juttu

ARKISTO

(MUUSIKKO NUMERO 12/ 1990)

SUOMI SULO POHJOLA?

Aslak Allinniemi

Suomalainen, ruotsalainen ja englantilainen toimittaja haastattelivat kuuluisaa norsututkijaa. Englantilainen halusi tietää elefantin metsästyksestä, ruotsalainen sen seksuaalielämästä ja suomalainen, mitä elefantti ajattelee Suomesta? Me puolestamme kutsuimme neljä "suomettunutta" muusikkoa keskustelemaan kokemuksistaan. Sib-Akat. viulunsoiton lehtori viulutaiteilija Yoshiko Arai-Kimanen (Japani), RSO:n patarummun varajään. joht. Tim Ferchen (USA), Tasavall. Pres., säveltäjä, laulaja Frank Robson (engl.) ja UMO:n pasuunaryhmän vuorott. äänenjoht. Mircea Stan (Romania) ovat kaikki saapuneet Suomeen n. 20 vuotta sitten ja ensimmäinen kysymys on tietenkin�

Miksi?

Tim: Ei ainakaan hakemaan naisia ja viemään suomalaisten työpaikat. Jollakin tavoin en ollut tyytyväinen New Yorkissa asumiseen. Sen verran nuori ja rohkea kun olin, niin siitä vaan. Vaikka olisin joutunut mihin tahansa, varmaan olisin ollut tyytyväinen. En ole hakenut Suomeen. Minulla oli ystäviä täällä ja jotenkin jouduin tänne ja viihdyin. Musiikin osuus siinä oli ihan toisarvoinen. Olin tietysti muusikko, mutta en ajatellut sitä urana. Ajattelin, että jos viihdyn täällä, niin katsotaan sitten millaista työ täällä on.

Frank: Vähän sama kuvio. Lontoossa kerran eräässä pubissa istui pari tyyppiä viereisessä pöydässä. Kieli oli niin omituinen, että löimme kaverin kanssa vetoa, mistä maasta he ovat. Kävin kysymässä. Jostain syystä ruvettiin juttelemaan ja vaihdettiin osoitteita.

- Olin sitten orkesterin kanssa rundilla ja rundi loppui Ruotsiin. Tauko oli tulossa. Soitin kavereille Suomeen, että olen tulossa kylään, hei! Se kylässä käynti kesti vuoden. Tutustuin paikallisiin muusikoihin ja liityin bändiin. Vuoden oltuani sanoin, - kiitti, nyt on tämäkin maa nähty. Vuoden kuluttua Pembroken Jimi kirjoitti, että on uusi bändi, tule laulusolistiksi.

Mircea: Minä tulin vähän tavanomaisemmin. Tulin soittamaan ravintolaan. Soitin kahdeksan kuukautta ja lähdin sitten Saksaan. Olin tosin tutustunut sillä välin tulevaan vaimooni, mutta se, että jäin Suomeen oli ihan puhdas sattuma. Ehkä Hauta-ahon Teppo, ja Paroni myös, ovat syyllisiä siihen, että jäin. Kun tulin toisen kerran, ei ollut mitään työtä ja ainoa tapa millä tutustut muusikoihin on, että otat torven käteen ja menet sinne, missä he soittavat. Menin Natsalle. Siellä soittivat Paroni, Vesala ja Teemu, kaikki Suomen avantgardistit. He sanoivat, että jää tänne, me tarvitsemme tuollaista pasunistia. - Lähdin ihan nollasta. Ei ollut työtä, ei asuntoa, vaimollakaan ei ollut asuntoa. Toiset muusikot suhtautuivat positiivisesti, toiset eivät. Kävin liitostakin kysymässä, olisiko mitään työtä. Minulla on diplomit konservatoriosta ja korkeakoulusta. - Meillä on täällä neljä erittäin hyvää pasunistia, vastattiin, ei mitään asiaa tänne.

Frank: Se oli asenne silloin. Minä sain työluvan, kun olin laulaja, enkä vienyt kenenkään soittajan paikkaa.

