Emma Salokoski puhuu muusikon arjesta:

"TÄMÄ EI OLE MIELENRAUHAN ALA"

Teksti: Pekka Raittinen

"Muusikko tarvitsee tiettyä nöyryyttä", toteaa rytmimusiikin nuori ammattilainen
Emma Salokoski. "Kuitenkaan en ole rahan takia joutunut tekemään mitään
hirveitä kompromisseja, ja leipää on ollut pöydässä."

Emma Salokoski on tullut tutuksi Quintessence-yhtyeen laulusolistina. Yhtyeen musiikki on leimattu mediassa trendikkääksi nu-jazziksi tai nu-souliksi. Monipuoliseen mutta samalla omannäköiseen ilmaisuun pyrkivän laulajattaren osaamisessa Quintessence on kuitenkin vain yksi projekti. Salokoski opiskeli ensin Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa, mutta vaihtoi läpimurron aikoihin opinahjokseen Sibelius-Akatemian jazzmusiikin osaston. Oppirahoja oli kuitenkin maksettu jo aiemminkin.

"11-vuotiaana aloin soittaa viulua musiikkikoulussa", toteaa vaatimattoman oloinen laulajatar lumisena myöhäissyksyn iltana tapaamispaikassamme, Helsingin empire-keskustassa sijaitsevassa kahvilassa. Äitinsä puolelta suomenruotsalaisena hän aloitti koulunsa ruotsiksi, mutta vaihtoi suomenkieliselle musiikkiluokalle peruskoulun yhdeksännellä. Tätä tietä hän siirtyi Sibelius-lukioon, jossa starttasi laulajan uransa pikkuveljensä progebändissä.

Muodollisesta klassisen musiikin taustasta huolimatta afroamerikkalainen musiikki oli kuitenkin jo lapsuudesta lähtien se musiikin osa-alue, joka sytytti eniten: "Kun tulin kotiin koulusta pistin Radio Cityn soimaan ja painoin rec-nappulaa kun tuli hyvä biisi. Silloin radiot eivät olleet tiukasti formatoituja kuten nyt, ja kuuntelin kaikkea Beatleseista Bowien kautta sen ajan rap-artisteihin asti."

Varsinaisia ammattimuusikkoja Salokosken suvussa ei ollut esikuvina – ellei sellaisena sitten pidetä legendaarista lauluntekijää isän puolelta: "Pekka Streng oli isäni serkku. Lapsena kuuntelin hänen levyjään paljon, koska kotona oli kuullut hänestä tarinoita. Se oli musiikkia, joka sopi lapsen maailmaan hyvin. Perinne on tavallaan jatkunut, sillä uudella Emma Salokoski Trion levyllä tulkitsen Strengin kappaleen Puutarhassa."

Koulutus kiikastaa

Salokoski on todennut Rytmi-lehden haastattelussa, että hän lukioaikana ammatinvalintaa tuskaillessaan tajusi laulamisen olevan ainoa vaihtoehto. 19-vuotiaana hän lähti Tukholmaan musiikkiteatteriopintoihin: "Opiskelin teatteria, tanssia ja laulua suuressa esittävän taiteen korkeakoulussa Kulturamassa. Suoritin siellä 2-vuotisen musiikkiteatterin linjan. Sitten tulin takaisin Suomeen, jossa olin vuoden aikana Tampereella Rent-musikaalissa sekä Helsingissä Les Misérablesissa pienissä lauluosissa."

Tukholmaan Salokosken vei halu löytää koulutusvaihtoehto, jonka avulla hän voisi saada monipuolisempaa ja kokonaisvaltaisempaa esiintymiskoulutusta kuin kotimaassa oli tarjolla. Hän kritisoikin suomalaista musiikkikoulutusta visioiden puutteesta niiden taitojen opettamisessa, joita esiintyjä tarvitsee käytännön työtilanteissa: "Nykyinenkään oppilaitokseni Sibelius-Akatemia ei oikein vastaa tällaiseen tarpeeseen. En ole itse niin kiinnostunut analysoimaan mitään bebop-asteikkojen syvintä olemusta, mutta tarvitsisin kipeästi esiintymiskoulutusta, joka ottaisi huomioon esiintymisen mentaalisetkin ulottuvuudet. Samaten tarvitsisin jatkuvaa äänenkoulutusta."

