Kuka on äänitteen tuottaja?

Ahti Vänttinen
liiton lakimies

Otsikon kysymykseen on perinteisesti osattu vastata joltisellakin varmuudella, arvioimalla kenen aloitteesta, toimeksiannosta, kustannuksella tai vastuulla äänitteen tuotanto on tapahtunut. Kun sekä tuotantoteknologiaan että -kulttuuriin liittyä variaatio kuin myös sopimukselliset ratkaisumallit tuotantovastuun jaosta ovat lisääntyneet, näyttää olevan tarpeen arvioida uudelleen tai ainakin haarukoida äänitteen tuottajuuden olemusta tekijänoikeudellisena ja käytännöllisenä käsitteenä. Asialla on suuri merkitys, kun tuottajalla on tekijänoikeuslain perusteella itsenäinen, verrattain vahva oikeusasema tallenteen taloudellisen potentiaalin hyödyntämisessä. Gramexissa on rekisteröitynä 10.921 kotimaista tuottajaa, joista toki valtaosa on enemmän tai vähemmän uinuvia tuottajia.

Käsitteet järjestykseen

Edelleen sitkeästi hengissä olevien väärinkäsitysten nujertamiseksi todettakoon aluksi, että niin kutsuttu studiotuottaja tai taiteellinen tuottaja ei näissä ominaisuuksissaan ole tekijänoikeuslaissa tarkoitettu tuottaja. Toki kysymykseen voi tulla yksi ja sama henkilö, mutta kvalifioituakseen tekijänoikeuslain tarkoittamaksi tuottajaksi, on panostettava muuhun kuin tavanomaisiin studiotuottajan tai taiteellisen tuottajan tehtäviin.

Mitä sanovat oikeuslähteet?

Kotimainen lainsäätäjä ei ole katsonut tarpeelliseksi määritellä tuottajaa tekijänoikeuslaissa. Vuodelta 1961 peräisin olevassa Rooman sopimuksessa, johon tekijänoikeuslakimme tältä osin pohjautuu, kiteytettiin tuottajakäsite seuraavasti:

"...person who, or the legal entity which, first fixes the sounds of a performance or other sounds"

Gramexin jakosääntö operoi ymmärrettävästi samankaltaisilla käsitteillä:

"...tuottaja on se luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö, jonka aloitteesta ja vastuulla esityksen ääni tai muu ääni tai ääntä edustavat merkit ensikertaa tallennetaan".

Milloin tuottajuus syntyy?

Edellä siteerattujen oikeuslähteiden valossa kysymys siitä, missä vaiheessa tuotannon pitäisi olla, että joku suoraan lain nojalla saisi tuottajan oikeudet, vaikuttaa yksinkertaiselta, ja väliotsikon kysymyskin tyhmältä. Sellaisia väärinkäsityksiä, että tuottajan oikeudet syntyisivät esimerkiksi vasta miksauksessa tai peräti masteroinnissa tai jossakin muussa varsinaista äänitystapahtumaa seuraavassa vaiheessa, on kuitenkin esiintynyt. Siksi tämä selvennys - ne ovat siis nimenomaan väärinkäsityksiä. Tuottajan oikeus syntyy ensitallennuksen hetkellä. Kun eri esittäjien suoritteita tallennetaan eri ajankohtina, syntyy tuottajan oikeus kulloiseenkin tallennukseen silloin kun kyseinen suorite tallennetaan.

Ensitallennus (fixation) voi tapahtua vain kerran. Tälläkin itsestään selvyydeltä tai suorastaan kehäpäätelmältä kuulostavalla oivalluksella on arvoa. Ensitallennusta seuraavilla kopioinneilla tai vastaavilla toimenpiteillä (reproduction) ei ole merkitystä arvioitaessa sitä, kuka on tuottaja.

