Kaista ja välineet - verkkomusiikin kuluttajamarkkinoiden kehittymisen edellytykset

Ahti Vänttinen
liiton lakimies

Musiikin verkkolevityksen ottaessa ensi askeliaan Internetissä näyttää siltä, että kuluttajan käytettävissä olevan tiedonsiirtokaistan ja välinearsenaalin kehityksellä on ratkaiseva vaikutus siinä, miten ja millä aikavälillä verkkomusiikki kauppatavarana ottaa tai ei ota tuulta.

Visiot ja todellisuus

Verkkomusiikkikeskustelu alkoi alalla maailmanlaajuisesti vuosien 1996 ja 1997 tienoilla. Jo tuolloin visioissa oli ääniteteollisuuden raju rakennemuutos. Vaikka paljon bittejä on virrannut tietoverkoissa alkuinnostuksen jälkeen, on konkreettisempaa jakelun verkkoon siirtymistä alkanut tapahtua vasta viime aikoina, ja sittenkin enemmän tai vähemmän kokeiluluonteisesti.

Muutosresistanssi on monesta syystä melko suuri. Onhan äänitebusineksen perinteinen toimintamalli verrattain selkeä ja ennustettava - lukuunottamatta sitä että hittejä on edelleen vaikea arvata - ja verkon tarjoamat mahdollisuudet vastaavasti melko selkiytymättömiä ja varsinkin vaikeasti ennustettavia.

Musiikin verkkojakeluun ryhtyneet yritykset ovat toistaiseksi saaneet rahaa kerätyksi merkittävämmin vasta sijoittajilta. Amerikkalainen www.emusic.com ilmoittaa tosin juuri myyneensä miljoonannen MP3-biisinsä. Toiminta on luonnollisesti vielä tukevasti tappiollista. Palvelu myy suojaamattomia MP3-kappaleita 99 centin hintaan, albumi maksaa 7.99 taalaa. Hurjin huuma on kuitenkin taittunut: yrityksen osakkeen arvo on pudonnut 35 dollarin huippuhinnastaan viiteen dollariin.

Ominaista alalla käydylle keskustelulle on ollut syventyminen verkkomusiikin teknisiin ja suojaukseen liittyviin kysymyksiin teollisuuden tai palveluntarjoajan näkökulmasta, sekä jossain määrin tekijänoikeusproblematiikkaan. Kuluttajan rooli, vaikkakin se on verkkomusiikin tulevaisuuden kannalta ratkaiseva, on jäänyt enintään sivuteemaksi.

Kaupallisten verkkomusiikkipalvelujen tarjoajilla on vielä ongelmia ratkottavinaan, mutta sillä puolen myös keskenään kilpailevia ratkaisuja on jo tarjolla runsaasti. Vaikeutena näyttää olevan ennemminkin järkevien formaatti- ja suojausratkaisujen sekä palvelujen saatavuuteen ja käytettävyyteen liittyvien ratkaisujen tekeminen. Tämäntyyppiset ratkaisut edellyttävät kykyä ennustaa kehitystä edes jollakin tarkkuudella, mutta alati muuttuvassa tilanteessa se on vaikeaa.

Monta formaattia

Äänitemarkkinoilla on totuttu siihen, että valtaformaatti - ensin vinyyli ja sittemmin CD - on kaikki kaikessa. Kilpailevilla formaattitarjokkailla on ollut lähinnä marginaalista merkitystä ennen kuin ne on tyystin unohdettu tai jätetty puhtaasti ammattikäyttäjille, kuten DAT. Kuluttajien laitekanta on voinut näin kehittyä yhtenäiseksi ja laajaksi.