Mircea: Teemu ja Paroni kirjoittivat sellaisen paperin, että sain työluvan.

Yoshiko: Minulla on varmasti enemmän naisten lehtiä kiinnostava tarina. Pariisissa tutustuin nykyiseen aviomieheeni. Hän sattui olemaan suomalainen ja halusi asua Suomessa. Hänen mukanaan tulin tänne. Onneksi muusikon ammatti ei ole sidottu paikkaan.

Oliko teillä minkäänlaista käsitystä Suomesta etukäteen?

Frank: Englannin kouluopetuksessa, maantiedossa ja historiassa, Suomi on aikalailla poissa kuvioista kuten Pohjoismaat yleensäkin. 70-luvun alussa teimme Ylelle gallupia Oxford Streetilla Lontoossa ja kysyimme noin 150 ihmiseltä, missä Suomi on, kuka presidentti jne. Uskomattomia vastauksia tuli, huh huh. Ehkä yksi henkilö tiesi, missä se on.

Mircea: Kyllä minä sen verran tiesin, missä se on ja tiesin, että olympialaiset on pidetty täällä. Koulussa opiskeltiin Suomen- Neuvostoliiton sodasta ja sanottiin, että Suomi voitti sodan. Joitakin urheilijoita tiesin ja sen, että täällä on kylmä. Mutta esimerkiksi kansan luonteesta en mitään. Nyt tiedän Suomesta ehkä yhtä paljon kuin Romaniasta, ellei enemmän.

Yoshiko: Japanissa ei koulussa panna kovin paljoa aikaa Suomeen. Mutta jo ala-asteella jäi mieleeni, että Suomi oli ensimmäinen maa, jossa naisille annettiin äänioikeus. Sehän oli tosin vasta toinen Uuden-Seelannin jälkeen. Tietysti Sibeliuksesta tiesin. Japanissahan Sibelius on hyväksytty todella laajalti ja soitetaan paljon [sic]. Ihailin jo pienestä pitäen Sibeliusta ja kun kohtalo toi tänne, oli suurenmoista, että näin Kolin maiseman ja koin, että tätä hän ilmensi. Koulusta myös tiesin, että metsä ja järvi ovat Suomen symbolit.

Tim: Amerikassahan ei tiedetä mistään mitään. Mutta jos katsotaan sitä, miten ovat ajatukset tänne tulon jälkeen muuttuneet, niin minulla ehkä oli pehmeä lasku, kun ei ollut mitään ennakko-odotuksia. Täytyy sanoa, että vaikutelmat ovat loppujen lopuksi aika positiivisia. Tietysti negatiivisiakin vaikutelmia on, mutta eiköhän niitä ole joka paikassa. Luulen, että riippuu ihmistyypistä, kuka tänne sopeutuu ja kuka ei. Tunnen kavereita jotka ovat olleet täällä 20 vuotta ja ovat kuin olisivat juuri eilen tulleet Bronxista. Kieli ei suju ja narisevat koko ajan siitä ja tästä.

- Jos jotenkin sopeutuu hyvin suomalaiseen yhteiskuntaan ja luontoon, niin täällä voi olla ihan rauhassa ja olla yhtä suomalainen kuin suomalainen. En tunne itseäni kovinkaan erilaiseksi.

Frank: Eräs ulkomainen kollega sanoi, että jos sopeudut Suomeen ja suomalaisiin, sopeudut minne tahansa.

Yoshiko: Entä sopeutuvatko suomalaiset sitten muualle?

Mircea: En usko. Jotkut, totta kai. Tunnen muusikoita, jotka ovat menneet esimerkiksi jenkkeihin, mutta ovat tulleet takaisin. Suomalaisten mentaliteetti ja tapa suhtautua asioihin on erilainen. En sano, että se on hyvä tai huono, mutta se on erilainen. Kun menen suomalaisten kanssa ravintolaan, he ottavat nurkkapöydän. He menevät sinne, missä on vähän pimeätä. Minä taas menen keskelle. Minä haluan puhua ihmisten kanssa, kun taas suomalaiset�

Frank: � he hikoavat�

Mircea: �he istuvat siinä kauan hiljaa, kun joku muu tulee.

