Sibelius valkokankaalla teki vaikutuksen

Muistiinmerkitsijänä Anu Karlson.

Tämä Sibelius-raati päätyi plussan puolelle. Vasemmalta Satu Savioja, Ilkka Ylönen, Jorma Katrama ja Kirmo Lintinen.

Joukkueessa olivat mukana basso Ilkka Ylönen Kansallisoopperan kuorosta, 2. konserttimestari Satu Savioja Helsingin kaupunginorkesterista, emerituskontrabasisti Jorma Katrama niin ikään Helsingin kaupunginorkesterista ja säveltäjä-muusikko Kirmo Lintinen. Jokainen heistä tunnustautuu elokuva-aktivistiksi, ja Kirmo on itsekin säveltänyt elokuvamusiikkia, vaikkei ole vielä koskaan päässyt kokoillan elokuvan kimppuun. Pääosan elokuvan musiikkiesityksistä soitti Lahden kaupunginorkesteri johtajanaan Osmo Vänskä.

Muusikolle aika ei ole suora eikä jana eikä välttämättä edes ympyrä. Sama koskee useimpia taiteita, ja elokuvalle on aina ollut tyypillistä tapahtumien kerronta jossakin muussa kuin tapahtumisjärjestyksessä. Aika voi kulkea jopa eri tasoilla.