Teatterikokemusten jälkeen Salokoski aloitti opinnot Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa, joka saa laulajattarelta sekä ruusuja että risuja: "Itselleni siellä opiskelu oli hirveän hyvää aikaa, johtuen siitä jengistä joka pyöri koulussa. Opetuksessa oli paljon hyvää. Mutta oli siinä myös paljon huonoa. Sielläkään ei oikein ollut minkäänlaista kokonaisvaltaista näkemystä esiintyvän taiteilijan ammatin opetuksesta. Hyviä äänenkäytön pedagogeja kyllä oli, mutta esiintymiskoulutus puuttui kokonaan."

Omat vaikeutensa matkaan toi Pop & Jazz Konservatorion muuttuminen ammattikorkeakouluksi vuosituhannen vaihteessa: "Kyllä ne siellä olivat hieman hukassa, kun koulu muuttui ammattikorkeaksi. Koulun uudistajat joutuivat tekemään aikamoista urakkaa soveltaessaan ammattikorkeakoulun opetusohjelmaa edes joten kuten vastaamaan Pop & Jazz Konservatorion hieman erilaista systeemiä. En välttämättä ole täysin vakuuttunut, onko järkevää soveltaa korkea- tai ammattikorkeakoulun vaatimuksia ja rajoituksia suoraan musiikin ja taiteen opetukseen."

Entä sitten opintojen ja työelämän sovittaminen yhteen? Tämähän on se asia, johon monen muunkin alan opiskelijan täytyy usein löytää viisasten kivi. "Musiikin opiskelijana on siinä mielessä onnellisessa asemassa, että keikat tavallaan kuuluvat opiskeluun. Ongelmalliseksi olen kokenut lähinnä sen, mitä haluan opiskelultani. Tällä hetkellä pidänkin välivuotta opiskelusta. Tavoitteeni ovat nyt suurennuslasin alla."

Salokoski arvostelee voimakkaasti tulosvastuullisuuden vaatimusta, joka on ajan hengen mukaisesti onnistunut kuin varkain hiipimään myös taidealojen ammattikorkea- ja yliopistolliseen koulutukseen: "Nykyään paineet lisääntyvät ja pitäisi valmistua nopeasti. Kyseessä on epäluova lineaariseen ajattelutapaan perustuva toiminta, joka ei kyllä välttämättä rikastuta Suomen musiikkielämää millään lailla!"

Laulujazz hukassa

Texicallin vuosi sitten julkaisema Quintessencen debyyttialbumi Talk Less Listen More oli ehdolla vuoden 2002 Jazz-Emman saajaksi. Yhtyeen musiikki on itse asiassa lähempänä soulia ja funkia kuin varsinaista puhdasoppista jazzia. Salokoskea on kuitenkin pidetty jazz-laulajattarena. Taiteilijattaren itsensä mielestä tämä tulkinta perustuu ainakin jossain määrin väärinymmärrykseen.

"Kun pääsin opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan, kollegoitteni suhtautuminen minuun muuttui hassulla tavalla. Yhtäkkiä ihmiset, jotka aiemmin eivät olleet lainkaan kiinnostuneita laulamisestani, alkoivat kysellä minua keikoille. Sain ikään kuin ansaitsematonta kredibiliteettiä jazz-piireissä vain siksi, että olin päässyt Akatemian jazz-osastolle. Samaan aikaan ne kollegat, jotka aikaisemmin pyysivät keikoille, eivät enää uskaltaneet soittaa. He kuvittelivat etten enää tulisi kun ´olen päässyt piireihin´. Monet opiskelutoverit ovat kertoneet samanlaisesta kehityksestä omalla kohdallaan."