Jos nykytrendeillä on yhtään ennustearvoa, tulevaisuuden musiikkimarkkinat näyttävät muodostuvan jollakin aikavälillä enemmän tai vähemmän moniformaattisiksi. Toki CD saattaa säilyttää valta-asemansa hyvinkin pitkään, eikä sen syrjäyttäminen olekaan kovin helppo tehtävä. Olisihan markkinoilla paljon toimivia CD-soittimia vielä kymmenenkin vuoden päästä, vaikka yhtään uutta ei enää ostettaisi. Jotta kuluttajat vaihtaisivat formaattia ja laitteistoaan, heillä pitäisi olla siihen riittävä motiivi. Tallentavien CD-soittimien ja -asemien yleistyminen näyttäisi vahvistavan CD:n asemaa entisestään.

Skaalautuva äänenlaatu

Äänenlaatu näyttää yhä enemmässä määrin skaalautuvan käyttötarkoituksen ja jakeluväylän mukaan. Taustamusiikiksi saattaa hyvin kelvata ankarasti kompressoitu musiikkitiedosto, ja intensiiviseen kuunteluun taas kaivetaan vaikkapa Super Audio CD. Onko moniformaattinen tilanne kehityksen lopputila vai välivaihe, ja millaista elämä sekamarkkinoilla on, jää nähtäväksi. Vai väistyvätkö kilpailevat formaatit jälleen nöyrästi valtaformaatin tieltä, mikä se sitten onkin?

MP3-liike, niinkuin jenkkicampuksilta ponnistanutta opiskelijavetoista kansanliikettä on kutsuttu, vakiinnutti RealAudio -streamingin ohella datakompressoidun äänen kuluttajakäyttöön. Tietä "alle CD-laatuiselle" digitaaliaudiolle ovat jo aiemmin tasoittaneet MiniDisc ja unholaan jäänyt Digital Compact Cassette (DCC).

Teollisuus on lanseeraamassa Super Audio CD:tä, jossa on mahdollista saavuttaa tavallista CD:tä parempi äänenlaatu - 24 bitin resoluutiolla ja 96 kHz:n näytteenottotaajuudella - edellyttäen, että alkuperäisäänitykset tehdään ja prosessoidaan vähintään vastaavilla spesifikaatioilla, ja tietysti myös laajempaa dynamiikka- ja taajuuskaistaa todellisuudessa hyödyntäen. Audiolehtien sokkotesteissä näyttää koehenkilöillä kuitenkin olleen vaikeuksia erottaa SA-CD -ääni tavallisesta CD-äänestä.

Kohistu ja parjattu MP3 on vain yksi tarjolla olevista tiedostomuodoista, joita voidaan käyttää musiikin pakkaamisessa, siirtämisessä, tallentamisessa ja toistamisessa. Audiopuolella kompressioalgoritmit ovat kehittyneet merkittävästi, eikä normaalikuluttaja ainakaan mainstream-populaarimusiikin osalta välttämättä huomaa eroa CD-laatuun.

Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että MP3-formaatissa musiikki kuulostaa yleensä "paremmalta" kuin FM-radiossa, mutta joiltakin osin "huonommalta" kuin täyslaatuinen CD-audio. Äänenlaatu skaalautuu myös MP3-formaatin sisällä, koska kompressiosuhde on valittavissa.

Onko laatueroilla merkitystä markkinoilla, jää nähtäväksi. Lienee selvää, että esimerkiksi SA-CD:n läpilyöminen markkinoilla edellyttää harkittua kuluttajille suunnattua laatudifferointia. Silloin ns. high end -hifistitkin voisivat vihdoin saada jotain konkreettista rahojensa vastineeksi sen sijaan, että CD-levyjä värjäiltäisiin tusseilla tai tasapainotettaisiin kumirenkailla. Johtaako laatudifferointi myös formaattiperusteiseen hintadifferointiin, on kiinnostava kysymys, johon saataneen vastaus lähiaikoina.