Ilkka: Määrittelisin, että taaksepäin katsottaessa aika lakkaa olemasta; elämä on kuin taulu, jossa on kaikki samanaikaisesti. Tulevaisuudessa aika kulkee, mutta menneisyydessä se pakkautuu.
Jorma: On monenlaista aikaa päällekkäin. Eletään aikaa, joka vie, mutta sitten on sellaista aikaa, jossa on kuin jarrut päällä. Tässä elokuvassa tuli sellainen tunne, että elämä meni siellä, mutta sitten oli intensiivisiä jaksoja, suvantojaksoja, ne menivät askelittain...
Kirmo: Jos Sibeliuksen elämää olisi tässä elokuvassa käsitelty niin, että hän olisi tehnyt paljon valintoja, katsojalla olisi ollut mahdollisuus jälkiviisauteen. Mutta tässähän selvästi osoitettiin, että kaikki nämä tapahtumat olivat suorastaan sisään kirjoitettuja häneen; kertomus eteni hyvin loogisesti kaikkine traagisine käänteineen. Usein muisti niputtaa yhteen asioita, jotka ovat ajallisesti etäällä mutta tunnesisällöltään lähellä toisiaan. Näin esitettiin elokuvassa esimerkiksi Kirsti-tyttären kuolema ja trauma kahdeksannen sinfonian hirvittävistä paineista.
Ilkka: Samoin Linda-sisaren puhe turvaröijystä, jonka hän kutoo pikkuveljelleen, ja sitten veljen samansisältöinen puhe mielisairaalaan joutuneelle Lindalle – se oli minusta erittäin koskettava kohta ihan siitä riippumatta, onko sillä mitään todellisuuspohjaa. Kuinka tärkeänä yleensä pidätte uskollisuutta historiallisille faktoille?
Ilkka: Sillä ei ole mitään merkitystä. Jos ei tekijä nimenomaan väitä tekevänsä dokumenttia, hän saa vapaasti esittää oman näkemyksensä.
Jorma: Olen samaa mieltä. Heittäydyin tähän filmiin mukaan, itkin välillä ja olin virran vietävänä. En ollenkaan ajatellut toisen sinfonian soidessa, että tätä musiikkia ei todellisuudessa ollut sävelletty silloin kun pikkupoika Janne soitti viulua kalliolla.
Ilkka: Tässä elokuvassa lähdettiin oikeastaan kuromaan aikaa lopusta ja alusta yhtaikaa kiinni, ja veikkasinkin ensin mielessäni, että ne kohtaavat jossakin Sibeliuksen elämän ratkaisevassa vaiheessa toisensa. Niin ei sitten kuitenkaan käynyt.
Kirmo: Once upon a Time in America -elokuvassahan meneteltiin juuri näin, ja se oli kyllä nerokas ratkaisu.
Jorma: Minusta tässä oli aika hieno jako tämä, että filmi lähti mustavalkoisena dokumenttina Sibeliuksen hautajaissaatosta, ja ihan lopussa kuva Ainolasta, jossa lippu oli puolitangossa, muuttui eleettömästi mustavalkoiseksi. Minusta se oli varsin vaikuttava oivallus.
Satu: Minusta Jeanin ja Ainon esittäminen välillä vanhoina, välillä nuorina palveli hienosti heidän keskinäisen suhteensa kuvausta. Eri aikatasoilla oli aina jokin sisäinen yhteys; esimerkiksi kun yksi tyttäristä meni nuorena ovesta ulos ja palasi vanhentuneena. Ja kuinka aika pysähtyi jokaiseen kuolemantapaukseen: kuoli isä, kuoli äiti, kuoli tytär. Näissä minä katsojanakin ikään kuin kadotin ajantajuni. Sellaisia oivalluksia oli lukuisia.
Ilkka: Välillä tuli suorastaan paha olo siitä, että musiikki on nyt sellaisten asioiden palveluksessa, jossa sen ei pitäisi koskaan olla, eli kuvittamassa kuvia. Mutta sehän toimi. Siihen ei voinut olla menemättä mukaan, koska musiikki oli niin tuttua ja siinä oli niin paljon tunne-elementtejä. Oli myös hienosti keksittyjä kohtia, joissa musiikki jatkui tauotta pitkään, mutta siihen oli sovitettu erilaisia tapahtumia eri ajoilta ja eri paikoista. Esimerkiksi kohtaus Rapallossa, jossa Sibelius sävelsi toista sinfoniaansa: ensin musiikki kuvittaa hätää sairaasta Ruth-tyttärestä, sitten Sibelius taas vain säveltää.
Kirmo: Niin, lavantautihan paranee, kun siirrytään duuriin!
Ilkka: Minä jotenkin arvasin odottaa sellaista ratkaisua, ja siinä suorastaan nauroin, kun lääkäri teki ristinmerkin, se oli niin hauskaa.
Jorma: Joku oli säveltänyt ilmeisen hyvää elokuvamusiikkia!
Satu: Ja riippumatta tarinan sisällöstä musiikki itsessään kertoi niin paljon; siinä oli niin runsas tunnesisältö, että tuli välillä suorastaan pakahduttava olo.
Jorma: Ajattelin aivan samaa. Siinähän oli äärimmäisen kaunista kuvausta, se oli kamerateknisesti hyvä, oli kauniita asetelmia, Suomen luonnosta ja Italiastakin. Välillä jäin pohtimaan, kuinka paljon se tuli tästä silmin nähtävästä kauneudesta ja kuinka paljon musiikista, jonka tunnen ja jota olen soittanut niin paljon, että kyyneleet virtaavat...
Satu: Itse jouduin nyt ensimmäistä kertaa ajattelemaan rinnakkain säveltäjän elämää ja säveltäjän musiikkia. Ennen olin ehkä ajatellut omaa elämääni ja omia kokemuksiani, kun soitin sinfonian viimeistä sivua, ja jokaisessa konsertissa alkoivat kyyneleet valua.
Jorma: Minä puolestani yritin tietoisesti poistaa mielestäni todellisen dokumenttihistorian, jotta se ei häiritsisi kokonaisnautintoani.
Ilkka: Helposti käy, kun on kyseessä sellainen koskematon kansallinen ikoni kuin Sibelius, että kun joku koskee häneen ja tekee hänet eläväksi olennoksi, ihmiset alkavat ajatella, että oliko Sibelius juuri tuollainen, oliko Aino tuollainen. Suosalon esitys oli ansiokas, mutta olen kuitenkin kuvitellut Sibeliuksen olemukseltaan aristokraattisemmaksi, vaikka hän on hauska ja mukava ja leppoisa seuramies. Hän on ollut enemmän ryhdissä kuin tuo henkilö – sellainen käsitys minulle on tullut Tawaststjernan kirjoista.