Kynnys jazzin maailmaan astumiseen ei kuitenkaan ole madaltunut opiskelupaikan myötä: "En mielestäni vieläkään ymmärrä jazzista hölkäsen pöläystä. Toisaalta kriteerini jazzin ymmärtämiselle voivat olla aika korkeat. "

Salokoski ei tunnustaudu miksikään erityiseksi jazz-laulun faniksi ainakaan sen nykymuodossa: "Jazz-laulu on mielestäni maailmanlaajuisesti ottaen aika hukassa. Mitä se muka on? Sen taidemuodon kukoistuskausi oli 1940-, 1950- ja vielä 1960-luvullakin, kun se oli oman aikansa pop- ja viihdemusiikkia ja materiaalina olivat klassiset musikaalikappaleet."

Laulettu jazz kärsii Salokosken mukaan siitä, että se on taidemuotona marginalisoitunut: "Jazz on yhä enenevässä määrin lähestynyt klassista musiikkia sekä modernia konserttimusiikkia, ja laulun osuus siinä on aika haussa. Blues-tradition perinne elää välillä vahvempana muussa afroamerikkalaisessa populaarimusiikissa."

Monipuolista osaamista

Salokoski haluaa kehittää ammatillista osaamistaan monipuoliseen suuntaan: "Toivon että pystyisin kasvamaan muusikkona ja lauluntekijänä. Haluaisin tulevaisuudessa kehittää esiintymistäni kokonaisvaltaisemman esiintyvän taiteen suuntaan. En välttämättä näyttelemisen, vaan näyttämötaiteen ylipäätään."

Lauluntekijänä Salokoski on julkisesti kokeillut siipiään toistaiseksi vain Quintessencen kanssa. Aivan ikiomaakin tuotantoa hän on kuitenkin kokeillut kotioloissa: "Teen omia biisejä lähinnä pöytälaatikkoon, ja niitäkin harvakseltaan."

Tekstintekijänä laulajatar on enemmän intuitiivinen kuin tekninen tyyppi: "Teksteistä on vaikea sanoa miten ne syntyvät. Rivi kerrallaan kai. Yleensä keksin ensin jonkun melodianpätkän. Samaan aikaan tulee useimmiten jokin sanayhdistelmä, joka osuu kohdalleen, ja sitten lähden kehittelemään sen ympärille tarinaa. Olen huomannut, etten osaa välttää sellaisia vähän pohdiskelevia ja henkilökohtaisia tekstejä. Quintessencen kosketinsoittaja Tuomo Prättälä on myös tehnyt meille tekstejä, ja hänen lähestymistapansa perustuu enemmän sanaleikkeihin kuin minun."

Opettamistakin Salokoski on kokeillut, mutta itsekriittinen laulajatar ei vielä koe rahkeittensa riittävän pedagogiksi asti: "On minulla ollut muutama oppilas, mutta ne olivat hieman traumaattisia kokemuksia. Opettaminen ei ole vielä minulle luontevaa. Ehkä myöhemmin."

Toisaalta opettaminen voisi tuoda tiettyä perusturvaa muusikon arkeen: "Useimmat kollegani myös opettavat. Jos ei ole pedagogina, pitäisi luoda hirveän vahva oma ura ja juttu. Se taas vaatii hirveästi inspiraatiota! Toivoisin, että minulla riittäisi intoa laajentaa osaamistani, voidakseni jatkaa monipuolista kehittymistä ja toimimista musiikin alalla."

Funk nau!

Vaikka Quintessence ei olekaan Salokosken ainoa projekti, laulajatar kokee sen olevan tällä hetkellä hänen päätyönsä. Bändiin liitettyihin muodikkaisiin nimikkeisiin hän suhtautuu hieman huvittuneesti: "Ei minua kuitenkaan häiritse, että ihmiset haluavat keksiä nimen jollekin, mikä on periaatteessa vain värähtelyä ilmassa. Meidän miksaajallamme tosin oli kyllä yhdellä keikallamme päällään t-paita, jossa luki ´fuck nu´."

