Mitä yhteistä on luontokuvalla ja äänilevyllä ja entä sitten?

Ahti Vänttinen

Marraskuun 1. päivän hesarissa oli keskustelupalstalla Suomen Luonnonvalokuvaajat ry:n puheenjohtaja Markku Könkkölän kirjoitus luontokuvien manipulointiin liittyvistä eettisistä kysymyksistä otsikolla "Luontokuvan manipulointi on aina kerrottava julki". Hannu Hautalan julkisuutta saaneet manipuloidut luontokuvat olivat herättäneet keskustelun aiheesta.

Miksi yleisön pitäisi tietää?

Luonnonvalokuvaajien yhdistyksen hallitus on laatinut kannanoton, jonka mukaan luontokuvien manipuloiminen tulisi aina merkitä näkyviin. Ajatus kulkee jotensakin niin, että manipulointia ei haluta tuomita tai jarrutella, vaan ainoastaan kertoa katsojalle, milloin on kyse aidosta ja milloin manipuloidusta kuvasta. Miksi yleisön pitäisi tietää?

"Luontokuvan arvostus ei tule pelkästään sen visuaalisista ansioista. Kuvan välityksellä halutaan myös kokea aitoja luontoelämyksiä. Jättämällä kertomatta manipuloinnista kuvaaja päättää katsojan puolesta, ettei aitoudella ole merkitystä."

Manipuloinnin etiikka

Omasta elämästä löytyy ainakin yksi kuvamanipuloinnin etiikkaan liittyvä sisäinen koitos. Juniorin passikuva, jota arvelin neljän kuukauden herkässä iässä vaikeaksi otattaa kuvaamossa, otettiin digikameralla kotioloissa. Sinänsä mainio kuva, joka tuli kymmenistä valituksi, sisälsi pienen kauneusvirheen. Poskessa oli tuiki mitätön vauvannäppylä, joka alkoi huomatuksi tultuaan kuitenkin vaivata.

Ajatuskulku, jolla selitin itselleni pian jo suoranaiseksi sisäiseksi pakoksi kehittynyttä manipulointitarvetta, oli seuraava. Jos poika vielä kymmenvuotiaana saa hävetä nelikuisena otettua passikuvaansa, eikö se jo ole tarpeeksi nöyryyttävää. Sitäpaitsi näppylän eliniäksi olevaisessa maailmassa jäi ehkä kaksi päivää, joten sen ei voitane väittää olleen pysyvä piirre, jota ei tietysti saisi muuttaa. Siispä näppylä pois. Mistään virallismääräyksistä en löytänyt asiaan liittyvää kieltoa, joten astelin puhtain omintunnoin passitoimistoon ja runnoin kuvat epäröivän virkailijan seulan läpi. Nyt samainen passi on yleinen hilpeyden lähde. Olo parani entisestään vielä näin julkisen tunnustuksen myötä.

Luontokuvaus vs. musiikkiäänitys?

Mitä tulee otsikon kysymykseen, asioiden ainoa varma yhteys on se, että lennolla, jolla luin kyseisen hesarin, kuuntelin samanaikaisesti muutamaa äänilevyä. Mukana oli sekä koti- että ulkomaista uustuotantoa. Ihmettelin puolella ajatuksella jälleen noin sekunnin verran sitä suurta muutosta, joka levytettyjen laulusuoritteiden sävelpuhtaudessa on maailmanlaajuisesti tapahtunut muutaman viime vuoden aikana, kunnes mieleni löysi oikean muistilokeron ja tulosti selityksen johonkin sitä pyytäneeseen aivokeskukseen...

Auto-tune

Digitaalinen vireenkorjaus, auto-tune, ehkä viime vuosien suosituin äänenprosessointivatkain, on saatavissa joko erillisenä laitteena tai ohjelmana, useammalta valmistajalta. Muistin päivitelleeni samaa asiaa joskus MTV-musiikkikanavaa katsellessani. Eikö kukaan enää uskalla jättää levylle luonnollista laulua, edes vireen puolesta?

Eräälläkin levyllä laulu kuulosti oikein hyvältä, mutta pienistä asioista, kuten alukkeista ja lopukkeista sekä pidempien sävelten ja stemmakakkujen luonnottomasta stabiiliudesta saattoi lähes varmuudella päätellä, että apua oli saatu koneilta. Varmaan laulu olisi kuulostanut hyvältä ilman vireenkorjaustakin, mutta joko tuottajan tai taiteilijoiden tai kummankaan hermo ei ollut kestänyt.

Kun muutkin käyttävät auto-tunea, ja yleisö ei siitä tiedä, meidän tuotanto saattaisi sittenkin kuulostaa sen ratkaisevan aavistuksen verran liian "eläväiseltä". Jotkut esittäjät eivät selvästikään edes halua ihan loppuun asti tiedostaa mitä studiossa äänityksen jälkeen tapahtuu. Tieto lisää tuskaa. Ja sitten on suuri joukko niitäkin, jotka eivät edes tiedä.