Sen sijaan Aino oli minusta tehty juuri niin raikkaaksi kuin Aino on saattanut silloin aikoinaan olla, nuorempana. Ja Seela Sella oli upea vanha Aino. Silloin kun hänen puheensa kuului niin ettei häntä itseään näytetty valkokankaalla, hän pystyi uskomattoman hyvin vangitsemaan äänellään.
Jorma: Tässä oli minusta kauniisti kuvattu vanhojen ihmisten rakkaus, joka ei ole enää fyysistä erotikkaa, vaan huolenpitoa, lempeyttä.
Ilkka: Onhan niitä säilynyt, Sibeliuksen rakkaudentunnustuksia Ainolle aivan hänen elämänsä loppuvaiheista – vaikka ne toki saisivat olla siellä fiktionakin, niin kyllähän ne ovat faktaa.
Jorma: Selvää faktaa olivat myös hänen sikarinpolttamistapansa, joista on säilynyt valokuvia. Samoin Symposium oli aika hyvin rakennettu. Kajanus oli aivan erinomaisesti itsensä näköinen!
Ilkka: Samoin Wegelius.
Satu: Minusta Heikki Nousiaisen suoritus vanhana Sibeliuksena oli aivan loistava. Esimerkiksi se käsien tärinä, se oli todella vaikuttavasti esitetty. Tässä oli monta aivan mielettömän hyvää näyttelijää. Eikö elokuvan käsikirjoitus kuitenkin aika pitkälti rakentunut kliseille, yleisesti tunnetuille anekdooteille ja lentäville lauseille? Kritiikkiä, hyvä raati!
Ilkka: Tunnustan jossain vaiheessa muotoilleeni sellaista yhteenvetoa, että pahimmillaan elokuva oli kokoelma sketsejä. Se kyllä hieman pudotti sen eettistä kaarta.
Jorma: Sitten oli kyllä asia joka häiritsi erittäin paljon; joka oli tuhota minulta elokuvan koko loppuosan: kun sisävesilaiva menee, niin eihän siinä ole dieselkonetta!
Kirmo: Elokuvan tekemisessä on monta työlästä vaihetta; katsojan on helppo maksaa kymmenen euroa ja olla eri mieltä, kun toiset ovat tehneet johdonmukaisesti työtä 2-4 vuotta. Koska ohjaaja oli itse käsikirjoittaja, hän joutui tekemään myös paljon tuotannollista pohjatyötä.

Oikeastaan on häpeäksi Suomen elokuvantekijöille, että kukaan muu ei ole aikaisemmin huomannut tehdä elokuvaa näin hienosta aiheesta. Ja kunnialla selvittiin: voi sanoa, että Timo Koivusalo on todistettavasti musikaalisimpia suomalaisia elokuvaohjaajia käytännön tasolla. Musiikkiahan oli aika paljon; sitä olisi voinut olla vähemmänkin, mutta huomasin, että siellä oli erittäin musikaalista musiikin käyttöä; kontrapunktisia temppuja, joita ainoastaan aidosti musikaalinen ohjaaja voi tehdä. Hieno saavutus!