Kun MP3 ja muut kompressoidut audioformaatit, kuten Windows Media ja Liquid Audio ovat syntyneet pitkälti juuri tarpeesta saada musiikki siirtymään kapeaa Internet-kaistaa pitkin mahdollisimman hyvälaatuisena ja mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen, voidaan kysyä, mikä rooli kompressoiduille formaateille jäisi - siinä toivottavassa, mutta edelleen tuskallisen kaukaisessa - tilanteessa, jossa kuluttajan Internet-kaista olisi keskimäärin selvästi nykyistä laajempi, jopa aidosti "laaja".

Tiedonsiirtokaista vs. download-aika

Taulukossa on esitetty neljän minuutin mittaisen kappaleen ideaalinen siirtoaika verkossa erilaisilla yhteysnopeuksilla sekä CD- että MP3-laatuisena (kompressiosuhde 11:1). Yhteysnopeuden jäljessä luetellut siirtovälineet ovat esimerkkejä. Todellisuudessa siirtoajat ovat yleensä selvästi pitempiä, sillä optimaalisen siirtoajan saavuttaminen edellyttäisi mainittua kaistaa koko siirtotiellä, palvelun tarjoajalta kuluttajalle. Tämä on erittäin harvoin käytännössä mahdollista. Kaistaa kansalle - keneltä ja millä hinnalla?

Vasta viime aikoina on julkisuudessa alettu käydä keskustelua siitä, miten, kenen toimesta ja millä aikataululla kuluttajakaista voisi Suomessa kehittyä kohti laajakaistaa. Useimpien verkkojakeluun mielivien kulttuuriteollisuuden tuotteiden kannaltahan kysymys kuluttajakaistasta on elämän ja kuoleman kysymys. Ilman riittävää kuluttajakaistaa ei ole asiakaspotentiaalia.

Kaistakeskustelua on vauhdittanut Ruotsin äskettäinen päätös satsata merkittävästi julkista rahaa koko kansan laajakaistaverkkoon. Suomi on jo nyt jäänyt selvästi jälkeen Yhdysvalloista, mitä tulee kohtuuhinnalla tavallisen kuluttajan saatavilla olevaan tiedonsiirtokaistaan. Onko Suomi nyt - taas kerran - jäämässä länsinaapurinkin varjoon? Onko ruotsinsuomalaisella kohta tavallista "riikinsuomalaista" parempi mahdollisuus imuroida suomirokkia Epen verkkopalvelusta?

Ruotsin ratkaisuun näyttää vaikuttaneen selvitysmies Jan Grönlundin päätelmä, joka esitetään viime kesäkuun alussa jätetyssä mietinnössä "Bredband för tillväxt i hela landet". Mietinnön mukaan niitä suurinvestointeja, jotka tarvitaan tyydyttävän alueellisen verkkoinfrastruktuurin aikaansaamiseksi (valtakunnan verkko ja access-verkko), ei uskottu pystyttävän rahoittamaan markkinavoimien turvin, ainakaan riittävän nopealla aikataululla.

Keskusteluun yhtyi Helsingin Sanomissa mm. kontiolahtelainen atk-suunnittelija, otsikolla "Laajakaistaverkot eivät pelasta ihmistä informaatioyhteiskunnassa" arvellen, että suuria linjanopeuksia tarvittaisiin lähinnä "laajakangaselokuvien" ja "hifi-stereoäänen" välityksessä ja todeten samaan hengenvetoon, että tällaista tarjontaa ei Internetistä vielä löydy. Esimerkiksi musiikkipalvelun tarjoajaksi aikovaa tällainen kehäpäätelmä lähinnä ärsyttää. Kaupallista tarjontaa ei voi syntyä, jos kuluttajilla ei ole kaistaa eli todellista kulutuspotentiaalia. Perusteluna sille, että laajakaistaa ei kuluttaja tarvitse, kirjoittaja totesi, että elokuvia ja musiikkia saa tarpeeksi televisiosta ja radiosta. Keskustelun tasoa kuvaa se, että atk-suunnittelija uskoi vakaasti television ja radion digitalisoituessaan yhdistyvän Internetin kanssa samaksi verkoksi. On totta, että televisio- ja radiolähetysjärjestelmän digitalisoinnin hinnalla saataisiin Suomessa paljon aikaan, jos kansalle haluttaisiin tarjota neutraalia, vapaasti käytettävissä olevaa tiedonsiirtokaistaa, mutta näinhän ei Suomessa tapahdu, vaan digi-tv-kaista on Suomen mallissa nimenomaan varattu yksisuuntaisiin, perinteisen tyyppisiin ohjelmalähetyksiin.