Moraaliset oikeudet

tunnetaan käsitteenä yleisesti, mutta niiden sisältö tai merkitys on jo hepreaa useimmalle taiteilijalle. Moraalin kanssa niillä on varmaankin jotain tekemistä...?

Moraaliset oikeudet ovat osa tekijänoikeutta, ja myös esittävillä taiteilijoilla on moraaliset oikeudet esityksiinsä. Moraalisten oikeuksien toinen puoli, niin kutsuttu respektioikeus suojaa esittävää taiteilijaa sellaiselta esityksen käytöltä tai muuttamiselta, joka loukkaa hänen taiteellista kunniaansa tai omintakeisuuttaan. Oikeuskäytäntöä moraalisista oikeuksista on vähän jos sitäkään.

Jos esittäjä ei ole antanut esimerkiksi tallennetun esityksen muunteluun tai manipulointiin suostumustaan, on mahdollista, että hän voi kieltää manipuloinnin moraalisten oikeuksien perusteella. On myös mahdollista, että asiaan liittyviä määräyksiä on levytyssopimuksessa tai vaikkapa kyseistä työtä koskevassa työehtosopimuksessa.

Pikapalaverin paikka

Mietitäänpä hetki, mitä kaikkea tämä merkitsee. Jos kuinka tahansa taitamattomasta laulajasta saa levyllä ja jopa livenä vireisen, kunhan time on kohdallaan, mitä merkitystä on laulutaidolla tässä mielessä. Hetkinen ... jos kenestä tahansa saa vireisen, miksei sitten myös minusta?

Onko pelättävissä, että omia aikojaan luonnollista tietä unohtunut laulajanurani saa odottamattoman motivaatioruiskeen? Kun aikakorjauskin on helppoa - tosin ei onneksi vielä oikein livenä reaaliajassa - ei rytmiikankaan tarvitse olla levytallennuksessa aivan priimaa. Mitä merkitystä on studiotuottajalle esimerkiksi sillä, onko laulaja ammattitaitoinen, kun vire ja time voidaan helposti korjata ja myös korjataan.

Kuulokuvia todellisuudesta

Viimeksi paheksuin ääneen auto-tunen käyttöä tanskalaisten euroviisuvoittajien kohdalla, vaikka käyttö saattoikin olla tarkoitettu ainakin osin efektinomaiseksi. Käyttötarkoitus jäi joka tapauksessa epämääräiseksi, kun laitetta käytettiin taitamattomasti, oli kyse sitten efektikäytöstä tai vireenkorjauksesta. Motivaatio katsoa kyseistä sirkusta jatkossa laski kuitenkin selvästi alle nollan. Varsinkin kun mukana oli esiintyjiä, jotka tulivat maista, joissa auto-tunea ei vielä ehkä tunneta, mutta joita edustaneet kilpailijat olisivat olleet kiistatta muun muassa vireenkorjauksen tarpeessa.

Ehkä luontokuvaus ja äänilevyjen tekeminen eivät ole aivan sama asia, mutta kiistatta niissä on yhtymäkohtia. Äänilevyä tehtäessä ei useinkaan ole tarkoituksena tuottaa realistisia kuulokuvia todellisuudesta. Mitä ne edes olisivat? Keinopäätallennuksia live-esityksestä? Tästä ei ole kysymys. Kerrataanpa vielä luontokuvaajien logiikka:

"Jättämällä kertomatta manipuloinnista kuvaaja päättää katsojan puolesta, ettei aitoudella ole merkitystä."

Laulu ei toki ole ainoa asia, jota äänitteillä korjaillaan. Sama koskee kaikkia soittimia, tavalla tai toisella. Korjailumahdollisuudetkin ovat monet. Vireen lisäksi tehdään aikakorjausta, poistellaan ei-toivottuja ilmiöitä, muutellaan dynamiikkaa ja sointia, sekä tietysti sijoitetaan suoritteita erilaisiin tiloihin tai käytetään muita aikaviive/modulaatio/filtteri/synteesipohjaisia efektejä.

Tyylistä riippumatta

Korjailua ja manipulointia tapahtuu kaikissa musiikkityyleissä, vähän eri strategioilla. Klassisella puolella haetaan usein esimerkiksi parhaita ottoja tai osuuksia ja pyritään korjaamaan selviä virheitä. Popmusiikissa, jossa studiomuovailu on kehittynyt omaksi taiteenlajikseen ja osaksi kulloisenkin genren estetiikkaa, manipulointi on joskus varsin syvällekäyvää. Voisi jopa äärimmillään ajatella, että muokkaajalla on käsitys siitä, miltä lopputuloksen pitäisi kuulostaa, ja tallennettuja suoritteita käytetään vain muovailuvahanomaisena raaka-aineena halutun tuloksen saavuttamisessa. Jos toimintatapa on esittävien taiteilijoiden kanssa selvästi sovittu ja yhteisesti hyväksytty, ei pitäisi syntyä suurempia ongelmia, kunhan lopputulos vielä mahtuu sovittuihin tai edes jotenkin hyväksyttäviin raameihin.

