"TOIVON KUULUVANI VERTAISENA JOUKKOON"

Pekka Nissilä

Kansikuvatyttömme Marjo-Riitta Kervinen juhlisti saavuttamaansa 50 vuoden ikää mittavalla urakavalkadilla työpaikkansa Pop & Jazz Konservatorion tiloissa Arabiassa tammikuun puolivälissä. Kutsuvierasyleisöstä nousi tasaisena virtana kunnioitettava määrä kollegoita vuosien varrelta "stagelle vetää". Ensimmäisestä kansanlaulutriosta nykyiseen jazzkvintettiin mahtuu laulajan ammattiuraa pitkään, ja pedagogikokemustakin on jo mittavasti.

Mitä musiikki Sinulle tänään merkitsee?

- On väistämätöntä, että yhdistän sen laulamiseen. Olen matkan varrella todennut, että kun on joskus ollut sellaisia jaksoja, että työtä on ollut ihan älyttömästi, omaa laulamistakin päivittäin paljon, niin kun on tullut vapaata, on sellaisella fiiliksellä, että "mä en ikinä halua laulaa enää mitään". Siitä kun pääsee vaikka jonnekin etelään lomalle kahdeksi viikoksi, niin eka viikko menee ihan okei, sitä vaan yrittää laskeutua niistä ylikierroksista johonkin katukahvilaan, ei ole kiire, ei katso kelloa. Mutta siinä viikkojen taitteessa alkaa tuntua, että (hymisee ääniharjoituksen luonteista) pitäisi päästä vetämään, ja vetämään lujaa!

Luulen, että käy samoin kuin urheilijoille, kysymyksessä on psykofyysinen tapahtuma, johon tulee vierotusoireita. Sitä pitää vaan päästä tekemään, joten lirissä ollaan! Monta kertaa olen sitä miettinyt, sillä on syitä kyllä miksi voisin vaihtaa alaa, elämässä on kaikenlaista muutakin nastaa. En tiedä pystyisinkö siihen kuitenkaan, musiikki on ollut niin suuri osa elämästäni. Aloitin viisivuotiaana pianotunnit, lauloin koko koulun ajan, ja heti sen jälkeen aloin käydä keikoilla, 18-vuotiaana ammattipohjalta, kun pääsin Ernos-bändiin. Siitä lähtien olen tätä tehnyt. On se niin pitkä pätkä elämää, että vähän viha/rakkaussuhde musiikkiin - siis laulamiseen - on kehittynyt. Muistatko konkreettista hetkeä, että "tämä se on"?

- Oli jotain keskikoulu/lukio -aikaa, kun ajattelin, että pyrin Sibikseen, alan opiskella laulua. Isäni oli eri mieltä, hän oli sitä sukupolvea, että laulaminen ei ole ammatti. Eipä sillä kuitenkaan sitten ollut vaikutusta tietenkään, Ernosissakin lauloin salaa pari kuukautta, mutta sitten tuli Tallinnan keikka, ja oli pakko kertoa. Mutta painostusta kyllä tuli koko ajan silloin nuorempana.

On oikeastaan sanottava, että musiikki valitsi minut, enkä minä sitä. Tässä mennään vähän kosmisiin asioihin, mutta kun katson taaksepäin, niin en ikimaailmassa olisi osannut itse tehdä niin hyvää suunnitelmaa, kuin miten tämä on mennyt. On se yläkerrassa tehty. Ensin tuli stemmalaulubändi, sitten olin rocksolistina, ja vähän progea, soul, r&b, funk, ja sitten vasta jazz alkoi tulla kuvaan. Sen lisäksi teatterihommat ja oopperakuoro. Tässä iässä kun on jo mitä katsoa taaksepäin, niin nimenomaan tätä opettamista ajatellen reitti on aika hieno. Okei, tanssimusiikkia en ole koskaan tehnyt.

Mikset muuten ole?

- Se vaan jotenkin meni ohi. Ei siitä tietenkään ole voinut välttyäkään, radionkin takia. Bändikuviot oli silloin 60-luvun lopulla kuitenkin niin uusia, ja koulubailuissa oli heti jotain bändejä - Kirka ja Creatures, Johnny ja Sounds, Beatmakers - se osasto vaan iski ja vei mukanaan, siellä kun oli duuniakin. Kun musta musiikki tuli Suomeen - joku soul, se kolahti kybällä. Joskus aikoinaan kysyttiin freelancekeikoille tuuraamaan, mutten lähtenyt, kun ei minulla ollut sitä ohjelmistoa. Sittemmin tietenkin olen siihen tutustunut ja se on opetuksessa mukana, siellähän on tottakai älytön määrä kaikkea hienoa.