Kokemuksenne Suomen musiikkielämästä?

Frank: Klassinen musiikki ainakin on elänyt vahvana ja minun näkemykseni mukaan voi edelleenkin hyvin. Mutta kevyt musiikki, en tiedä. Kun tulin, silloin oli valtava boomi. Progressiivinen musiikki teki juuri tuloaan. Muotejahan tulee ja menee. Mutta sitten jotkut hectorit ja juicet ym. rupeavat tekemään hyviä suomalaisia sanoja, mitä ei ollut aikaisemmin olemassa ja sitten yks�kaks� kaikki tehdään suomeksi.

- 60-luvun lopussa, 70-luvun alussa oli musiikillisesti aika hyvä vienti. Tehtiin paljon keikkoja. Nykyään on aika vähän bändejä, jotka kiinnostavat ulkomailla. Taso tietysti on parantunut vuosien myötä, mutta se jokin puuttuu. Ei ole sitä samaa driveä, jota oli aikaisemmin. Se on jotenkin tasaantunut. Silloin oli pioneerihenkeä.

Mircea: Minusta taso on kehittynyt valtavasti 20 vuoden aikana. Jazzin puolella on tullut ihan maailmanluokan muusikoita. Se on tosi kiva nähdä ja kun saa vielä soittaa heidän kanssaan. 20 vuotta sitten oli erittäin hyvä kärki, mutta aika iso rako ns. tavanomaisiin soittajiin. Nyt kärki on laajentunut ja he voivat soittaa missä vaan.

Yoshiko: Kyllä minunkin täytyy sanoa, että 20 vuoden aikana esimerkiksi nuorison taso on valtavasti kehittynyt. Ihmettelen, kun muualla maailmassa, myös Japanissa, on nyt muusikoiden vaikea saada työpaikkoja ja muusikon palkalla vaikea elättää perhettä, niin tässä maassa esimerkiksi omilla oppilaillani on ihan riittävästi keikkaa. En oikein tajua. Voi olla, että Suomi arvostaa kulttuuria ja korkeatasoista musiikkia ja sen takia kysyntä on kovempaa kuin muualla. Vaikka puhutaan lamasta ja konkursseista, niin tarpeeksi hyvillä muusikoilla on töitä riittävästi. Kun tulin tänne, olin juuri suorittanut Pariisin konservatorion diplomin. Luulen, että se oli sellainen "passi", joka minun kohdallani auttoi työtä saamaan. Sekin hämmensi, kun tulin vieraaseen maahan ja työtä odotti lähes joka puolella niin paljon kuin jaksoin tehdä. Itse olin ajatellut opiskella ja kehittää vielä itseäni, mutta jopa opetusta tarjottiin heti. Hämmästyttävää oli myös, että lähes joka "kylässä" oli orkesteri ja yleisöä riitti. Alkuvuodet olivat yllätyksiä täynnä.

Tim: Minä en laskenut itseäni orkesterimuusikoksi silloin, kun tulin tänne. Olin suuntautumassa moderniin musiikkiin ja soitin Steve Reichin yhtyeessä. Mutta aika kuvaavaa Suomesta, kuten Mircea sanoi ja Frank myös, niin minullakin ensimmäisiä ihmisiä jotka ottivat vähän niskasta kiinni, oli Paroni. Ihan ensimmäinen oli Ilpo Saastamoinen, jonka bändiin minä ihan väkisin jouduin opettaessani Kajaanin musiikkiopistossa. Olin Kajaanin Big Bandin ensimmäinen virallinen rumpali, enkä ollut varmaan 15 vuoteen soittanut rumpusettiä. Jollakin tavoin minut laskettiin jazz-muusikoksi, mitä en koskaan ole ollut.