Tuottaja voi

yksinoikeutensa perusteella sallia tai kieltää tuottamansa tallenteen kopioimisen (reproduction). Tallennetta ei siis tuottajan luvatta saa kukaan hyödyntää kappaleita valmistamalla, vaikka saisi masterin, tallennekappaleen tai esimerkiksi äänitiedoston haltuunsa tavalla tai toisella. Omistaminen tai hallussapito olevaisessa maailmassa eroaa aineettomasta tekijänoikeusmaailmasta tässä kohdin ratkaisevasti. Eron ymmärtäminen avaa portin moneen oivallukseen tekijänoikeuden olemuksesta.

Tuottajalla on lisäksi oikeus korvaukseen äänitteen julkisesta käytöstä varsin samantapaisesti kuin taiteilijalla.

Tuottaja ja esittäjä

Kun kyse on teoksen esityksen tallentamisesta - niinkuin musiikkiäänitteiden osalta poikkeuksetta on - johtaa tuottaja oikeutensa eräässä merkittävässä mielessä taiteilijalta. Esityksen tallentaminen kuuluu taiteilijan yksinoikeuksiin, minkä johdosta esityksestä tehtäväksi aiottavan tallenteen tuottaja tarvitsee tallentamiseen luvan esittäjältä. Yksinoikeus tarkoittaa, että jokainen esitykseen osallistuva taiteilija voi itsenäisesti sallia tai kieltää esityksensä tallentamisen. Tallentamislupa tarvitaan esityksen äänen ja kuvan tai vastaavien merkkien, kuten MIDI-tiedoston sisältämien ykkösten ja nollien tallentamiseen.

Piraattitaltiointia konsertista "tuottava" henkilö voinee sinänsä saada ainakin akateemisessa mielessä tuottajan oikeuden piraattitallenteeseen, mutta kun lupaa tallentamiseen ei ole esittäjiltä saatu, tallenteen käyttö yksityisen piirin ulkopuolella on joka tapauksessa laitonta.

Myös silloin, kun tallennukseen suostumisen ehdoksi on sovittu rahakorvaus, voi tuottajuuden taloudellinen potentiaali jäädä vaille sisältöä, jos sovittu kauppahinta jää maksamatta. Käytännössä esittäjän kannattaa kuitenkin olla mahdollisuuksien mukaan asiassa aktiivinen, ilmoittamalla tiedossa oleville tallenteen jatkojalostajille, tai hyödyntäjille, että käyttölupaa ei ole asianmukaisesti lunastettu.

Me ollaan tuottajia kaikki...

Kun asianmukainen lupa on yksiselitteisesti saatu ja ehdoistakin toivon mukaan sovittu, tuottajalle syntyy oma itsenäinen tuottajan oikeus samalla hetkellä, tai tarkkaan ottaen sitä mukaa kun tallennus tapahtuu. Päinvastoin kuin taiteilijan oikeus, tuottajan oikeus ei ole sidottu teoksen tallentamiseen, vaan linnunlaulunkin tallentaminen synnyttää tuottajan oikeuden. Siispä jokaisessa meissä asuu uinuva pikku tuottaja, edellyttäen että käytössä on jonkinlainen tallennusväline ja tarjolla ääntä tai edes sitä vastaava signaali tai merkkejä.

Nykyaikaa

on tuotantotapa, jossa artisti huolehtii äänityksistä ja miksauksesta, usein levy-yhtiön kanssa sovitun studiotuottajan avulla. Ulkomaisten yhtiöiden kanssa tehdyissä taiteilijasopimuksissa tuotantovastuu on varsin usein jätetty kokonaan artistille. Vain budjetista ja valmiin masterin toimittamisajankohdasta yhtiölle on tältä osin sovittu. Levytysbudjetti tarkoittaa käytännössä rojaltiennakkoa, jonka yhtiö lähettää artistille.

Ajatus on, että artisti käyttää ennakon masterin tuotantokuluihin, mutta jos artisti pystyy toteuttamaan tuotannon vähemmällä rahalla, saattaa käteen jäädä "oikeaakin" rojaltiennakkoa. Toki tuotantokuluilla on käytännössä taipumus pikemminkin kasvaa kuin vähetä verrattuna budjetoituun.