Vapaa kilpailu?

Suomessa näyttää ainakin tässä vaiheessa omaksutun ns. vapaan kilpailun malli, jossa kilpailun odotetaan tuovan kaistaa kansalle sitä mukaa ja niillä alueilla kun kysyntä ja tarjonta osuvat kohdakkain terveellä hinnalla. Tämä saattaa olla omiaan johtamaan alueelliseen eriarvoisuuteen, johon kilpailuun perustuva markkinatalous ei ota eikä tietysti voikaan ottaa kantaa. Yhtä kaikki, tähän mennessä merkityksellisiä kaistanlaajennuksia ei tavalliselle kuluttajalle ole Suomessa ollut tarjolla kovin houkuttelevalla hintatasolla.

Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla käytännössä ainoa kilpailukykyinen vaihtoehto analogimodeemille tai ISDN:lle on ollut HTV:n kaapelimodeemi, joka tarjoaa alueellisesti jaettua kaistaa. HTV:n kaapelimodeemi ei sekään tarjoa käytännössä läheskään laajakaistaista yhteyttä, vaikkakin nopeus onkin yleensä moninkertainen analogimodeemiyhteyksiin ja ISDN:ään verrattuna. ADSL-yhteydet ovat vielä selvästi kaapelimodeemia kalliimpia.

Kotimaisten operaattorien innostusta ja tavoitteita kuluttajakaistan kehittämisen suhteen kuvaa ainakin viime aikoihin saakka lehdissä näkynyt voimallinen markkinointi 70-luvulta olevan ISDN-teknologian tarjoamiseksi kotitalouksiin. Kaista on toki rajallista tarjoajankin päässä, mutta esimerkiksi ADSL-yhteys ei sinänsä syö yhteyden tarjoajan kaistaa yhtään sen enempää kuin ISDN-yhteyskään, eikä ADSL-päätelaitteidenkaan kustannustaso todellisuudessa ole enää juuri ISDN:ää korkeampi.

Meillähän on jo Internet

Teleoperaattorien kannalta nykytilanne, jossa kuluttajien kapeakaistainen Internet-liikenne kulkee aikaveloituspohjaisilla puhelinlinjoilla, on taloudellisesti ajatellen mahdollisimman hyvä, ainakin niin kauan kuin suurempaa kilpailun vaaraa ei ole. Tavalliselle modeeminkuluttajalle tarjottavasta kapeasta tiedonsiirtokaistasta saa näin varsin hyvän yksikköhinnan. Lisäksi, kun kuluttaja on kerran hankkinut Internet-liittymän ja "kapeakaistalaitteiston", on muutosresistanssi kohti laajempaa kaistaa uusine laitehankintoineen korkea. "Meillähän on jo Internet..."

Edellä todetuista syistä pääosa kuluttajista pysynee analogimodeemiajassa vielä varsin pitkään, ellei ihmeitä tapahdu. Jos operaattorit joutuisivat kilpailun pakottamana tarjoamaan kuluttajille laajahkoa kaistaa edullisesti, näyttäisi se myös vievän kiusallisella tavalla pohjan pois nykyisten laajempikaistaisten yritysliittymien hinnoittelulta.

