beatles- ja Rolling Stones -osastoa. Me asuttiin Sturenkadulla Kulttuuritaloa vastapäätä. Siellä konsertoi silloin muun muassa Led Zeppelin. Katseltiin ikkunasta kun jengi meni katsomaan keikkoja."

Myöhemmin nuori Kärtsy pääsi jo itsekin keikoille: "70-luvun puolivälissä olin katsomassa muun muassa Procol Harumia ja David Bowieta."

Ajan muodikas ja kunnianhimoinen progressiivinen rock eli proge putosi myös nuoreen musadiggariin ainakin tiettyyn rajaan asti: "Pidin Genesiksestä, Pink Floydista ja Jethro Tullista. Varsinkin Jethro on aina ollut suuri suosikkini. Näillä bändeillä oli hyviä melodioita. Joku King Crimson oli jo minulle vähän liian kikkelijatsia."

Vähitellen Hatakka alkoi myös omaehtoisesti tutustua popmusiikin ihmemaailmaan: "Punk tuli vielä suodattuneena broidien läpi. Varsinaista musiikillista teini-ikääni elin 1980-luvulla. Silloin löysin goottimusan, metallin ja rapin. Suomeen levisi ensimmäistä kertaa myös musiikkivideo Music Box -kaapelikanavan välityksellä."

Katseensa eteenpäin suuntaava artisti ei kuitenkaan ole jäänyt nostalgiatripille, toisin kuin jotkut vanhemmat kollegansa: "Nykyään alalla on enemmän lahjakkaita tekijöitä kuin ehkä koskaan."

Sibelius-lukio teki rock-miehen

Hatakka kävi ala-asteella pianotunneilla: "En kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut musiikin teoriasta, ainakaan sen jälkeen kun veljeni näytti minulle miten pianosta otetaan C-, A- ja D-duurisoinnut. Aloin vain tekemään omia biisejä."

Sibelius-lukiossa oma identiteetti alkoi hahmottua: "Siellä teorianvastaisuuteni kulminoitui. Rupesin kasvattamaan tukkaa ja pitämään nahkatakkia erottuakseni siellä silloin opiskelleista klassiseen musiikkiin suuntautuneista intellektuelleista. Sibelius-lukiossa minusta varsinaisesti tuli rock-mies!"

Rock-mies on kuitenkin myöhemminkin harrastanut musiikin teoriaa. 1990-luvun alussa hän opiskeli Oulunkylän Pop & Jazz Konservatoriossa ainakin yhden vuoden suhteellisen täysipäiväisesti: "Waltarilta tuli ulos ensimmäinen levy, ja lopetin samalla päiväduunit. Silloin yritin selittää itselleni tekeväni edes jotakin järkevää ja aloitin opinnot Ogelissa. Osittain ratkaisu myös johtui Waltarin kanssa kiertämisen aiheuttamista ongelmista ääneni kanssa."

Hatakka sanoo varsinaisen käytännön koulun rock-puolella käytävän kentällä. Teoriasta on silti ollut hyötyä varsinkin rockin ulkopuolelle menevien projektien toteuttamisessa: "Mitä laajempaa tietämys musiikista on, sitä paremmin voi tietenkin toimia musiikin eri alueilla."

Nimi löytyi kirjahyllystä

Hatakka kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1986, ja samana vuonna Waltarista tuli hänen omien sanojensa mukaan "oikea bändi". Rockia tehtiin silloin do it yourself -asenteella. Ensimmäinen EP julkaistiin omakustanteena. Vielä samana vuonna bändi teki mediadebyyttinsä edesmenneessä MTV:n Syksyn sävelen satoa -ohjelmassa biisillään Pala leipää.

Waltari oli alussa trio, jossa mukana olivat Jariot Lehtinen kitarassa ja Sale Suomalainen rummuissa. Erikoisen nimen tausta on proosallinen: "Kyseessä oli semmoinen klassinen tilanne, että nimeä ei keksitty kirveelläkään. Osoitettiin sokkona kirjahyllyä. Sormi osui Waltariin."

Sekalaisten ensimmäisten julkaisujen jälkeen Waltarin levy-yhtiöksi löytyi helsinkiläinen Joose Berglundin luotsaama Stupido Twins -indie. "Omien sanojensa mukaan Stupidot ottivat meidät merkilleen säälistä", Kärtsy muistelee. Waltarin omaperäinen tyyli ja usean laulukielen sekoitus sai ristiriitaisen vastaanoton. Alkuaikoina heitä kutsuttiin jopa "maailman huonoimmaksi bändiksi".

