Musiikkilääketieteen kongressi Berliinissä

Kävin lokakuun loppupuolen viikonloppuna Berliinissä Hochschule der Kunstissa, jossa puhuttiin länsimaisin asiantuntijavoimin yhä kiinnostavammaksi käyvästä aiheesta: Soittaminen voi vaarantaa terveytesi! Mistä oikein on kysymys? Pitäisikö soittamiseen suhtautua niin kuin tupakointiin? Jossain suhteessa asioita voisi verrata toisiinsa, nimittäin valistusta tietyistä riskeistä ja vaaroista täytyisi olla jokaisen saatavilla mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Ehkä tämän vuoksi oli merkittävää, että tilaisuuden isäntänä toimi musiikkikorkeakoulu ja suojelijana itse Berliinin Filharmoonikot.

Pääteemat ja suomalaiset osallistujat

Kongressin pääteemoja olivat muusikoiden kokema henkinen stressi, musiikkioppilaitosten rooli muusikoiden rasitusvammojen ehkäisyssä ja ammattiin valmistamisessa sekä erityisosaamisen merkitys muusikkopotilaan hoidossa. Suomesta osallistui kolmihenkinen iskuryhmä, tällä kertaa kuuntelijoiden ominaisuudessa. Jakaannuimme eri puolille korkeakoulua pidettäviin tilaisuuksiin. Lyhyillä pausseilla vaihdettiin kommentteja saaduista vaikutelmista. Mukana olivat Savonlinnan oopperajuhlien musiikkilääketiedesymposiumin vetäjä lääkäri ja kuoromies Miikka Peltomaa, muusikoiden kanssa töitä tekevä fysioterapeutti Leena Laine sekä allekirjoittanut Tapiola Sinfoniettan alttoviulisti. Ryhmämme tuntui kokoonpanoltaan ideaalilta katsomaan muusikoiden elämää eri näkökulmista.

Kipua ei tarvitse sietää

Saimme vakuuttavaa näyttöä eri puolilla maailmaa tehtävän tutkimuksen kautta siitä, että muusikon ja musiikin opiskelijankin on syytä tietää ja tuntea muutamia tähän ammattiin liittyviä vaaratekijöitä. Me teemme taidetta fyysisin edellytyksin, olemme lihastemme toimivuuden ja kivun armoilla.

Kipua kokee eri tutkimusten mukaan noin 70 % orkesterimuusikoista. Toisaalta nykyään tiedetään, että yli puoli vuotta jatkunut kipu voi jäädä pysyväksi seuralaiseksi vaikka alkuperäinen syy poistuisikin. Tärkeimmäksi sanomaksi nousikin ennaltaehkäisyn ja varhaisen toteamisen tärkeys. Soittajan ongelmiin on osattava puuttua ajoissa, ennen kuin niistä tulee uraa ja ammattia uhkaavia ilmiöitä. Vastuu on meillä soittajilla.

Vaikenemisen traditio on syytä murtaa, koska se ei palvele muusikoiden asiaa. Eri puheenvuoroissa käytiin läpi useiden eri maiden muusikkoklinikoiden potilasaineistoa. Yleisimpiä olivat käsien, niskan ja selän vammat. Tuloksellisin hoito sisälsi useimmiten soittotekniikan muutoksia ja ryhtikorjauksia. Voidaan siis ajatella, että rasitusvammojen synnyssä on oleellisesti mukana luontoa vastaan sotiva pieni virhe soittoasennossa. Soittimen opettajilla on tavallaan vastuullaan oppilaansa tulevat rasitusvammat.

Muusikoiden, lääkäreiden ja opettajien löydettävä toisensa

Kongressin lääkärikunta esitti voimakkaan vetoomuksen ennaltaehkäisyn puolesta. Muusikoiden vammat eivät ole kiitollisia hoidettavia. Niiden ennaltaehkäisyssä ovat avainasemassa soiton ja laulun opettajat sekä tietenkin oppilaitokset opinto-ohjelmineen.

Focal dystonia

Paljon huomiota sai yhä yleisemmäksi käyvä ilmiö nimeltään focal dystonia: sormen, ansatsin tai jonkun muun lihaksen kontrollihäiriö. Sitä voisi myös kutsua "solisti- tai konserttimestarikrampiksi". Ansatsin ollessa kyseessä diagnoosin teko voi olla vaikeaa. Saksassa, Hannoverissa, on muusikkoklinikka, jolla on 110 focal dystonia -potilasta, joukossa jopa lapsia. Focal dystoniaa esiintyy yhdellä vajaasta neljästäsadasta. Tiedetään, että varsinkin tämän ilmiön varhainen toteaminen ja itsensä tunnistaminen riskiryhmään kuuluvaksi säästäisi suunnattomalta henkiseltä tuskalta, itse oire on kivuton. Tiedetään, että urallaan hyvin edenneet keskimäärin 32-vuotiaat miehet (miehiä on reilut 80 % kaikista Saksan focal dystonikoista), joilla on kunnianhimoinen, perfektionistinen ote soittamiseensa, kuuluvat riskiryhmään sairastua. Sairastuneista valtaosa, jopa noin 90 % on klassisen musiikin soittajia. Altistavina tekijöinä heillä on muun muassa pitkäaikainen kipu tai rasitusvamma, suuri muutos harjoittelussa, kipsaus, lähisukulainen, jolla on vastaavia oireita jne.