Mutta elokuvassa soitettujen teosten valinta – eikö sekin ollut aika kliseinen? Karelia-sarja, toinen sinfonia ja Andante festivo soivat monta kertaa, mutta toista sinfoniaa myöhemmät kypsän kauden teokset eivät kertaakaan.
Kirmo: Minun käsittääkseni siihen on ilmeinen taloudellinen syy. Suurempi valikoima musiikkia olisi tullut niin kalliiksi, että koko elokuva olisi jäänyt syntymättä.
Satu: Silti siinä oli kaikki mikä on minulle itselleni tärkeää. Ne olivat myös teoksia, jotka hirveän monelle ainakin kuulostavat jollain tavalla tutuilta.
Jorma: Ehkä juuri nämä ovat sellaisia teoksia, joissa on niin paljon tunnelatausta, että ns. tavallinen kuulija yhtäkkiä syttyy niille. Ehkä hän jopa innostuu menemään ostamaan levyn, jolta voi kuunnella tätä musiikkia enemmän. Ehkä tällä elokuvalla voi näin olla myös eräänlainen lähetystehtävä.
Kirmo: Niin, täkyjä nuorille, nyt kun kouluissa ajetaan alas musiikinopetusta! Mutta totta on, että jos puhutaan Sibeliuksesta kansainvälisesti vaikuttaneena ja muihin säveltäjiin vaikuttaneena säveltäjänä, niin eihän hänestä voi puhua ilman Viitosta, Seiskaa ja Tapiolaa. Siinä mielessä tämä on torso. Olisi erittäin mielenkiintoista kuulla Timo Koivusalon selvitys musiikin valintakriteereistä. Mitä mieltä olette käsikirjoituksesta?
Satu: No jos ajatellaan säveltäjän elämänkaarta ja mitä kaikkea siihen sisältyi, olihan tästä tietysti paljon jäänyt pois. Jotenkin minusta kuitenkin olennaiset asiat tuntuivat olevan siellä; minulle jäi sellainen olo, että elokuva oli rakennettu Sibeliukselle itselleen tärkeistä ja koskettavista tapahtumista.
Jorma: Kyllähän tämä eräänlainen rapsodia oli, sarja still-kuvia, jotka oli vain pantu liikkumaan. En tiedä oliko siinä edes yritetty saada aikaan jäntevää kokonaisuutta, vaan jonkinlainen pienten tapahtumien summa, vaikka se kattoi niin pitkän ihmiselämän.
Kirmo: Jos toimitaan draaman lakien mukaan, teatteri tai elokuva on aina elämäkerta, josta on poimittu tarpeettomat kohdat pois. Tässä on ajateltu niin, että Sibeliukselta voi noin vain napata 40 vuotta elämästä pois, eikä sen pitäisi ketään kiusata. Juuri tuo aika oli kuitenkin suurten kansainvälisten tunnustusten aikaa, kansallisesta menestyksestä puhumattakaan.