Kaikki sitä tekevät,

on usein kuultu lause näissä ja muissakin yhteyksissä, eikä se edes ole kaukana totuudesta. Mitä tulee esimerkiksi musiikkiesityksiin televisiossa, yhä harvemmin katsoja saa aitoa tavaraa. Kyse ei ole samassa mielessä manipuloinnista, mutta periaate ja motiivit ovat samat - taloudellisen hyödyn maksimointi kustannuksia ja riskejä minimoimalla. Katsojille pyritään antamaan yksi mielikuva, mutta todellisuus on toinen. Useimmiten mennään siitä, missä aita on matalin ja epäonnistumisen riski pienin - kun muutkin menevät - ja tehdään musiikin esittäjistä miimikkoja. Musiikki tulee levyltä tai nauhalta. Miten se nyt menikään ... "jättämällä kertomatta ... päättää katsojan puolesta, että aitoudella ei ole merkitystä".

Olen kauan epäillyt, että esimerkiksi levy-yhtiöt laajasti ymmärrettynä toimijatahona eivät ole isommin kiinnostuneita siitä, osaako joku laulaa tai soittaa, kunhan esitys saadaan mediassa ja livenäkin kuulostamaan siltä. Tätä epäilystä tukee myös se, että artistirekrytointi tapahtuu monesti taka- tai alavasemmalta. Esimerkiksi koulutuksen ja alan liiallisen tuntemuksen katsotaan joskus jopa "turmelevan" potentiaaliset artistit niin, että levytuotanto ei yhtiöitä enää kiinnosta.

Miimikko, mannekiini, muusikko...

Jos hyväksytään se, että musiikin esittäjät ovat äänite- ja myös livetuotannossa enintään miimikon tai mannekiinin asemassa, kasvot, jotka voidaan myös vaihtaa silloin kun se on kannattavaa, ei musiikkiesitysten manipuloinnin etiikassa ole paljoakaan pohtimista. Manipulointihan tehostaa ja rationalisoi tuotantoa tehden siitä kannattavampaa. Jos ajatellaan esimerkiksi musiikin esittäjien saamaa pikkulusikallista äänitebisneksen kakusta, ei tämäntapainen ajatuskulku ole kaukaa haettu. Taloudellisen hyvän jakautuminen eri toimijatahojen kesken liiketoiminnassa kuvastaa useimmiten näiden eri tahojen panostusten arvoa tai arvostusta.

Jos taas pidettäisiin kiinni siitä ehkä vähän vanhakantaiseltakin kuulostavasta ajatuksesta, että musiikin esittäjällä olisi edelleen jotenkin keskeinen asema niin äänite- kuin livetuotannossa, siis muutakin kuin symboliarvoa, on kyseessä ammattikunnan tulevaisuuden kannalta keskeinen asia. Ainakin yhtä keskeinen kuin aikanaan syntetisoijien tullessa markkinoille, vaikka se jälkiviisaasti arvioituna olikin pitkälti väärä hälytys.

Viipaleita ja parametreja

Vuosisata sitten keskivertokansalainen ihmetteli teknologian voittokulkua, jonka ansiosta elävä esitys pystyttiin ikäänkuin ottamaan esittäjästä erilleen ja tallentamaan se pysyvästi äänilevylle. Nyt, kun äänitetuotannossa työstettävä materiaali pystytään jakamaan monessa suhteessa yhä pienempiin osiin - tekemään ero eri esiintyjille ja eri suoritteille, ottamaan esille muokattavaksi miten lyhyt pätkä tahansa, erottamaan soittotapahtuma ja ääni (MIDI) tai manipuloimaan erikseen kaikkia esityksen parametreja (vire, time jne.) - nousee etiikkakeskustelun tarve väkisin esiin. Uskoisin, että keskustelu kannattaisi aloittaa pikemminkin ennemmin kuin myöhemmin.

Keskustelu voisi tietysti johtaa eri suuntiin. Vaatisiko tulevaisuuden tuottaja kiinnitystä tehdessään laulajalta tai vaikkapa viulistilta puhdasvireistä suoritusta, ja ilmoittaisi samalla, että kaikki toleranssin ylittävät virepoikkea-mat tultaisiin digitaalisesti korjaamaan hyväksyttävälle vaihteluvälille? Lisäksi suoritepalkka voisi alentua vaihteluvälin ulkopuolella vietettyjen laulusekuntien lukumäärän suhteessa. Päästäisiinkö näin takaisin ammattitaidon arvostukseen? Tuskinpa, tai mene ja tiedä.

Entä jos

bändi X:n CD:n takakannessa olisikin pienellä mutta selvästi erottuvalla kirjasimella maininta: "Tällä äänitteellä olevissa laulu- ja soittosuoritteissa ei ole käytetty aika- tai vireenkorjausta tai vastaavaa manipulointia." Jos samantapainen teksti löytyisi myös bändien Y ja Z levyistä, muttei kuitenkaan artisti Å:n levystä, kriittisen kuluttajan mielessä voisi herätä kysymyksiä. Miksi Å haluaa päättää puolestani, että aitoudella ei ole merkitystä?