Miksi Waltari sitten vuosikymmenen vaihteessa alkoi suunnata katsettaan juuri Saksan markkinoille? Tuolloinhan gringoslocosit ja havanablackit lähtivät suurellisesti Los Angelesiin polttamaan levy-yhtiön rahoja. "Olin jo moneen kertaan käynyt läpi suuret levy-yhtiöt Helsingissä. Tajusin ettei Waltarilla ollut Suomessa tulevaisuutta. Olin päivätyössä ja hiihtolomalla. Ei ollut mitään tekemistä, ja soitin Stupidojen toimistoon. Puhelinvastaajassa sanottiin, että ne olivat Berliinin elokuvajuhlilla. Päätin itsekin lähteä sinne. Joosen kanssa sitten pyörittiin siellä viikko hoo moilasina."

Irtiottoja Berliinissä

Saksan markkinat kutsuivat Waltaria. Bändin musiikki oli muuttunut metallivaikutteisemmaksi 1990, kun kitaristi Sami Yli-Sirniö ja rumpali Janne Parviainen tulivat mukaan.1991 esikoisalbumi Monk Punkin jakelu Saksassa onnistui indie-merkki Angry Fishin kautta. Samana syksynä bändi päätti lähteä Berliiniin.

"Me asuttiin siellä pari kuukautta treenikämpällä. Berliini oli silloin tosi cool mesta. Pudottiin siihen täysillä. Muuri oli just murtunut ja oli makee fiilis. Työtä sinne kuitenkin mentiin pääasiassa tekemään."

Kärtsyn mukaan Waltarin uran suuri käännekohta tuli tällä matkalla, kun yhtye esiintyi showcasena riippumattoman musiikin Berlin Independence Days -tapahtumassa pienellä klubilla. "Yleisönä oli jotain parikymmentä tyyppiä. Siinä joukossa oli kuitenkin vaikutusvaltaista väkeä." Keikan jälkeen hollantilaisen Roadrunner-levymerkin edustaja tuli tarjoamaan yhtyeelle sopimusta Euroopassa.

Sopimus tehtiin ja alkoi viiden vuoden Euroopan kiertäminen. Waltarin pääasialliseksi markkina-alueeksi muodostui saksankielinen maailma, mutta suosiota on tullut tasaisesti myös esimerkiksi Hollannissa, Tanskassa ja Tšekeissä. Hatakalla ei ole illuusioita kiertävän rockbändin elämän hohdokkuudesta: "Ensimmäisellä Euroopan-kiertueella meillä oli keikkabussina vain pieni pakettiauto. Se oli pohjatyötä."

Myös kiertämisen taloudelliseen puoleen miehemme suhtautuu ammattilaisen realismilla: "Ei keikkailulla rikastu. Kyseessä ovat tietyt standardisummat. Lisäksi Waltarilla keikkatulot ovat aina sijoittuneet tiettyihin periodeihin. Emme ole koskaan keikkailleet kahtatoista kuukautta vuodessa. Ulkomailla bändi saa lisäksi lisätuloja t-paitojen myynnistä. Vuosina 1994–2001 elin kuitenkin pääasiassa Teosto-tuloilla."

1991 alkoi lisäksi Waltarin pitkäaikainen yhteistyö manageri Pekka Rahkosen kanssa: "Pekka oli alunperin meidän keikkamyyjämme Suomessa. Kysyin häneltä haluaisiko hän ryhtyä manageriksemme. Olin itse yrittänyt lukea Angry Fish -sopimuksen lakikieltä ja todennut sen toivottomaksi. Pekka on hoitanut asioitamme siitä lähtien. 2000-luvun alkupuolella hänen tilallaan oli tosin vähän aikaa Jone Nuutinen, kun Pekka oli Intiassa."

Suuren levymerkin ongelmat

1990-luvun puolivälissä Waltari alkoi uumoilla, ettei lähinnä hevirokkiin keskittynyt Roadrunner välttämättä ollut enää oikea koti sille. Yhtiö ei osannut markkinoida bändin uutta, tanssimusiikista vaikutteita ottanutta tyyliä laajemmalle yleisölle.

