Kuka teki teoksen?

Taru Leppänen

"Älä huoli, kaikki mokat menee kuitenkin mun piikkiin", sanoi eräs säveltäjänalku minulle harjoitellessani hänen huiluteoksensa ensiesitystä sävellysworkshopin loppukonserttia varten. Tokaisu aiheutti minussa vähintäänkin kahdenlaisia ajatuksia. Osittain se huojensi lyhyestä harjoitusajasta huolestunutta mieltäni. Toisaalta lausahdus myös suututti, sillä se kyseenalaisti ja sulkeisti oman osuuteni teoksen esityksen tekemisessä. Tapahtuma kiteytti länsimaiselle taidemusiikkikulttuurille ominaisen käsityksen säveltäjästä musiikkiteoksen tekijänä.

Säveltäjän ajatusten jäljittäminen ja toteuttaminen on osa jokaisen muusikon arkipäivää. Opiskellessani soittamista suuri osa huilutunneista käytettiin sen seikan pohtimiseen, miten säveltäjä olisi halunnut teostansa tai sen osaa soitettavan. Yllättävää näissä tilanteissa oli kuitenkin se, että vuosien kuluessa sain kuulla varsin monenlaisia - ja joskus keskenään jopa jyrkän ristiriitaisia - kertomuksia säveltäjien 'oikeasta' ja 'alkuperäisestä' intentiosta koskien teostensa esityksiä. Kuka näissä kertomuksissa itse asiassa puhuu? Säveltäjä vai muusikko?

Musiikkitieteen kiinnostuksen kohteena ovat perinteisesti olleet nimenomaan taidemusiikin säveltäjät ja heidän teoksensa. Säveltäjien lisäksi musiikkiteoksille antavat merkityksiä myös monet muut ihmiset. Miettiessäni lisensiaatintyöni aihetta minusta tuntui huilistina luontevalta kiinnittää huomioni siihen, miten muusikkoja on kohdeltu musiikkia koskevissa kirjoituksissa.

Taidefilosofien käsityksiä

Keskityin tutkimuksessani neljän filosofin - Nelson Goodmanin, Jerrold Levinsonin, Nicholas Wolterstorffin ja Roman Ingardenin - kirjoituksiin musiikkiteoksesta. Kaikissa teksteissä korostettiin säveltäjän asemaa musiikkiteoksen tekijänä. Käytännön maalais- tai kaupunkilaisjärjen kannalta tarkasteltuna näissä teorioissa tuntuivat mitä mielettömimmätkin ajatukset olevan mahdollisia, jos ne vain olivat filosofian perinteen mukaisesti perusteltavissa.

Eräs musiikkifilosofien suosikkiaiheista on kysymys siitä, millä ehdoilla esitys on tietyn teoksen esitys. Nämä pohdinnat ovat perin kummallisia suhteessa siihen tosiasiaan, että käytännössä tätä seikkaa joudutaan pohtimaan tuskin koskaan. Konsertissa istuessamme uskomme yleensä ilman epäilyksiä siihen, että kuulemme juuri sen teoksen, joka on ohjelmassa tai muulla tavoin ilmoitettu. Mikä sitten tekee tästä aiheesta filosofien keskuudessa niin suositun?

Goodmanin mukaan yksikin väärä ääni esityksessä aiheuttaa sen, että esitys ei ole tietyn teoksen esitys. Tästä syystä surkeakin esitys, jossa ei ole 'varsinaisia' virheitä, on teoksen aito esitys. Toisaalta taas upea esitys, jossa on yksi väärä ääni, ei sitä ole. Pienimmänkin esityksen poikkeaman hyväksyminen suhteessa nuottikuvaan merkitsisi Goodmanin mukaan teoksen säilymisen vaarantumista. Yhden äänen virheiden sarjan seurauksena voitaisiin hänen mielestään siirtyä vähitellen nuottikuvan ja esityksen siksak-liikkeessä Beethovenin viidennestä sinfoniasta vaikkapa johonkin lastenlauluun.

Goodmania ei tässä ongelmassa kiinnosta vähääkään länsimaisen taidemusiikkikulttuurin menneisyyden ja nykyhetken käytännöt. 'Väärien' äänien seuraukset voivat olla ja ovat olleetkin monenlaiset, mutta tuskin koskaan - paitsi Goodmanin teoriassa joka sekin tietysti on eräs länsimaisen taidemusiikin käytäntö - yksittäisten väärien äänten seurauksena on ollut teosidentiteetin vaarantuminen.