- Pääsin orkesterimuusikoksi vasta, kun tulin Helsinkiin. Ensin en saanut juuri mitään orkesterikeikkoja ja olen aina ollut vähän katkera siitä, että vasta siitä päivästä, kun sain RSO:n paikan, kaikki ryntäsivät kysymään, että pääsetkö silloin ja silloin keikalle. Siinä oli ollut jonkinlainen seinä, ja kun olin sen yli päässyt, olin hyväksytty. Luulen, että siihen aikaan orkesterimuusikot eivät oikein pitäneet ulkomaalaisista. Ilman Lefaa (Segerstam) en varmaan vieläkään olisi siinä paikassa. Lefan kanta oli, että hän ei välitä mistä he ovat, kunhan osaavat soittaa. Siitä tuli iso riita.

Yoshiko: En usko, että he eivät pidä ulkomaalaisista. He vain halusivat suojella kotimaisia muusikoita.

Tim: Totta kai, mutta siitä voi olla kahta mieltä. Minä olen edelleenkin sitä mieltä, että he olivat tietyllä tavalla oikeassa. Nyt nähdään tulokset, nuoret suomalaiset muusikot ovat yllättävän kehittyneitä. Heillä on valtavasti kokemusta, kun he ovat päässeet hyvin nuorena soittamaan.

- Mutta toisaalta, siinä tapauksessa, jos koesoittoon ei tule ketään tarpeeksi hyvää, niin ei oteta ketään. Orkesterissa on se huono puoli, jos sinne otetaan joku, hän voi istua siellä 30 vuotta. Se on pitkä aika, ennen kuin taas voidaan nostaa tasoa.

Pitäisikö rajojen olla auki ja kilpailun täysin vapaata?

Mircea: Totta kai. Ei muuten pääse eteenpäin. Vaikka olisi kuinka isänmaallinen, ei voi sivuuttaa sitä, mikä hyöty siitä on itsellekin, jos vierelle tulee erittäin hyvä muusikko. Soittaja ei ole koskaan valmis. Aina on nurkan takana joku, joka soittaa paremmin. Kontakteja pitää olla niin paljon kuin mahdollista.

- Kun Yoshiko kertoi kuinka helppoa hänen oli saada työtä, minulla asia oli täysin päinvastoin. Minulle on sanottu suoraan, että ensin meille työtä ja sitten vasta sinulle.

Tim: Teidän alallanne ei ole sitä turvaa, mikä orkesterimuusikolla on. Täällä on varmasti sellaista taustaa, mitä me emme ymmärrä, kun emme ole kasvaneet näiden ihmisten kanssa. Ehkä täällä oli joku ongelma, jota me ei tiedetä, mutta suhtautuminen oli jotakin niin järkyttävää. Se on kuitenkin varmaa, että tänne ei ryntää biljoonaa soittajaa. Aina täällä on jotain kontrollia. Muusikot eivät voi sitä itse päättää, vaan viranomaiset. En ymmärrä, miksi jotkut ovat niin peloissaan, että joku tulee ja soittaa. Yleensä muusikot ovat hyvin sopeutuvaisia. Miten ulkomaalaiset eroavat suomalaisista? Niillä on perheet, ne tulevat töihin, ne soittavat hyvin. Mikä se ero on? He todennäköisesti ovat saaneet paikkansa, koska ovat ammattitaitoisia. Eivät he ole ryöstämässä tätä maata. He ovat ihan normaaleita ihmisiä.

Yoshiko: Minä voisin sen jotenkin ymmärtää ehkä jollakin muulla alalla, mutta musiikissa - korkeatasoisessa kevyessä ja klassisessa musiikissa - ei minusta ole olemassa mitään "kotimaalaista" musiikkia, vaan on pyrittävä kansainvälisesti korkeatasoiseksi. Sehän on aivan tyhmä ajatus, että tänne ei saisi tulla ulkomaalaisia. Muusikkohan tarvitsee vuorovaikutusta kehittyäkseen, ja silloin kehittyy koko Suomen musiikkielämä. Ihmiset tulevat tänne opiskelemaan ja tämä on hyvä paikka musiikki-ilmapiiriltään jne.