Vuonna 1995 Waltari teki sopimuksen Saksan EMIn kanssa: "Meidän kohdalla tapahtui tämä klassinen hyppäys indie-lafkalta isolle levymerkille. Siinä vaiheessa Saksa oli kierretty jo moneen kertaan. Oltiin sitä mieltä, että se on jo nähty. Haluttiin uusille markkinoille Englantiin tai Yhdysvaltoihin. Olimme ehkä vähän suuruudenhullujakin."

Samoihin aikoihin Waltarin asioita Saksassa alkoi hoitaa Berliinissä asunut Silke Fiedler. Myöhemmin hän on hoitanut Saksan markkinoilla muun muassa HIMin ja Amorphiksen promootiota: "Silkellä oli koko ajan lisää hyviä kontakteja bisneksessä."

Pitemmällä tähtäimellä Waltarin eklektinen tyyli ei kuitenkaan sopinut myöskään täsmähittejä hakevalle isolle yhtiölle. Tiet erkanivat 1998 kolmen levyn jälkeen: "EMI edusti merkkinä isojen levy-yhtiöiden politiikkaa ja problematiikkaa. Saimme EMIstä irti sen mitä halusimme. Emme bändinä halua olla niin kuin muut."

Waltarin seuraavan älpeen julkaisi 1999 saksalainen Edel: "Heidän isoin bändinsä oli junttiteknoa edustava Scooter. Edel oli pistämässä pystyyn omaa rock-merkkiä. Loppupelissä yhtiö kuitenkin puhui enemmän kuin sai aikaan."

Viimeiset vuodet Waltari on etsinyt itselleen sopivaa levy-yhtiötä: "Halusimme merkille jolla olisi sydän mukana tekemisissään. Jonkun joka ei pitäisi meitä vain helppona rahana ja olisi aidosti kiinnostunut musiikistamme."

Lopulta odotus palkittiin: "Olemme tavallaan palanneet takaisin independent-juurillemme. Solmimme nimittäin diilin riippumattoman, saksalaisen Vielklang-merkin kanssa, joka tulee julkaisemaan tulevan levymme siellä. Suomessa levytysprosessin rahoituksessa meitä vastaan tuli Gjallarhorn-etnobändin Vindauga-pikkumerkki, ja siitä hyvästä heille siirtyivät myös kaikki uuden albumin lisensointioikeudet. Levyn nauhoitukset tapahtuivat heidän Mustasaaren studiollaan Vaasassa."

Sooloa sapattivuotena

1996 Waltari levytti Hatakan poikkitaiteellisen teoksen Yeah! Yeah! Die! Die! – Death Metal Symphony In Deep C. Syksyllä 1999 taas sai ensi-iltansa Suomen Kansallisoopperassa Hatakan toinen "klassinen" teos Evankeliumi. Koreografian tähän tanssia, rockia, klassista sekä hyvän ja pahan taistelua sekoittaneeseen taidepläjäykseen teki Jorma Uotinen. Projektin jälkeen Waltari päätti pitää sapattivuoden, joka sittemmin venyi hieman odotettua pitemmäksi.

Luppoaikana oli keksittävä muuta tekemistä. Hatakka on julkaissut nimelle K2 kaksi soolosingleä. Lähinnä tanssimusiikki-genreen sijoittuvan projektin tuottajina ovat toimineet Jaakko Salovaara ja ruotsalainen Håkan Lidbo: "Olin 1999 mukana Bomfunk MC´ien Sky´s The Limit -kappaleella. Siitä jäi ajatus kokeilla tehdä myös omaa konemusiikkia."

K2-projektin tiimoilta Hatakka tutustui konemusiikin guruun Jori Hulkkoseen, jolla oli mielenkiintoinen idea: "Jori sanoi, että olisi hienoa jos olisi bändi joka soittaisi house- ja klubi-klassikoita rock-instrumenteilla. Ideasta syntyi Wax Real Time Orchestra. Yhtye on keikkaillut säännöllisen epäsäännöllisesti ulkomaillakin asti."

Viime kesänä Kärtsy Hatakka teki taas uuden poikkitaiteellisen aluevaltauksen teatterimusiikin säveltäjänä. Akseli ja Eelo -nimisen näytelmän aihe on Hatakalle henkilökohtaisesti läheinen. Sen teksti nimittäin pohjautuu Kärtsyn äidin Maija Salonius-Hatakan kirjaan Ei saarnaamalla vaan elämällä, jonka tämä on kirjoittanut enojensa tarinasta.