Quintessencen työskentelymetodi on orgaaninen: "Bändin musiikki on eri vaikutteiden sulatusuuni. Biisit tehdään yleensä niin että jammailemme kasaan pohjat, ja sen jälkeen teen niihin laulumelodioita ja sanoja. Se on sellaista ryhmätyöskentelyä."

Yhtye on alusta asti suunnannut katseensa selkeästi ulkomaille. Bändin ensimmäisen ep:n White Light julkaisi vuonna 2000 lontoolainen pienmerkki Dorado. Levy sai osakseen hehkutusta brittiläisiltä muodikkaaseen klubimusiikkiin erikoistuneilta, vaikutusvaltaisilta DJ:eiltä, kuten MTV:stäkin tutulta Trevor Nelsonilta. Ulkomainen levy-yhtiö oli tuossa vaiheessa Salokosken mukaan lähes käytännön pakko: "Silloin Suomessa ei julkaistu lainkaan tämän tyyppistä materiaalia. Tässä mielessä ilmapiiri on noista ajoista muuttunut nopeasti kansainvälisempään suuntaan."

Lähinnä sähköpostipohjalta lähtenyt yhteistyö Doradon kanssa kuivui kasaan, kun yhtiö lakkasi olemasta. "Se oli sellainen klassinen tarina. Dorado oli luuserifirma, joka ei saanut mitään aikaiseksi", kommentoi laulajatar ulkomaalaisten toimintaa. Vuonna 2002 Quintessence aloitti yhteistyön Martti Heikkisen luotsaaman Texicallin kanssa. Texicalli on Quintessencen albumin lisäksi julkaissut sen eräänlaisena sivuprojektina Q-Continuumin maksisinglen vinyylimuodossa. Salokoski laulaa myös tässä projektissa taustoja.

Quintessence on keikkaillut jonkin verran ulkomailla: "Keikkamyyjämme Piikkikasvin yhteydessä toimiva Blue Buddha myy meitä Suomen ulkopuolella. Esimerkiksi marraskuun alussa olimme Hollannissa isossa kansainvälisessä tanssimusiikin tapahtumassa Amsterdam Dance Eventissa. Haluaisimme myös saada levyn lisensoitua ainakin Pohjoismaissa ja muuallakin Euroopassa."

Laulajatar itse haluaa pitää puheet maailmanvalloituksesta perspektiivissä: "Ulkomaa-asiaan ei mielestäni kannata suhtautua kauhean vakavasti. Lehdistö tykkää aina paisutella tällaisia juttuja. Teemme kuitenkin duunia lähinnä kotimaassa, ja täälläkin levymyyntimme lasketaan tuhansissa kappaleissa."

Suomessa on perinteisesti menestynyt suomenkielinen, tekstilähtöinen mollimelankolia. Quintessencen souljazz eroaa tästä kansallisesta linjasta kuin yö päivästä. Salokoski myöntää tämän: "Uskon kuitenkin että Suomeen on tulossa uusi kuulijakunta, joka on kasvanut erilaisten genrejen ja kansainvälisemmän musiikin parissa. Itsekään en nuorena ollut mikään suuri kotimaisen musiikin fani. Ensimmäinen kotimainen artisti, jonka kelpuutin kuunteluun, oli Wigwam."

Bossanovaa ja yrityskeikkoja

Quintessencen ohella Salokoskella on monta muuta rautaa tulessa. Marraskuun alussa Texicalli julkaisee Emma Salokoski Trion ep:n, jolla musiikillisena linjana on bossanova. "Peruskokoonpano tässä projektissa on akustinen kitara, sähköbasso ja laulu. Kitaraa soittaa Maija Vilkkumaan bändissä vaikuttava Mikko Kosonen ja bassoa muun muassa fuusiojazz- ja hevipiireissä vaikuttanut Lauri Porra. Aluksi soitimme ihan perus-jobimeita, mutta nykyään olemme monipuolistaneet linjaamme. Levyllä on esimerkiksi mukana Unto Monosen Tähdet meren yllä -tango ja juuri tuo Strengin kappale. Keikkoja kokoonpano tosin on tehnyt harvakseltaan."