Mircea: 20 vuotta sitten ei juurikaan ollut italialaisia, kiinalaisia, indonesialaisia tai japanilaisia ruokapaikkoja�

Yoshiko: �eikä kaupoissa Kikkoman-soijakastiketta, mikä oli minulle suuri puute�

Mircea: �nyt nämä rikastuttavat elämää. Ei minun tarvitse joka päivä syödä karjalanpaistia tai läskisoosia. Samoin jokainen soittaja tuo oman värinsä.

Tim: Asenteet ovat alkaneet muuttua. Nuoret ovat matkustelleet niin paljon. Eikä meidän alalla ole koskaan ollut mitään väkivaltaa. Kyllä työpaikat ensisijaisesti tietenkin kuuluisivat suomalaisille, mutta missä rajoissa, siihen on vaikea vastata ja ei ehkä enää tarvisekaan [sic], kun taso on Suomessa lähes alalla kuin alalla niin korkea.

- Kun suomalainen menee ulkomaille, hän varmasti haluaa, että häntä kohdellaan kuten muitakin. Minä tunnen varmaan enemmän suomalaisia muusikoita, jotka soittavat ulkomaisissa orkestereissa kun ulkomaalaisia, jotka soittavat suomalaisissa orkestereissa. Jos siellä sanottaisiin, että ei mitään ulkomaalaisia tänne? Minusta muissa maissa ei edes katsota minkä maalainen olet, jos ylipäätään olet päässyt siihen maahan ja soitat hyvin.

Yoshiko: Minä luulen, että me olemme eläneet vaikeimman ajan. Nyt tämäkin ala on kansainvälistynyt. Esim. Sibelius-Akatemiassa on nykyään aika paljonkin ulkomaalaisia, jotka tulevat tänne jatko-opintoihin. Se jo aika paljon kertoo tämän maan musiikkikehityksestä. Aiemminhan vain täältä mentiin suorittamaan jatko-opintoja ulkomaille.

Mircea: Se on totta, vaikka Suomi on vieläkin vähän eristäytynyt. Se on kaukana Euroopasta, tosin nyt paljon lähempänä kuin ennen. Rajojen pitäisi olla ihmisille auki. Se on tietysti vähän kaksipiippuinen juttu, jos tänne yhtäkkiä tulee esim. 500 000 neuvostoliittolaista tai muuta niin sekään ei oikein käy. Mutta siitä pelkoa ei ole, että kaikki viihtyisivät täällä.

Frank: Tämä on enemmän läpikulkumaa.

Miten muuten suhtautuminen rockin alueella? Tuntuisi, että ulkomaalaisuus olisi pelkästään etu?

Frank: Kun tulin Suomeen, oli ihan selvä etu, että olin englantilainen. Mutta työlupa ja oleskelulupa oli ihan yhtä vaikea meidän kaikkien saada. Bändiin pääsin heti ja tien päälle, mutta ei ollut mitään kuukausipalkkaa. Piti tehdä kovasti töitä saadakseen keikkoja. Jos ei ollut keikkaa, ei ollut ruokaa. Nälkääkin on nähty. Sitten tulee välillä taas hyvä "putki".

- Muusikoiden kanssa minulla ei ole ollut ongelmia. Mutta muutoin alussa, kun en hallinnut vielä suomea ja menin esim. johonkin ravintolaan ja puhuin englantia jollekin naiselle, niin turpaan tuli. Puukkoakin on tarjottu. Se tosin tapahtui tanssilavalla Nurmeksessa, kun emme soittaneet tangoa.

Tim: Aivan hyväksyttävä syy siis�

Yoshiko: Kyllä minuakin on lyöty kerran kadulla. Se oli järkytys, kun minua oli aina kohdeltu positiivisesti tässä maassa. Se tapahtui 3-4 vuotta sitten, kun vietnamilaisia alkoi tulla tänne. - Mutta musiikkiin mennäkseni, minua silloin tällöin ärsyttää se, kun sanotaan, ei ainoastaan Suomessa vaan muuallakin, että japanilainen ei osaa soittaa Mozartia tai jonkun maalainen ei osaa sitä tai tätä. Tekee mieli sanoa tällaiselle henkilölle, että oletko sinä tavannut Mozartin.