"Isoenoni olivat tolstoilaisia pasifisteja, jotka punaiset ampuivat vapaussodan aikana 1918", Hatakka taustoittaa. "Musiikillisesti ottaen projekti on ainoa jonka koskaan olen toteuttanut kokonaan yksin."

IT-työläisen arkea

Aivan oma lukunsa Hatakan sooloprojekteista ovat hänen musiikkinsa kahteen Max Payne -tietokonepeliin. Suomalaisen Remedy-peliyhtiön hittituotteen ykkösosa on myynyt maailmanlaajuisesti 3,5 miljoonaa kappaletta. Se on luultavasti laajimmin levinnyt suomalainen viihdetuote.

Alunperin Hatakka kuitenkin lähti projektiin mukaan suhteellisen ummikkona: "Se oli tilaustyö, jonka tein parissa kuukaudessa. Ensimmäisen pelin musiikin sävelsin suurimmaksi osaksi yksin, tunnaria lukuun ottamatta. Sen jälkeen vielä ´tuotimme´ ja viimeistelimme musiikin Kimmo Kajaston kanssa lopulliseen muotoonsa. Toisessa osassa Kimmo oli mukana alusta alkaen."

Taloudellisestikin projekti on ollut kannattava: "Olen pärjännyt pelin musiikista saamillani tuloilla hyvin Waltarin sapatin ajan. En kuitenkaan saa pelistä mitään provisioita. En kuulu pelin tekijätiimiin. Kyseessä on enemmänkin urakkatyö."

Rockmies suhtautuu tähänkin uuteen aluevaltaukseen ennakkoluulottomasti: "Peli-soundtrackien tekeminen on ehdottomasti tulevaisuuden ala. Tietokonepelejä ei tosin ole hyväksytty luoviksi tuotteiksi samalla tavalla kuin levyjä tai elokuvia. Ehkä se johtuu siitä, että niiden kohdeyleisö on nuorempaa."

Aivan kokonaan näyttöpäätettä tuijottavaksi tietotyöläiseksi Hatakka ei kuitenkaan halua: "Olen bändijätkä. Tällä hetkellä sormeni syyhyävät keikoille Waltarin kanssa. Näiden kahden yhdistelmä on kuitenkin itselleni ammatillisesti mitä mainioin!"

Realismia ulkomaanvientiin

Waltari ja Kärtsy Hatakka ovat toimineet suomalaisen musiikkiviennin pioneereina Keski-Euroopassa koko 1990-luvun ajan. Nyt Waltaria ovat seuranneet Saksan markkinoille HIM, The Rasmus ja useat metalliyhtyeet. Hatakka tunnustaa tehneensä pohjatyötä näille artisteille: "Tuskin Rasmuksen kundeilta enää kysytään onko Suomessa jääkarhuja, niin kuin meiltä. En kuitenkaan tiedä haluanko tulla muistetuksi tästä asiasta. Mieluummin haluaisin, että ihmiset muistaisivat musiikin."

Waltarin menestys ulkomailla on perustunut kovaan työhön ja realistiseen käsitykseen omista kyvyistä: "Kun suomalainen bändi yleensä lähtee ulkomaille niin se on glamouria ja hollywoodia. Meidän asenne on aina ollut, että todennäköisesti ei tapahdu mitään, mutta katsotaan. Tällä asenteella ei myöskään tule itselle mitään hirveää henkistä romahdusta. Pakko kuitenkin on yrittää. Jos ei yritä, ei saa haudassa levätä rauhassa!"

Vientiartistin ei ole pakko asua ulkomailla: "Kyllä ulkomaille muuttoa alkuvaiheessa mietittiin vakavasti. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että vietimme keikoilla ihan tarpeeksi aikaa esimerkiksi Saksassa. Suomessa asiat pysyvät perspektiivissä. Usein kiertueelta Suomeen palattuani olen mennyt viikoksi landelle lepäämään, saunomaan ja uimaan."

Hatakka sanoo pitävänsä itseään muusikkona palkkatyöläisenä: "Olen tällä hetkellä avoin kaikille mahdollisille projekteille. Niin sen pitääkin olla. On mielenkiintoista kun huomaa osaavansa tehdä erilaisia asioita."

"Pystyn elämään tekemällä musiikkia, ja se riittää minulle. Muuta ei oikeasti tarvitsekaan. Kaikki muut tähän bisnekseen liittyvät sivuilmiöt ovat vain feikkiä. Pelkkää satua."