EU-teatteria

Kansalaisten mielestä EU on monella tavalla omituinen tapaus. EU:n parlamentista esimerkiksi sanotaan sattuvasti, että se on politiikan Disneyland. Kaikenlaista touhutaan, mutta todellisuudessa parlamentilla on aika vähän valtaa. Valta on EU:n komissiolla ja neuvostolla. Disnelylandissa puolestaan siipirataslaiva kulkee tukevasti veteen upotetuilla kiskoilla ei suinkaan oikeasti vedessä, näennäistoimintaa sekin.

Amsterdamin sopimuksella EU otti askeleen kulttuurin alueelle ja esimerkiksi taidelaitoksissa alettiin odottaa mitä tulossa on. EU:n kulttuuribudjetista on sen jälkeen puhuttu paljon. Jonkin verran rahaakin on ollut tarjolla. Siitä osansa on saanut Lahden Kaupunginteatteri, joka tuottaa suomalais-venäläisen musikaalin Anna Karenina ensi syksyksi. EU nimittäin tukee Anna Karenina -musikaalia useilla miljoonilla markoilla. Rahat tosin on tarkoitettu markkinointiin, eikä niitä saa käyttää esityksen valmistamisesta tai esittämisestä aiheutuviin muihin kustannuksiin.

Tilanne on erikoinen, sillä jos johonkin niin toimintamenoihin Lahden Kaupunginteatteri rahaa tarvitsisi. Kaupunki on leikannut teatterin avustuksia dramaattisesti 90-luvulla ja teatterin johto tuskailee yrittäessään pitää talouden koossa. On suhteetonta, että yhteen teatterin ohjelmistossa olevista teoksista kohdistuu useiden miljoonien markkojen markkinointituki.

Kun Anna Karenina -musikaaliin palkattiin laulajia, nämä halusivat teatterilaulajan palkkion työehtosopimuksen mukaan. Vaatimus oli epäilemättä kohtuullinen, ottaen huomioon tehtävän vaativuuden. Rahapulassaan teatteri kuitenkin kieltäytyi maksamasta vaadittua palkkiota. Teatteri ilmoitti, että laulajat voidaan, kuten sanonta kuului, ottaa suoraan kadulta, jos sopimukseen ei päästä. Lehti-ilmoituksella teatteri haki kuorolaisten tehtäviin "laulavia avustajia".

Ylimitoitettu markkinointibudjetti ja Anna Karenina -musikaalin esittäjien palkkaamiseen liittyvät tapahtumat ovat keskenään räikeästi ristiriidassa. Jos yhden teatterikappaleen markkinointiin satsataan poikkeuksellisen suuri raha, eikö kaikin keinoin pitäisi myös varmistaa, että itse esitys on korkeinta mahdollista tasoa. Jos esiintyjät voidaan ottaa suoraan kadulta, kuten teatterissa ajateltiin, jotakin on pahasti vialla.

Lahden tapauksessa EU:n kulttuurituki näyttää suuntautuvan mainostoimistoille, lehdille ja muille tiedotusvälineille, teatterin hallintoon ja byrok-ratiaan ja kaikkeen muuhun paitsi taiteen tekemiseen. Oikeastaan tämä ei yllätä, sillä ympäri läntistä Eurooppaa teatterit, oopperat ja orkesterit pyrkivät siihen, että niillä olisi mahdollisimman vähän taiteilijoita rasitteenaan. Tavoitteena on, että taiteilijoiden kiinnittyminen taidelaitoksiin olisi mahdollisimman kevyt ja lyhytkestoinen. Niinpä esimerkiksi Suomen teattereissa vakinainen näyttelijäkunta on pienentynyt romahdusmaisesti ja työt teetetään freelancereilla. Hallinto ja tekniikka sitä vastoin teattereissa ovat entisellään.

EU:n taloudellinen tuki Lahden kaupunginteatterin musikaalille on juuri sellaista kulttuuripolitiikkaa joka, kun on kysymyksessä taidelaitos, painottaa sanaa laitos ja unohtaa sanan taide.