Kun te olette joutuneet sopeutumaan uuteen kulttuuriin ja omaatte näin ikään kuin kaksi kulttuuria, niin onko se avartanut näkemystänne, vai onko se vienyt pohjan pois ja saa teidät tarrautumaan tiukemmin jompaankumpaan?

Frank: Sekä että itse asiassa. Englannin kulttuuri on luultavasti vanhempi - sanotaan vaikkapa vain pubikulttuuri. Siellä voi naapurin kanssa juoda yhden tai kaksi kaljaa. Mutta viepä suomalainen sinne. Se ei puhu mitään, ennen kuin se on juonut ne kymmenen kaljaa. Näin oli, kun tulin Suomeen, nyt se on parantunut huomattavasti. On taas toisia aspekteja, mitkä ovat täällä ihan plus, mutta Englannissa aivan nolla.

Mircea: Kyllä totta kai täällä on enemmän positiivisia asioita. Ne ovat opettaneet minua paljon. Olen saanut nähdä sellaisia asioita, mitä en olisi kokenut ikinä Romaniassa. Mutta, totta kai 20 vuoden oleskelu on vaatinut myös veronsa. Luonne on muuttunut. Kun kävin viimeksi Romaniassa, sukulaiset olivat vähän huolissaan. "Mitä, sinä et reagoi enää. Sinusta on tullut kova." Suomalaisethan ovat kovin pidättyväisiä. Koen kuitenkin hyödylliseksi, että pystyn pidättämään tunteitani.

Yoshiko: On ehdottomasti opettavaista omaksua erilainen, uusi kulttuuri. Mutta samalla minä arvostan ehkä Japanin kulttuuria enemmän kuin he, jotka ovat siellä koko ajan. Hyvät puolet näkee kaukaa paremmin.

- Ammatin kannalta ajatellen Euroopassa on tietenkin paljon avartavampaa. Ja työnkin kannalta. Täältä on helpompi mennä kiertueelle Saksaan tai Englantiin kuin Japanista.

- Nyt, kun ikää on tullut enempi, huomaa, että se ero, mitä minulle on opetettu ja mitä olen saanut ikään kuin verenperintönä, alkaa tulla selkeämmäksi itselleni.

Mircea: Olen huomannut ihan saman asian. Mitä kauemmin olen ollut täällä sitä vahvemmin tunnen, että olen kuitenkin erilainen.

Frank: Minä luulen, että tämä koskee kaikkia ihmisiä tiettyyn pisteeseen. Kun suomalainenkin ikänsä työskentelee Helsingissä, niin vanhuutensa päivinä hän menee takaisin Juupajoelle.

Sanotaan, että japanilaisetkaan eivät näytä helposti tunteitaan. Olemmeko siinä suhteessa samanlaisia?

Yoshiko: Voi näin ulkonaisesti sanoa, mutta kun Japanissa asutaan erittäin tiheästi, niin siinä joudutaan pakostakin ottamaan toiset ihmiset huomioon. Joudut miettimään, mitä sanot, haavoittuuko toinen. Ja samoin kieli muuttuu, riippuen siitä kenen kanssa puhut. on vielä hieman "kastijakoa" olemassa. Mutta täällä, minusta tuntuu, ihmisellä on jo ihan vauvasta saakka oma elämä. Tässä on hänen huoneensa, tässä on minun huoneeni, jokaisella on omansa. Japanissa toista tuetaan enemmän. Täällä on ikään kuin kestettävä yksin. Ehkä liioittelen, mutta täällä on ehkä kovempaa ja yksinäisempää.

Mircea: Ei uskalleta puhua omia tuntojaan pois.

Tim: Ensimmäisinä vuosina minä yritin olla mahdollisimman hyväksytty. Mutta mitä enemmän aikaa on kulunut, minusta tuntuu että arvostan enemmän omaan kieltäni ja puhun sitä aina kuin suinkin mahdollista. Jos olen erilainen, sitten olen erilainen, en minä siitä enää välitä.