Musiikki mobiilimediassa

Jos näkymät langallisen kuluttajakaistan laajenemisen suhteen Suomessa eivät ole kovin hyvät, niin langattomiin yhteyksiin tuntuu kohdistuvan sitäkin suurempia odotuksia. Kuluttaja- tai yritystason mobiiliviestinnässä operoidaan tosiasiallisesti kuitenkin vielä erittäin kapealla tiedonsiirtokaistalla. Erään matkapuhelimen 14400 bps datasiirtokaistaa markkinoidaan Hesarin etusivulla jatkuvasti "nopeana". Vertailun vuoksi todettakoon, että 14400 bps lankamodeemia pidettiin "nopeana" muistaakseni joskus 90-luvun puolivälin jälkeen.

Niin sanotun 3G-mobiiliverkon odotetaan tarjoavan jopa kahden megabitin jatkuvakäyttöistä kaistaa terminaalin ja tukiaseman välille. Moisella kaistalla musiikin imurointikin sujuisi jo rattoisasti, mutta liikenteen hinnoittelu jouduttaneen langattomassa laajakaistaverkossa perustamaan siirrettyyn datapakettien määrään, jolloin voi olla pitkään selvästi kannattavampaa imuroida musiikki muuta kautta. Datasiirto mobiiliverkossa on perinteisesti ollut olennaisesti kalliimpaa ja hitaampaa kuin lankaverkoissa, ja vaikka hitaudesta päästäisiin eroon, kalleudesta eroon pääsy voi olla hankalampaa.

Raskaat sisällöt soveltuvat äärimmäisen huonosti toiminnassa oleviin mobiiliverkkoratkaisuihin, ja esimerkiksi WAP tai niin sanotut MP3-kännykät eivät ratkaise itse musiikin verkkojakelun kannalta mitään. MP3-kännyköillä, joita näyttää olevan tulossa joidenkin valmistajien ohjelmaan, voi kuunnella MP3-tiedostoja, millä ominaisuudella saattaa sinänsä olla paljonkin kysyntää, mutta aika jolloin MP3-tiedostot, vaikka nykyistä tiiviimmin pakattunakin, liikkuisivat nuorison mobiiliviestimien välillä, näyttää varsin kaukaiselta. Ottaen huomioon esimerkiksi GSM-puhelujen nykyhinnoittelun, mobiiliyhteyksien tarjoajien intressissä ei lyhyellä aikavälillä uskoisi olevan edullisen langattoman laajakaistan tarjoamisen. Kiinnostava tilanne syntyisi toki, jos langaton yhteys alkaisi aidosti kilpailla langallisen yhteyden kanssa. Kokonaan oma kysymyksensä sitten on se, miten laajalle alueelle mobiililaajakaistaa pystyttäisiin aikanaan yli päätään tarjoamaan.

Tekninen suojaus - kaksiteräinen miekka

Kun arvioidaan viihdekulutustuotteiden, kuten musiikin, suojaustarvetta luvatonta käyttöä vastaan, ei kannata sivuuttaa DVD:tä, Hollywoodin kruunujalokiveä, johon liittyneisiin salaus- ja suojausjärjestelmiin teollisuus uhrasi runsaasti aikaa ja rahaa. Nyt, vasta formaatin kaupallisen läpimurron kynnyksellä voidaan todeta, että DVD on saman tien riisuttu käytännöllisesti katsoen kaikista suojausjärjestelmistään.

Maakoodijärjestelmää, jonka ansiosta tietylle alueelle tarkoitettuja elokuvia voi katsoa vain saman alueen soittimilla, ei käytännössä juuri tunneta tietokone-DVD-asemissa. Myös erillisiin kuluttaja-DVD-soittimiin saa merkistä ja mallista riippuen ilmaiseksi tai muutamalla satasella maakoodin ohittavan lisäpiirin, jolla poistuu yleensä myös Macrovision-suojaus, jonka tarkoituksena on estää DVD-elokuvien kopiointi VHS-videonauhurille.

Itse datan kryptaus, joka esti DVD-elokuvien kopioimisen tietokoneen kovalevylle, mureni kohtalaisen nettijulkisuuden siivittämänä norjalaisen asianharrastajan aktiivisuuden ansiosta jokin aika sitten. Uutinen ja itse ratkaisu levisi netin välityksellä saman tien kaikkialle maailmaan. Hakkerin motto "se mikä voidaan salata voidaan myös purkaa" osoittautui jälleen todeksi.