Rojaltiennakkomasterin tuottajaoikeudet

ovat lähtökohtaisesti artistilla. Tämä vastaa tekijänoikeuslain ja muiden oikeuslähteiden sisältöä ja tarkoitusta. Jos yhtiö lähettää taiteilijalle rojaltia, tapahtuipa se ennen tai jälkeen vastaavan levymyynnin, rahat ovat sen jälkeen lähtökohtaisesti taiteilijan omia. Jos taiteilija omilla varoillaan tuottaa masterin tai edes äänitykset, hänellä on käsissään tuottajaoikeudet. Artisti on tässä tilanteessa se joka ensi kertaa tallentaa esityksen Rooman sopimuksen tarkoittamassa mielessä.

Vaikka rojaltiennakko saattaa tuntua jotenkin korvamerkityltä rahalta, että se pitäisi käyttää nimenomaan masterin kuluihin, ei asia tarkkaan ottaen ole niin yksinkertainen. Tavallisesti artisti sitoutuu sopimuksella toimittamaan valmiin masterin yhtiölle määräpäivään mennessä, riippumatta siitä onko rahaa kulunut enemmän vai vähemmän kuin ennakkona on saatu.

Artistin ilo

ennakkorahoitteisen masterin tuottajan oikeuksien omistuksesta jää toki useimmiten lyhyeksi ja peräti teoreettiseksi, kun sopimuksessa tavallisesti lukee, että kaikki oikeudet siirtyvät yhtiölle. Asetelman analyysista jää kuitenkin jotakin käteen. Kun tuotantovastuu ja -riskit ovat taiteilijalla, pitää rojaltiprosentin ja sopimuksen muutenkin taloudellisessa mielessä ilmentää tätä riskinjakoa verrattuna perinteisempään taiteilijasopimukseen, jossa yhtiö vastaa tuotannosta kokonaisuudessaan. Hyvä kysymys on sekin, onko tällaisessa tuotantotavassa korrektia käyttää sopimuksesta nimitystä taiteilijasopimus, kun tilanne vastaa ennemminkin masterin julkaisu- ym. oikeuksien myyntisopimusta, niin sanottua masterdiiliä.

Break even

Jonkinlaista välimuotoa edustanee sopimus, jossa ennen rojaltinmaksun aloittamista pitää saavuttaa tietty myyntimäärä, niin sanottu break even, mutta rojaltiennakkoa ei suoranaisesti makseta taiteilijalle tuotannon rahoittamiseksi. Kun tuotanto tapahtuu yhtiön varoin, on lähtökohtaolettama, että tuottajaoikeudetkin ovat alusta alkaen yhtiön omaisuutta. Asiallisesti ottaen tosin taiteilija silloinkin jakaa riskiä yhtiön kanssa melko samantapaisesti kuin puhtaasti rojaltiennakkorahoitteisessa tuotannossa. Tältäkin osin pitää vastuunjaon näkyä vähintään rojaltiprosentissa.

Uudet jakelutavat

Nykyaikaa on sekin, että musiikille haetaan perinteisen äänitejakelun rinnalle uusia levitystapoja, etenkin tietoverkkoja hyödyntämällä. Kun edellä todettiin, että monesti taiteilija omistaa masterin tuottajaoikeudet - ainakin ennen kuin on niistä luopunut - saattavat uudet jakelutavat avata artisti-tuottajalle kiinnostavia näköaloja. Tekijänoikeuden alalla tavanomainen ajattelutapa, että oikeuskakusta myydään mahdollisimman pieniä (ja samalla mahdollisimman useita) viipaleita mahdollisimman rajoitetuin oikeuksin, kannattaa pitää mielessä tässäkin kohdassa. Jos on mahdollista tehdä nettimyyntioikeuksista oma viipaleensa, josta käydään erikseen kauppaa, ehkä myös eri tahoille, se lienee keskimäärin ottaen strategisesti eduksi taiteilijalle.