Muusikko toimii inhimillisen suorituskyvyn äärirajoilla. Joskus riskiryhmään kuuluvan soittajan aivojen tapa käsitellä tietoa monimutkaisista salamannopeista liikesarjoista, syystä jota ei vielä tiedetä, muuttuu ja häiriintyy. Jokaisen muusikon hoito ja ennuste ovat yksilöllisiä. Varhainen toteaminen on etu. Muusikoiden tulisi olla varuillaan heti oudontuntuisten oireiden ilmaannuttua. Avoimuus ja tietämys kehon normaalista toiminnasta on tärkeää. Kongressin osanottajille esitettiin vetoomus juuri tämän erityisen ikävän vamman tutkimuksen puolesta.

Soittoasennoista

Suurimpana ryhmänä musiikkilääketieteen klinikoilla ympäri maailman olivat orkesterien viulistit ja alttoviulistit. Varmasti juuri tässä tulee näkyviin paitsi soittoasentojen osuus rasitusvammojen synnyssä, myös hyvän orkesterisoittotekniikan merkitys nuorelle ammattilaiselle. Seuraavaksi suurin ryhmä olivat kosketinsoittajat ja kitaristit. Heille oli kongressiohjelmassa useita eri tilaisuuksia, joissa esiteltiin uusia kokonaisvaltaisempia tapoja liikkua ja liikuttaa käsiä (Taubman-, Prielgauskas-, Schmidt-Schlovskaja-metodit). Ehdotettiin kapeakoskettimisen cembalon käyttöä pienikätisen opiskelijan opintojen alkutaipaleella. Esiteltiin uutta tukea kitaraan, jotta kitaristin molemmat jalat saataisiin lattialle ja selkäranka suoristettua soittoasennossa. Klarinetille ja oboelle esiteltiin patentoitua peukalotukea, joka siirtää soittimen painon pois kärkinivelestä peukalon tyveen. Jos soittajalla on taipumusta nivelien yliojennukseen, hän on myös riskiryhmässä vammautua.

Henkinen paine

Lähes puolet kongressin luennoista käsittelivät muusikon työn henkistä kuormittavuutta ja muusikon kykyä selviytyä suurista paineista. Epäilemättä Englannin, USA:n ja Keski-Euroopan orkestereiden työtahti ja kova kilpailu vapautuvista paikoista ovat olleet vaikuttamassa kuvaan ahdistuneesta muusikosta. Todettiin, että henkinen rasitus näkyy myös ruumiillisina oireina ja että muusikko on potilaana aina otettava kokonaisuutena, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Musiikkikorkeakoulujen tehtäväksi tulisi antaa tuleville muusikoille eväitä esimerkiksi esiintymisjännityksestä selviämiseen. Berliinissä oli esillä kymmenkunta metodia tai tekniikkaa, jotka tähtäsivät kehon tuntemukseen, keskittymiseen, hengityksen hallintaan, rentoutumiseen jne. Jokaiselle löytyy varmasti jotakin, ja paras lopputulos opitaankin varmasti yksilöllisellä kokeilulla. Parasta olisi, että musiikin opiskelija totutettaisiin mahdollisimman varhain ajatukseen, että jännittämiseen voi ja tulee vaikuttaa. Opistoihin ja korkeakouluihin pitäisi saada riittävä tarjonta stressin hallintatekniikoita ja luoda avoin ilmapiiri, jonka jälkeen vastuu on jokaisella itsellään. Metodeja tuntuu olevan tarjolla yllin kyllin: Eutonie, Dispokinesis, Feldenkreis, Alexander, jooga, Rezonanzlehre, Schlaffhorst-Andersen-metodi jne. Todellisia esiintymisfobioitakin on jonkin verran, ja kilpailuyhteiskunta on osaltaan luomassa ahdistavia paineita yhä nuoremmille, jopa lapsille.

Helpline muusikoille

Kongressin parasta antia oli tieto siitä, että kaikkialla maailmassa muusikot ovat saamassa huomiota hoitoalan ammattilaisten keskuudessa. Monet heistä ovat itse amatöörimuusikoita ja suhtautuvat meihin vakavasti ja myönteisesti. Suomeenkin olisi hyvä saada aktiivinen ja asiantunteva verkosto, johon kuuluisi lääkäreitä, fysioterapeutteja sekä psykologeja ja johon jokainen avun tarvitsija saisi tarvittaessa yhteyden. Siis eräänlainen muusikon "helpline". Muusikkoklinikan perustaminen olisi sitä seuraava askel. Toivottavasti joskus lähitulevaisuudessa voimme esitellä maailmalla suomalaista tutkimusaineistoa muusikkokunnastamme.