Verkkomusiikin suojaukseen liittyy monia hankalia kysymyksiä. Suojausmenetelmiä ja -strategioitakin on tarjolla erilaisia. Joissakin pyritään vain merkitsemään tiedostot, jotta ne voitaisiin tarvittaessa tunnistaa ja kohdentaa tiettyyn transaktioon ja tiettyyn ostajaan, joka on esimerkiksi levittänyt ostamaansa musiikkia laittomasti. Toista ääripäätä edustavat musiikkiteollisuuden ajama SDMI ja Sonyn oma järjestelmä, joissa suojaus on määrä toteuttaa kautta linjan, myös kuluttajalaitteissa, siten että vain kyseisellä menetelmällä suojattua musiikkia voi niillä kuunnella.

Suojauskeinot valitaan yleensä suojattavan intressin suuruuden mukaan ja myös niin, etteivät ne kohtuuttomasti vaikeuta normaalia käyttöä. Jos jokin tarjolla olevista suojausratkaisuista saavuttaisi enemmän tai vähemmän "alan standardin" aseman, olisi se, kuka voi kyseistä suojausta käyttää ja millä ehdoilla sitä lisensioitaisiin, myös pitkälti kilpailutekijä. Moni haluaisi päästä tässä korttipelissä jakajan asemaan.

Tilanteessa, jossa verkkokuluttajat ovat tottuneet joko piraattimusiikkiin tai muuten vain ilmaiseen musiikkiin, jota on myös voitu rajoituksetta tallentaa halutuissa formaateissa ja halutuilla tallennusvälineillä, voi olla vaikea lanseerata kuluttajan kannalta katsottuna kovin hankalia tai käyttöä merkittävästi rajoittavia suojausjärjestelmiä. Ainakin, jos sama musiikki löytyy suojaamattomana piraattina naapuripalvelimelta tai Napster-kollegan koneelta. Niin kauan kuin suojausta vailla olevia tavallisia CD-levyjä julkaistaan, musiikki löytää joka tapauksessa tiensä luvattomasti Internetiin.

Pienikin kiusa voi kuluttajalle olla ratkaiseva este verkkojakelupalvelun käyttämiseen. On syytä muistaa, että kuluttaja on jo aikaa sitten tottunut siihen, että musiikki "alistuu" totaalisesti kuluttajan käyttöön. Musiikkia voi jo nykyisin välinein kuunnella kaikissa mahdollisissa tilanteissa, se kulkee helposti mukana ja sitä on lähes aina saatavilla.

Musiikkia on suojaustarpeen osalta joskus haluttu verrata tietokoneohjelmiin. Verkossa on tarjolla lukemattomia hyötyohjelmia periaatteella "kokeile 30 päivää ja maksa, jos haluat ottaa ohjelman käyttöösi". Musiikin kohdalla malli ei toimisi, koska musiikki on ennen kaikkea elämys - noin laajasti ymmärrettynä. Sitä ei oteta samalla tavalla "käyttöön" kuin ohjelmaa, vaan sitä kuunnellaan ensi sijaisesti elämyksen saavuttamiseksi. Musiikkitallenteiden omistaminen merkitsee - jos keräily jätetään ulkopuolelle - mahdollisuutta saada tietynlainen elämys, kokemus tai tunnelma aikaan silloin kuin itse haluaa.

Suojauskysymyksessä on yhtenä vaihtoehtona aina se, että tuotteelle tai palvelulle löydetään oikea hinta, jolla piratismi ja muu luvaton käyttö jäisi ikään kuin itsestään siedettävälle tasolle. Ilmaiseen musiikkiin tottuneella verkkoyleisöllä saattaisi olla tämäntyyppisen "pehmeän laskun" (tai saattohoidon) tarve matkalla kohti maksullista verkkomusiikkia. On tosin esitetty sellaisiakin arvioita, että musiikkiteollisuus olisi jo nyt uinaillut ohi mahdollisuutensa saavuttaa enää merkittävää jalansijaa verkossa maksullisella musiikilla.