- Mitä enemmän on joutunut tsekkaamaan ja opettelemaan eri tyylejä, niin huomaa kaikissa musiikkityyleissä hienoja asioita. Se ns. oma juttu on usein hieman ylimainostettu. Mistä sen todellisen "mun stailin" voi tietää, ellei ole vähän tsekannut mitä kaikkea onkaan olemassa? On myönnettävä, että olin niin pop/rockhenkinen, ettei tullut koskaan edes ajatelluksi, että menisi iskelmäpuolelle. Yksi vahva tekijä on lisäksi ollut se, minkä muistan jo Ernos-ajoista lähtien. Ajattelin silloin, että kunpa nämä rivimuusikot voisivat pitää minua vertaisenaan, koska tajusin, että ne tässä osaa ja kovan duunin tekee. Eikä minulla koskaan sitä paitsi ollut halua sillä lailla staraksi, olen voimakkaasti ryhmäihminen. Jos minusta pidetään osaavana ammattilaisena, niin okei, se tuntuu hyvältä.

ON LAULAJIA, JA ON LAULAJIA

Onko laulajan työ, laulajan osuus maailmassa, muuttunut?

- On se muuttunut hirveästi. Suurin ero on varmasti se, että silloin ei ollut ketään jolta olisi kysynyt neuvoa. Minähän sain kyhmyt kun olin kipeänä laulanut, eikä varmaan sitä tekniikkaakaan ollut, ei laulussa eikä kamoissa, eli mitään monitoreja tietenkään, luukutus oli armotonta.

Kyhmyjen takia aloin opiskelemaankin. Sain ne pois nimittäin ilman leikkauksia, eli fonetiikan laitoksen silloinen professori Sovijärvi antoi lasipillin ja harjoituksia. Kun kyhmyt oli saatu pois, hän sanoi, että "mene Helsingin Konservatorioon, rehtori on minun oppini käynyt, yritä päästä hänen tunneilleen". Minä soitin, ja rehtori laittoi minut jonkun toisen tunnille. Se ei oikein toiminut, ja soitin rehtorille uudestaan. Lopulta hän otti minut ainoaksi oppilaakseen. Puoli vuotta kävin vain hänen tunneillaan, kunnes piti alkaa tehdä kaikkea muutakin siinä talossa. Eli jouduin/pääsin opiskelemaan.

- Siinä mielessä se on myös muuttunut, kun tämän päivän staroilta edellytetään, että ne laulaa tyylillisesti mitä vaan, ja suurin osa ei sitä pysty tekemään. Staroilla tarkoitan niitä, jotka on esillä. Konkreettinen esimerkki on viimeksi ollut Sinitaivas-kiertueen pätkät, mitä on televisiosta tullut täytepaloina.

Se ei ole niiden ihmisten syy, jotka siellä laulaa, vaan niiden jotka panee ne laulamaan sellaista, mitä ne ei klaaraa. Vastuu on tuotantopuolella, kun Bridge over troubled waterinkin kaltainen klassikko vedetään tylillisesti niin päin helvettiä, että se on aivan kauheata. Jonkun pitäisi olla koutsaamassa, ettei sellaista tapahtuisi.

Olisi tekijöiden itsensäkin kannalta järkevää hakea tietoa niiltä alueilta, joista sitä ei ole tullut hankittua. Tämä iskelmätasapäistäminen on kaikkein kamalinta, se viedään joka musiikkityyliin. Se, että kaikki vedetään samalla staililla, on hirveän kuuloista.

Joku voittaa jonkun kilpailun, osittain varmasti myös taiteellisillakin ansioilla. Siitä tulee se kuva, että "tuo osaa laulaa", joten "laula tämä".

- Se Remu-osasto oli jo ihan Felliniä, sitä alkaa jo ihmetellä ettei voi olla totta! Ja Maikkarin Millennium-show, kyllä oli siinäkin hetkensä, huh-huh! Mutta kun on kuullut niistä harjoitusajoista, niin se jo kertoo paljon, ettei asioihin paneuduta "tositarkoituksella".

Kasvaneen julkisuuden myötä on aika paljon tullut sellaista ilmiötä, että uusilla yrittäjillä ei ole niin palavaa poltetta laulamiseen, vaan esille pääsemiseen. Siinä sitten ulkomusiikilliset kriteerit painavat enemmän, kun pitää päästä "kohteeksi".

Törmäätkö tässä työssä (opetuksessa) sellaiseen?