Goodmanin mukaan teoksen säilymisen kannalta keskeisiä elementtejä ovat sävelkorkeus ja rytmi. Tempo, sointiväri, fraseeraus puolestaan eivät ole sellaisia elementtejä, joiden kohdalla voidaan puhua virheistä. Huomionarvoista hänen ajattelussaan on se, että tempo, sointiväri ja fraseeraushan ovat sellaisia ominaisuuksia, joiden yleensä ajatellaan liittyvän esitykseen. Sävelkorkeus ja rytmi ovat puolestaan melko tarkasti säveltäjän nuottikuvassa ennalta määräämiä ominaisuuksia. Tässä mielessä säveltäjä siis on Goodmanin teoriassa teoksen määrittelijä.

Myös Wolterstorffia on kiinnostanut se, millä ehdoilla esitys on tietyn teoksen esitys. Hänen mielestään esityksen täytyy toteuttaa teoksen normatiiviset ominaisuudet, jotta se olisi tietyn teoksen esitys. Normatiiviset ominaisuudet ovat säveltäjän teokselle määrittelemiä ominaisuuksia. Nämä kaksi lyhyttä esimerkkiä valottavat osaltaan sitä, miksi monet filosofit ovat kirjoituksissaan käsitelleet nimenomaan korrektin esityksen ongelmaa.

Nämä teoreetikot haluavat osaltaan varmistaa sen, että säveltäjän tahto toteutuu esityksessä. Tämän päämäärän vuoksi he joutuvat sulkemaan silmänsä siltä moninaisuudelta, joka on aina läsnä siinä tapahtumassa, kun muusikko soittaa nuottikuvaa esitykseksi.

On kuitenkin syytä muistaa, että tällaiselle yksipuoliselle käsitykselle on viimeisen vuosikymmenen aikana ilmestynyt haastajia uusien tutkimussuuntien - feminististen teorioiden, kulttuurintutkimuksen ja jälkistrukturalistisen lähestymistavan - muodossa. Musiikintutkimuksen tekijät ja kohteet ovat siis moninaistumassa.

Luova ja esittävä säveltaide

Länsimaisen taidemusiikin kenttä on jaettu romantiikan ajoista lähtien luovaan ja esittävään säveltaiteeseen. Tarkastelemieni neljän taidefilosofin käsitykset heijastelevat sitä ajattelutapaa, joka erottaa nämä käsiteparit toisistaan. Suomen kielen perussanakirja määrittelee luovan sellaiseksi, joka "käyttää henkisiä kykyjään tieteelliseen t. taiteelliseen työhön, luomiskykyinen; em. alueella jtak uutta tuottava". Luoda -verbin merkityksiä ovat muun muassa seuraavat: "tuottaa (tyhjästä) jtak, aiheuttaa jnk olemassaolo", sekä "tuottaa, saada aikaan, keksiä jtak uutta tieteellisen tai taiteellisen toiminnan avulla". Esittää -verbin merkityksiksi kirja tarjoaa seuraavaa: "esiintyä, vars.[inkin] tulkita taideteosta muiden nähden t. kuullen: lausua, soittaa, näytellä tms". Esittävä -sanaa ei sanakirjassa esiinny ollenkaan.

Näiden määrittelyjen perusteella on selvää, kenellä on valtaa ja millainen toiminta on arvokasta. Luovuuden eli säveltäjän tekemisen tuotos on jotain uutta kun taas esittäjä ainoastaan tuottaa uudelleen säveltäjän jo tekemän taideteoksen. Säveltäjän suorittama luomisakti aiheuttaa musiikkiteoksen olemassaolon: tästä näkökulmasta selittyy säveltäjän intention metsästys, sillä säveltäjä nähdään teoksen syyksi. Yhtä hyvinhän olisi mahdollista ajatella, että säveltäjää ei voi olla olemassa ilman teoksia.

Luovan ja esittävän säveltaiteen erottaminen toisistaan kielii sellaisesta ajattelusta, jossa säveltäjän musiikkiteokselle antamat merkitykset ovat autenttisempia ja painokkaampia kuin muusikon. Tällaisen ajattelutavan mukaisesti teos on säilöttynä nuottikuvaan, josta muusikko loihtii säveltäjän tahdon yleisön kuultavaksi. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna on helppo ymmärtää, miksi musiikin historiankirjoitus on ollut säveltäjien historiaa silloinkin, kun se on kohdistunut teoksiin. Kaikkien muiden musiikin tekijöiden ja kuulijoiden kuin säveltäjien historia on surkeasti dokumentoitu.