Mitä tämä sitten merkitsee

esittävän taiteilijan kannalta, jolla saattaa eri tilanteissa olla tekijänoikeuslain tarkoittamia tuottajan oikeuksia hallussaan? Kun tekijänoikeudellisesti suojattuja suoritteita hyödynnetään kaupallisesti, myös oikeudet ovat kauppatavaraa. Ei ole ihan vähäpätöinen asia tiedostaa omistavansa rahanarvoisia oikeuksia, joista voi käydä kauppaa - näin ainakin, jos ei ole aikaisemmin tullut moista edes ajatelleeksi.

Jos asiaa pureskellaan pitemmälle, herää lisää kysymyksiä. Jos omistaa äänitteen tuottajan oikeudet, ei perinteisen tyyppinen taiteilijasopimus liene ihan oikea paperi niiden osittaiseen tai totaaliseenkaan luovuttamiseen eteenpäin, kuten edellä jo annettiin ymmärtää.

Kakku ja palat

Vain hiukan kärjistäen voitaneen sanoa, että levy-yhtiö ikäänkuin luonnostaan pyrkii saamaan taiteilijalta mahdollisimman laajat oikeudet materiaalin kaikenlaiseen hyödyntämiseen mahdollisimman pitkäksi ajaksi ja mahdollisimman laajalti universumin alueella. Toisaalta, taiteilijan kannalta katsottuna, oikeuksia kannattaisi tiettyä vastiketta vastaan luovuttaa mahdollisimman vähän, mahdollisimman tarkasti rajattuihin käyttömuotoihin, mahdollisimman lyhyeksi ajaksi ja mahdollisimman rajatulle maantieteelliselle alueelle. Tämäkään asia ei toki ole aivan näin yksinkertainen.

Ehkä edellä sanottua pitäisi tarkentaa, että taiteilijan kannattaa mitoittaa oikeudenluovutuksen eri aspektit - vaikkapa alueellinen ulottuvuus - järkevästi, yhtiön todelliset resurssit huomioon ottaen. Ei liian kapeasti muttei myöskään liian laajasti. Valitettavaa on, että yhtiöt ovat keskimäärin haluttomia oma-aloitteisesti kertomaan toimintamahdollisuuksiensa rajoista, vaikka ne olisivat aivan ilmeisiäkin. Ei ole tavatonta, että kotimaassa 1-2 julkaisua tehnyt aloitteleva levy-yhtiö haluaa maailmanlaajuiset oikeudet täältä ikuisuuteen. Kyse voi silloin olla paitsi haluttomuudesta kertoa myös kyvyttömyydestä tiedostaa.

Tuottajan velvollisuudet

Kun puhutaan tuottajan oikeuksista, ei voida unohtaa myöskään tuottajan velvollisuuksia. Tuottaja on ainoa taho, joka voi luotettavasti kertoa, keiden esittäjien ja mitä suoritteita äänitteellä on lopulta käytetty, koska tuottajalla on asian suhteen suvereeni ratkaisuvalta. Kaikkia studiossa tai muualla tallennettuja raitoja ei välttämättä julkaistavalla äänitteellä käytetä, joskus jopa niin, että sessiossa mukana ollut ja studiopalkkionkin saanut muusikko ei kuitenkaan ole oikeutettu Gramex-korvauksiin, koska hänen raitojaan ei syystä tai toisesta lopulta käytetty ollenkaan. Esittäviin taiteilijoihin nähden tuottaja on taiteilijasuoritteiden käyttäjä.

Tuottajalla on toki monia muitakin tärkeitä velvoitteita, mutta tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, että taiteilijoiden taloudellisten oikeuksien toteutuminen oikean suuruisina ja ylipäätään riippuu ratkaisevasti siitä, miten hyvin tuottaja hoitaa ilmoitusvelvoitteensa Gramexiin nähden. Sama koskee toki tuottajan omiakin oikeuksia.