- En. Tämä on jo niin pitkälle valikoitunutta joukkoa, minulla on vain ammattiopiskelijoita täällä (haastattelu tehtiin PJK:n tiloissa). Nykyään saa siis tietoa, on opittu kaikenlaista. Onko niin, että 60-luvulla oli niin voimakasta kolahdusta siihen musiikkiin, että ammatillisuus on tullut vasta myöhemmin. Allround on tullut kehityksen myötä.

- Suutarit pysyivät omissa lesteissään, kyllä. Ehkä jotain Rock around the clockia joku veti iskelmäpuolella, mutta ei enempää. Toisaalta, kyllähän näitä luonnonlahjakkuuksia toki on edelleen, joskus pyrkii joku sellainen tänne taloonkin, ja tilanne on kieltämättä aika vaikea. Laulunäytteen pohjalta mielellään otettaisi, mutta kun ei osata edes nuotteja. Toivoisi, että juuri sen kaltaiselle ihmiselle voisi antaa apuvälineitä, jotka auttaisivat häntä eteenpäin. Tällainen talo ei vaan pääsyvaatimuksineen ole sitä. Koulutuksen tuottamia ammattilaisia kiinnitetään jo paljon teattereiden produktioihin. Minkälaisissa fiiliksillä istuit Les Misérablesin katsomossa?

- Menin kyllä aika avoimin mielin. Olin molemmissa ensi-illoissa, ja sittemmin olen nähnyt sen vielä kahdesti. Olin kyllä erittäin iloinen suomalaisen musiikkiteatterin puolesta, sillä paljon olen nähnyt esityksiä, joista ei voi olla erityisen ylpeä.

Rehellisesti olen sitä mieltä, ettei esitys hirveästi Lontoon esityksestä jäänyt jälkeen. Veetin (Kallio) osuus oli niin sisäistynyt ja kokonainen, että se veti esitystä vahvasti. Oli paljon hyviä tyyppejä, Puntti (Valtonen) aivan loistava ja Kristiina Elstelä myös, Pirjo (Aittomäki) tietysti, joka mielestäni jäi aivan liian vähälle huomiolle.

Kun itse kävin keväämmällä katsomassa huolella valittua esitystä, niin kyllä siinä aika ylpeänä sai Ågelin maikkana istua. Sellainen "kyllä täältä lähtee" -fiilis tuli, jälki alkaa näkyä tosi voimakkaasti.

- Aivan, se on totta, ja olin tietenkin myös kauhean iloinen näiden "omien" ihmisten puolesta. Ninakin (Tapio) oli vielä niin omanlaisessaan roolissa, joten ei ihmekään, että hänet nostettiin niin esiin. Onhan siellä sitten kuitenkin erojakin, vaativassa tekstissä aletaan oikeasti punnita osaamista, nimenomaan ns. kevyen musiikin ammattilaisuutta.

TAITEELLISET ANSIOT

EUssa ollaan, mutta musiikki on kansainvälinen kieli ollut pitkään. Olemme oma kielialueemme, meitä on aika vähän, ja meillä on oma kulttuurimme. Aika paljon korostetaan kansallisen kulttuurin ominaispiirteitä, josta pääsenkin esittävään taiteeseen, persoonallisuuteen. Miten luovit tässä maailmassa?

- Afroamerikkalainen musiikki ei ole täältä päin kotoisin, eli miten se voisi olla "omaa", jos täyttää ne kriteerit mitä sille kansainvälisesti asetetaan? Voiko se olla kauhean omaa? Tätä joutuu kyllä koko ajan miettimään. Onhan meillä jazzin ja kansanmusiikin parissa omia sävellyksiä ja tuotantoja, jotka ovat kansainvälisellä tasolla ja kuitenkin "omia".

- Toisaalta, minkä itse koen suomalaiseksi vahvuudeksi - mihin musiikkilajiin sen katsoisi kuuluvan? - on sellainen musiikki, joka on runoon sävellettyä. Esimerkiksi loistava levy on Niin vähän on aikaa, jossa on (Henrik Otto) Donneria sävellyksinä, ja suomalaista lyriikkaa - Rossia, Oksasta, Meriluotoa jne. On vaikea määritellä mitä se on - taidemusiikin populaarimusiikkia!

Tällaisessa olemme hirveän vahvoja, koen suomalaiset kansanakin särmikkäinä. Tuttavani astrologi Markku Manninen, joka on armoitettu verbaalikko ja erittäin älykäs ihminen, sanoi joskus vuosia sitten - pohjautuen jälleensyntymisajatukseen - että Suomi on sellainen maa johon synnytään erikoistumaan ja erityistymään. Jos verrataan Etelä-Euroopan kansoihin, niin suomalaiset ovat kuin huutomerkkejä, sen takia täältä löytyy sellaista särmikästä taidetta.