Sibeliuksen velat ovat toinen mielenkiintoinen juttu. Kyllähän hän toisen ja kolmannen sinfonian aikoihin ansaitsi jo nykyrahaksi muunnettuna 50 000 – 60 000 euroa vuodessa. Yksi tematiikka tässä elokuvassa olisi voinut olla se, miten kohtuuttoman jäsentymätön ihmisen jokin osa-alue voi olla, kun taas jokin toinen on erittäin pitkälle jäsennelty: sinfonioiden säveltämiseen vaadittava ajatuksen sitkeys esimerkiksi. Mitä uskotte sellaisen ihmisen saaneen tästä elokuvasta, joka ei tiedä Sibeliuksesta muuta kuin että hän on Suomen kansallissäveltäjä?
Jorma: Niin kuin Kirmo sanoi, tästä elokuvasta jää kokonaan pois 40 vuoden jakso Sibeliuksen elämää. Ja silloin syntyy helposti kuva hurvittelijasta, joka ei osannut hoitaa raha-asioitaan, joka ryyppäsi ja oli kevytmielinen. Siitä jää kyllä pois jokin syvempi luotaus.
Kirmo: Tällä periaatteella, että poistetaan elämästä kaikki ’tarpeettomat kohdat’, jää helposti kokonaan sivuun kysymys, miten taideteos syntyy tai miten taiteilija hankkii ammattinsa harjoittamiseksi tarpeellisen laulu- tai soittotaidon. Annetaan sellainen kuva, että taideteokset syntyvät jotenkin taikaiskusta. Siitä tulee kyllä vähän erikoinen olo sille, joka tietää, miten järjestelmällistä työntekoa taiteen tekeminen noin korkealla tasolla vaatii. Työtä tekevä Sibelius jäi tässä taivaanrannan maalarin ja kurkien ihailijan varjoon.
Satu: Silti minusta tällä elokuvalla voi olla todella suuri merkitys jollekin, joka saa siitä ensimmäisen kipinänsä Sibeliuksen musiikkiin.
Kirmo: Ja ennen kaikkea ottaa sen haasteen vastaan, että Sibelius ei ole vain Karelia-sarjaa, vaan on olemassa myös kuudes sinfonia – että uskaltaa myös kuunnella sitä.
Jorma: Yksi lapsenlapsistani, 17-vuotias tyttö oli käynyt koulukavereineen katsomassa tämän, ja tytöt olivat katsoneet sen love storyna; se kosketti ja itketti. Se ei toiminut heille historiallisena dokumenttina, vaan rakkaustarinana, jossa oli nousuja ja laskuja. Tämä oli mennyt läpi aivan täysin, siinä missä joku Titanic, josta on tarkoituksella tehty love story.
Satu: Luulen että minulla oli vähän vastaavanlainen otollinen maaperä tälle elokuvalle valmistettuna. Minulla ikään kuin pyöri koko ajan toinen filmi aivoissa taustalla: kaikki se mitä olen elämäni aikana lukenut ja muuten saanut tietää Sibeliuksen elämästä. Elokuva ikään kuin peilautui tätä ennakkokuvaa vasten. Luulen, että tämä voimisti katsomis- ja kuuntelukokemustani, niin että elokuva tuntui värikkäämmältä kuin se itsessään olikaan.
Jorma: Itse päinvastoin koetin tietoisesti peittää alitajuntani tekemät huomautukset siitä, miten mikäkin historian vaihe todellisuudessa meni, koska ajattelin, että ne voisivat häiritä.
Satu: Se oli minusta suorastaan riemastuttavaa, että mukaan oli otettu niin vahvasti sellaiset kulttuuripersoonat kuin Aho, Leino, Gallén-Kallela, joista itse on lukenut jo koulussa – yhtäkkiä kaikki heidät pannaan samaan elokuvaan! Heidät oli taiteilijapersoonina todella vahvasti luonnehdittu. Minua huvitti erityisesti Vesa Vierikon Kajanus-tyyppi.
Jorma: Kyllä Koivusalo oli tarkkaan miettinyt, kenet mihinkin rooliin kiinnitetään. Kyllä hän oli vähän tutkinut kuviakin. Paitsi Kajanus, myös Gallén-Kallela oli hätkähdyttävästi ’näköinen’.
Kirmo: Ja varmasti Martti Suosalo tullaan pitkään muistamaan nimenomaan Sibeliuksena. Amadeus-elokuvasta tiedän, että sen pääosan näyttelijä Tom Hulce on kokenut rasitukseksi asti sen kohtalon, että häntä pidetään aina vain Amadeuksena. Jos on Ingmar Bergmanin televisiosarjoista huomattu, että Ruotsista löytyy jokaiseen sivuosaankin todella lahjakkaita näyttelijöitä ja hyvää epookkia, niin kyllähän tässäkin oli niissä 30 sekunnin rooleissa tosi pirteitä juttuja, eikä epookista jääty kiinni kertaakaan, vaikka käytiin Latviassa ja Italiassa ja vaikka missä.
Jorma: Pukuihin oli satsattu, ne pysyivät epookissa, kyllä tässä oli nähty suuri vaiva! Minusta tuntuu, että kaiken kaikkiaan me viisi olemme kyllä plussan puolella, vaikka pientä kritiikkiä on esitettykin. Kaikki nostamme hattua sille, että Koivusalo on tällaisen työn tehnyt. Hän on uskaltanut kajota johonkin, joka on nostettu jalustalle.
Kirmo: Kritiikkiin voisi myös vastata, että eihän tämä elokuva ole keneltäkään pois. Tässä on työllistetty valtavasti suomalaisia erikoisalan osaajia. Aiheena on suomalainen suurmies, vientimielessäkin parhaita suomalaisia kulttuuri-instituutioita. Joku on nähnyt sen vaivan, että on saatu elokuvalle Suomen oloissa suhteellisen mukava budjetti. Timo Koivusalo on tehnyt palveluksen suomalaiselle elokuvaosaamiselle herättämällä henkiin tällaisen tiimin. Se on suomalaiselle tietotaidolle elokuvan tekemisen alalla joka tapauksessa voitto.
Jorma: Elokuva työllistävä vaikutus on ollut todella melkoinen, sen näki jo loppuplansseja lukiessaan!
Kirmo: Ja kun tämänkin pöydän ääressä on tunnustettu, että on itkeä tihrusteltu elokuvan aikana, niin sehän on aina katsottava ansioksi taiteen tekijälle, että hän on pystynyt sellaisia kieliä meissä koskettamaan.

Elokuvan tekemistä, niin kuin muutakin, oppii tekemällä. Jos tämä on Koivusalon kahdeksas elokuva, niin hyvin menee. John Fordin viimeinen oli aika hyvä, mutta hän olikin sitä ennen tehnyt seitsemän sataa elokuvaa!