Jukka Perkon ja Severi Pyysalon kokoonpanot edustavat niinikään jazzahtavaa musiikkia. "Severin bändi soittaa brasilialaista materiaalia, ja siinä soittavat Marko Timonen rummuissa ja Timo Hirvonen bassossa. Jukan yhtyeessä taas keskitymme vanhempiin suomalaisiin biiseihin. Laulut sovitetaan jazzahtavasti Perkon Olavi Virta -levyn tyyliä jatkaen. Yhtyeessä soittavat Teppo Mäkynen rummuissa, Ville Herala bassossa ja Teemu Viinikainen kitarassa. Levykin on suunnitteilla."

Salokoski on vieraillut laulajana myös muiden artistien levyillä. Kuuluisin näistä pesteistä lienee Don Johnson Big Band, mutta stemmoja hän on vetänyt myös Giant Robotin ja Sami Saaren levyillä, sekä pian ilmestyvällä Palefacen uudella pitkäsoitolla. "Varsinaisia perinteisiä köörikeikkoja en sitä vastoin ole tehnyt paljoakaan. Niitä olisi mukava tehdä lisää", laulajatar kommentoi sessiokeikkailuaan.

Taiteellisesti kunnianhimoisempien projektien lisäksi laulajatar on kokeillut myös monen muusikon perusleipää – yrityskeikkoja: "Aikaisemmin tein yrityskeikkoja hyvin paljon. Mielestäni ne kuuluvat jokaisen muusikon ammatilliseen perusosaamiseen. Nostan hattua niille, jotka tekevät näitä keikkoja koko ammattiuransa ajan."

Pitemmän päälle Salokoski on kuitenkin halunnut kokeilla siipiään omaehtoisena taiteilijana: "Olen kai jollain tavalla oikukas persoona. Minun on välillä vaikeaa asettua viihdyttäjän rooliin. Haluan olla lavalla omana itsekkäänä itsenäni, en taustatapettina samppanjalasien kilinälle."

Tenavatähtiä ja Amerikan meininkiä

Pohdiskelemme hetken aina yhtä oudon musiikkibisneksen uusimpia kotkotuksia: "Mielestäni on aika naurettava tämä nykyinen trendi, että pitäisi olla tähti ja laulaja jo 14-vuotiaana", Salokoski heittää. "Varsinkin jos ajattelen itse tämän ikäisiä laulavia tyttöjä, se tuntuu oudolta, koska siinä iässä ääni ei ole vielä missään mielessä valmis. Kurkunpää kehittyy ihmisellä 25-vuotiaaksi, vielä senkin jälkeen kun pituuskasvu on jo loppunut."

Suomessa artistien tuotteistamista ja virtaviivaistamista ei ole kuitenkaan vielä viety aivan niin pitkälle kuin muualla: "Suomessa on vielä oman näköisiä artisteja. Suomalaisiin ne kai jotenkin vetoavat. Niidenkin artistien juuret, joita brändätään, ovat usein vahvasti kellareissa ja treenikämpillä. Minusta on hienoa, että tällaiset artistit voivat Suomessa myydä levyään vieläkin esimerkiksi satatuhatta kappaletta."

Suomeen ei ole rantautunut myöskään amerikkalaisista R&B- ja rap-kulttuureista tuttu markkinahenkinen keikistely vähissä pukeissa promokuvissa ja levynkansissa, vaikka yrityksiä tähän suuntaan on toki tehty: "Jenkeissä meno on joissakin musiikin genreissä ajautunut sellaiseksi, että laulaja ei voi enää olla pelkästään laulaja, vaan hänen täytyy olla myös jonkinlainen bikinimalli ja stripparitanssija. On aika mielenkiintoista, että se homma ei tavallaan istu Suomeen ollenkaan. Sille mikä jenkeissä on edellytys, että voi olla esiintyvä taiteilija, Suomessa vain nauretaan. Esimerkiksi Janina Frostellin yritys laulajanuralla oli aikamoinen floppi, vaikka juuri se konsepti Amerikassa toimii."