Olen samaa mieltä, ja jos suomalaiset saavat avattua niitä väyliään omiin syvyyksiinsä, niin sieltä löytyy vahvaa asiaa - niin tulkintaa kuin tekemistäkin. Koen, ettei suomalaisten pitäisi edes lähteä messiin tähän marshmallow -puppuun. Me emme ole sellaisia. Paljon uskottavampana minä koen meidät tekemässä jotain syvällisempää ja hienostuneempaa - sisällyksellisempää. Se vahvuus maailmanmarkkinoillakin löytyisi sieltä.

Tarjonta on niin laajaa, ja jollain tavalla pitää erottua. Vaatimustason ylittäviä on samalla viivalla monta vierekkäin. Taitoa on, mutta ei persoonaa?

- Se onkin tämän koulutuksen ongelma, että aika lyhyessä ajassa pitää omaksua hirveä määrä asioita vähintään keskitasoisesti, ja ihmiset lähtee ulos heti kun niillä vaan on jotain vähänkin esitettävää. Aiemmin ne on vaan keskittyneet yhteen tai lähes yhteen stailiin, jolloinka se on varmaan ollut ehjempää, ja mahdollisesti persoona on tullut enemmän esille. Mutta kuka tietää, että mitä nämä jotka nyt on koulutettuja, saa aikaan hieman vanhempana. Jos ne vaan pystyy elättämään itsensä tällä työllä sinne asti! Tietoa on ammennettu ihan mielettömästi - kun amk:n opetussisältöjä katselee - että mitähän sieltä sitten pulpahteleekin ulos, kun ne saa sitä jotenkin työstettyä alitajunnastaan.

Mihin nämä nyt sitten menee taitojensa kanssa?

- Faktatietoni näistä omista oppilaistani ja heidän sijoittumisestaan ovat aika hyviä, kaikki ovat sijoittuneet toistaiseksi, kuka opettajaksi, kuka keikkailemaan. Ne on työelämässä, ja monipuolisesti.

Miten taiteellinen persoona sijoittuu?

- Sepä se.

Oletteko kollegiossa sivunneet tämänkaltaisia kysymyksiä? Tämä on ammattioppilaitos, mutta myös taideoppilaitos. - Se on aivan totta. Eipä juurikaan olla. Täytyy kyllä sanoa, että koko amk-ruljanssi on aiheuttanut niin paljon lisätyötä kokouksineen, että minä ainakin alan olla jo ihan kypsä. Siihen tulee just sellaista lisää, jota en vaan talonpoikaisjärjelläni ymmärrä. Tiedän, että amk on ostanut tietokoneita, ja yksi tulee omaan luokkaani. Se tulee sinne siksi, että minä alan naputtelemaan sinne oppilastietoja.

Ensimmäinen ymmärryksenvastaisuus tulee siitä, että se tietokone tulee sinne ennen kuin minulla on siellä laulukamat - mikrofoni, pieni vahvistin ja kovaääniset - ja toinen siitä, että edelleenkin katson tulleeni taloon opettamaan laulua, en tekemään kansliatöitä.

Olet oikeassa, että pitäisi olla voimia ja aikaa miettiä näitä taiteellisia arvoja, mutta tämä työ on sellaista, että ... Burn out on tämänkaltaisessa työssä varmasti herkemmässä kuin monessa muussa. Elämä muutenkin asettaa melkoisia paineita yhteiskunnassamme, näkyyhän se ympärillä koko ajan. Ongelma on vakava.

On selvää, että amk statuksena on musiikille ja nimenomaan muusikkoudelle merkittävä asia, jo ihan sen takia, mitä itsekin sain nuorena kokea. Eli että tätä saa ja voi opiskella ja valmistua, ja ryhtyä hommiin siinä kun muissakin ammateissa. Mutta loppujen lopuksi, millä kustannuksilla?

Nythän meillä on uusi tilanne, kun Janne (Murto) aloitti rehtorina. Tosin konservatorion puolella - amk:ssahan on oma rehtorinsa, joka istuu toisaalla - mutta tietenkin Janne on mukana koko meidän talon kuvioissa. Uusi ihminen luo tottakai uutta ilmapiiriä olemuksellaan ja toiminnallaan, ja voin sanoa, että alku on mennyt hienosti, siltä osin tunnelma on hyvä.