Käsitys muusikosta säveltäjän toiveiden toteuttajana on peräisin romantiikan ajalta. Tuolloin säveltäjästä tuli taiteilija, luova nero, kun taas muusikon ammatti eriytyi taitoa käyttäväksi ammatiksi, jossa keskityttiin säveltäjän intention selville saamiseen ja uudelleentoteuttamiseen. Romantiikan ajan tunnettu saksalainen runoilija, säveltäjä ja musiikkikirjailija, E.T.A. Hoffmann, kiteyttää säveltäjän ja muusikon tehtävät tällä tavalla: "Aito taiteilija elää ainoastaan teokselle, jonka hän ymmärtää samalla tavalla kuin säveltäjä sen ymmärsi ja jonka hän esittää. Hän ei anna persoonallisuutensa vaikuttaa tähän tapahtumaan millään tavalla. Kaikki hänen ajatuksensa ja tekonsa ovat suunnattuja säveltäjän taianomaisella voimallaan teokseensa sulkemien ihmeellisten, ihastuttavien mielikuvien ja vaikutelmien tekemiseen olemassaoleviksi." Kuka siis teki teoksen?

Meriläinen, Helasvuo ja Suvisoitto

Jokainen säveltäjä ja muusikko tietää, että muusikko soittaessaan teosta antaa sille jokaisessa esityksessä uusia merkityksiä. Nämä merkitykset eivät välttämättä ole samanlaisia kuin mitä säveltäjä teosta tehdessään tuli ajatelleeksi. Voisiko siis luovaan säveltaiteeseen sisältyä myös esittäviä ulottuvuuksia ja päinvastoin? Tämän selvittämiseksi olen tutkinut sitä, miten yksi musiikkiteos - Usko Meriläisen Suvisoitto huilulle ja heinäsirkoille (1979) - rakentuu säveltäjä Usko Meriläisen ja huilisti Mikael Helasvuon puheessa. Tämä aineisto koostuu Meriläisen ja Helasvuon haastatteluista sekä niistä huilutunneista, joilla olen Helasvuon oppilaana opiskellut Suvisoittoa.

Analysoidessani tätä aineistoa huomasin, että Meriläinen ja Helasvuo eivät puhuneet ainoastaan yhdenlaisesta Suvisoitosta. Tämän sijasta he puhuivat monenlaisista mielikuvista, nuottikuvista ja esityksistä. Ensinnäkin säveltäjän ja muusikon teokset olivat keskenään erilaisia. Toiseksi Meriläinen ja Helasvuo kuvasivat puheessaan useita erilaisia teoksia ja sen osia, ja joskus nämä kuvaukset olivat myös keskenään ristiriitaisia.

Meriläinen ja Helasvuo tuntuivat olevan hämmästyttävän yksimielisiä työnjaosta Suvisoiton esittämisessä. Heidän puheestaan oli luettavissa, että muusikon vastuulla on enemmän Suvisoiton määritteleminen dynamiikan ja sointivärin osalta kun taas säveltäjän tehtävät painottuvat teoksen määrittelemiseen säveltasojen ja rytmin osalta.

Edellä esitetyn työnjaon perusteella on mahdollista ajatella, että molemmat - sekä Meriläinen että Helasvuo - sekä luovat että esittävät. Sekä muusikon että säveltäjän työhön liittyy esittäviä ulottuvuuksia sillä tavalla, että he joutuvat suostumaan toistensa ja erilaisten tulkintatraditioiden määrittelemiin merkityksiin Suvisoittoa tulkitessaan. Toisaalta he molemmat myös luovat Suvisoittoa siten, että antavat sille merkityksiä. Kyse ei ole siitä, että Helasvuo olisi toistanut säveltäjän teokselle antamat tulkinnat. Helasvuo tulkitsi Suvisoittoa siinä missä Meriläinenkin ja on siis tässä mielessä Suvisoiton tekijä.

Länsimaisen taidemusiikin tutkimuksessa elää yhä edelleen voimakkaana käsitys säveltäjästä musiikkiteoksen tekijänä, jonka vuoksi muunlaiset teokset ja tekijät vaiennetaan tutkimuksen kentällä. Omassa tutkimuksessani halusin nostaa esiin myös muusikot musiikkiteoksen tekijöinä säveltäjien rinnalla. Säveltäjät ja muusikot muodostavat kuitenkin ainoastaan pienen osan niistä ihmisistä, jotka tekevät ja kuuntelevat musiikkia. Vaiennetut 'äänet' musiikin kentällä siis odottavat etsijäänsä.

Kirjallisuutta:

Goodman, Nelson 1981. Languages of Art. An Approach to a Theory of Symbols. Second Edition. Oxford: Oxford University Press.

Ingarden, Roman 1986. The Work of Music and the Problem of Its Identity. Translated from the original Polish by Adam Czerniawski. Edited by Jean G. Harrell. Houndmills: Macmillan Press.

Leppänen, Taru 1996. Teos ja tekijyys. Säveltäjä ja muusikko musiikkiteoksen tuottajina. Lisensiaatintutkielma. Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen laitos, musiikkitiede.

Levinson, Jerrold 1990. Music, Art, & Metaphysics. Essays in Philosophical Aesthetics. New York: Cornell University Press.

Wolterstorff, Nicholas 1980. Works and Worlds of Art. Oxford: Clarendon Press.