Ehkä pohjoismaiset naiset ovat perinteisesti olleet niin emansipoituneita, että seksillä myymistä katsotaan vähän pahasti: "Mutta onhan Suomessa muuten tällainen yliseksualisoitumiskulttuuri lyönyt läpi. Musiikin puolelle se ei ole kuitenkaan vielä tullut."

Länsinaapurissahan brändäys ja tuotteistaminen osataan. Onko sitten kuitenkaan niin hyvä asia, että Suomeen ollaan nyt omaksumassa ruotsalaisia Xerox-metodeja artistien julkisen kuvan luomisessa? "Se on sellaista ruotsalaista Kappahl-, Hennes & Mauritz- ja Ikea-maailmaa, jossa kaikki on samannäköistä."

Musiikkibisneksellä on omat lainalaisuutensa, jotka eivät usein tosiaankaan takaa sitä, että juuri se taiteellisesti korkeatasoinen tuote menestyy: "On aika sattumanvaraista, mistä tulee hirveän paljon rahaa. Joskus voi olla joku tosi vasemmalla kädellä tehty juttu, joka sitten soi koko ajan kaikkialla."

Suomessa ongelmana ammatillistumisen tiellä ovat aina pienet markkinat: "Suomessa kevyen musiikin puolella kohkaaminen on usein aika turhauttavaa. En edusta sitä musiikkityyliä, joka perinteisesti menestyy Suomessa. Täällä pyörii pieni piiri, ja kuulijakunta tällaiselle minun edustamalleni materiaalille on aika rajoittunut."

Oman musiikkinsa sankaritar

"Ei tämä todellakaan mikään mielenrauhan ala ole", summaa Salokoski. "Ihan taloudellisestikaan ei tässä ole mitään hirveää varmuutta. Ehkä tämän alan ihmisen täytyy jollakin tavalla tuntea vetoa rajoilla elämiseen."

Taiteilijat ovat kautta historian usein olleet marginaalissa, porvarillisen yhteiskunnan kartoittamattomalla rajamaalla: "Muusikkona oleminen ei Suomessa ole mikään maailman arvostetuin ammatti. Uranäkymät tällä alalla eivät välttämättä ole pitemmällä tähtäimellä kovin lupaavat. Se on asia, joka minua jossain määrin välillä vaivaa. Ehkä minullakin on kymmenen vuoden päästä viisi lasta helmoissa ja puolivalmis sosiologian gradu."

Muusikkona toimimisen ja musiikin tekemisen pitäisikin Salokosken mukaan perustua muuhun kuin vain lyhytaikaiseen esillä olemisen haluun: "Pitäisi olla koko ajan sellainen intohimo luoda jotakin uutta, joka ei hiivu. Joillakin artisteilla tekemisen moottorina toimii ehtymätön esiintymisen halu. Itselläni halu esiintyä kuitenkin vaihtelee. Siksi minulle voisi olla hyvä pystyä toimimaan myös kulissien takana."

Salokoski ei kuitenkaan valita: "Ei Suomessa kilpailu tällä alalla kuitenkaan ainakaan vielä ole niin kovaa kuin muualla. Ainakin minulle on täällä löytynyt sopiva lokero tässä Suomen musiikkielämässä. Tiedän, että Suomessa itsensä elättäminen laulajana on huomattavasti helpompaa kuin esimerkiksi Ruotsissa."

"On tietysti kaikkein otollisin tilanne, jos pystyy tekemään omaa taidettaan ja elämään sillä", Salokoski pohdiskelee lopuksi. "Juuri tällä hetkellä pystyn tekemään juuri tätä, ilman että takana olisi mitään valtavaa menestystä tai maailmanvalloitusta. Saa tehdä sellaisia asioita mistä tykkää ja joiden takana seisoo."