Musiikin kuluttajan välinearsenaali

Vaikka musiikki liikkuu jo Internetissä, ei musiikkiteollisuus tai kukaan muukaan ilmeisesti oleta, että musiikkia kuunneltaisiin kovin laajalti tietokoneen ääressä istuen. Jotta kuluttaja pääsisi "kunnolla" kuluttamaan imuroimaansa musiikkia, se pitää tavalla tai toisella saada ulos pöytätietokoneesta. Tällä hetkellä suosituimmat tavat lienevät tallentaminen CDR:lle ja erillinen kannettava MP3-soitin.

Järkevästi toimiva musiikin kuluttaja on todennäköisesti valmis uusimaan kulutusvälineistöään, jos uusi laite tai järjestelmä tuo hänen kannaltaan katsottuna jotain merkittävää ja riittävän houkuttelevaa uutta. Kaikki kuluttajat eivät tietenkään toimi järkevästi, siihenhän suuri osa kuluttajille suunnatusta liiketoiminnasta välttämättä perustuu. Käytännössä on siksi saatu kuluttajille kaupaksi objektiivisesti arvioiden melko vaatimattomallakin keksinnöllisyystasolla liikkuvia "uutuuksia", kun ne on lanseerattu ja markkinoitu taitavasti. Esimerkkinä tästä käy vaikkapa kännykkä. Ennen WAP-laitesukupolvea ei kännyköissä ole teknis-toiminnallisessa mielessä tapahtunut mainittavaa kehitystä viimeisen neljän-viiden vuoden aikana. Uusia kännykkämalleja on kuitenkin saatu hyvin kaupaksi kuluttajille periaatteella "tuo vanha toimiva kännykkäsi, niin hyvitämme siitä..."

Musiikki ja sen kuunteleminen ei tietenkään ole samassa mielessä "välttämättömyyshyödyke" kuin puhelimen käyttö. Jos kuluttaja pystyy nykyisellä välineistöllään kuuntelemaan haluamaansa musiikkia riittävästi ja riittävällä laatutasolla, hänelle voi olla vaikeaa saada kaupaksi uusia välineitä (paitsi ehkä värikuorilla). Jos äänenlaatu ei parane, vaan ennemminkin päin vastoin, täytyy entistä suuremmalla syyllä löytyä muita argumentteja. Jos musiikin käytön helppous ja liikkuvuuskaan eivät merkittävästi paranisi nykyisestä, jostain täytyy löytyä motiivi välineistön uusimiseen. Se että uusilla laitteilla voisi soittaa "suojattua" tai "salattua" verkosta saatavaa musiikkia, olisi kuluttajalle lähinnä paradoksi - onhan musiikkia tähän asti voinut vapaasti soittaa ilman salausta tai suojausta. Musiikin teknisen suojauksen markkinointi kuluttajalle mielikuvaltaan positiivisena asiana voi osoittautua todelliseksi haasteeksi markkinointiväelle, varsinkin jos suojaus hankaloittaa musiikin "normaalia" ja totuttua käyttöä.

Yksi parhaimmista myyntiargumenteista tuntuisi olevan laitteen monikäyttöisyys, tyyliin MP3-kännykkä - Internet-terminaali - sanelukone - digikamera jne. Toinen kiinnostava ominaisuus saattaisi kuluttajan kannalta olla vaikkapa kovalevyllä varustetun MP3-soittimen suuri kapasiteetti, esimerkiksi 1.300 kappaletta (1,3 ktunes).

(Artikkeli perustuu kirjoittajan esitykseen Kulttuuriteollisuuden osaamiskeskuksen Studia cultura -seminaarissa "Music On Demand" 6.4.2000 Nosturissa)