- Luulen, että ulkomaalaisille, jotka ovat yrittäneet olla osa tätä yhteiskuntaa, jossain vaiheessa tulee eteen, että jotakin he ovat menettäneet omasta itsestään. Minä en enää pelkää olla ulkomaalaisen näköinen, tai puhua kovalla äänellä vieraalla kielellä ja käsillä kapakassa.

- Jos en olisin muuttanut Suomeen, luulen, että yhtä mullistavasti olisi mennyt kuitenkin. Elämä on täynnä mahdollisuuksia. Joka päivä voi tehdä eri käänteitä. Tämä oli yksi niistä, enkä minä harmittele sitä koskaan. Työtä on ja perhe on. Ja luulen, että me kaikki olemme jääneet tänne�

Yoshiko: �koska täällä on hyvä olla. Pois aina pääsee, jos ei viihdy.

Miten paljon te seuraatte vielä synnyinmaanne asioita?

Frank: Viime viikolla tuli se suuri uutinen (rautarouva ruostui), mistä iloitsen edelleenkin, mutta muuten itse asiassa liian vähän.

Mircea: Totta kai se on jäänyt vähemmälle. Mutta silti seuraan aika hyvin ja nyt tietysti nämä viimeaikaiset tapahtumat, niitä on melkein pakko seurata. Se on niin positiivista. Vaikka en ollut paikalla, olin hengessä mukana. Synnyinmaa on synnyinmaa. Mutta on hyvin vaikea sanoa tunnenko itseni enemmän romanialaiseksi kuin suomalaiseksi. 25 vuotta siellä ja 20 vuotta täällä. Se on melko tasan.

Yoshiko: Minulla oli alussa hieman vaikeata. Ei ollut oikein aikaa seurata Japanin asioita, oli sopeuduttava Suomeen. Japanissahan perinteinen ajatus on, kun nainen menee naimisiin, hänen täytyy tulla uuden perheen jäseneksi ja unohtaa omat vanhempansa. Mutta onneksi konserttimatkojen ansiosta minulla on ollut jatkuvasti kontakti Japaniin ja sukulaiset lähettävät myös lehtiä ja kirjoja. Periaatteessa olen kuitenkin ihan tietoisesti yrittänyt tulla suomalaiseksi.

Timillä varmaan on helppoa, kun televisiostakin tulee vain amerikkalaista ohjelmaa?

Tim: Niin tulee ikävä kyllä. Se on yksi asia, mistä en ole ikinä pitänyt. Minä en arvosta sitä kulttuuria siellä, uutisia jne. Olen nähnyt toisen tyyppistä, joka minusta on parempaa. Sen koko yhteiskunta on muuttunut aina vain hölynpölyisemmäksi. Ja minusta on ihan sama, onko se Tiku vai Taku, joka on hallituksessa. Molemmat puolueet ovat niin samanlaiset.

- Ja kulttuurillisesti siellä menee niin huonosti. Miten mahtavia muusikoita siellä on ja kuinka huonosti niillä menee nykyään. Orkestereita menee konkurssiin. Valtio vetää rahansa pois ja ruvetaan sanelemaan, millaista taidetta tällä rahalla saa tehdä ja millaista ei. Se masentaa niin, että se ei enää kiinnosta minua.

Etkö pelkää, että tämä amerikkalainen kulttuuri valtaa nyt myös Suomen?

Tim: Tämähän on amerikkalaista kulttuuria ihan täynnä. Minua harmittaa, kun he puhuvat - erityisesti kevyellä puolella - suomalaisesta perinteestä. Sehän on pelkkää amerikkalaisen musiikin jäljitelmää.

Mircea: Se on totta. Mutta on tuollaisia juiceleskisiä ym. Ne ovat perinpohjin suomalaisia. Ihan hyvää täällä, mutta sitä musiikkia et voi viedä minnekään.

Tim: Aivan, mutta se musiikki, joka kevyellä puolella tässä maassa puree, josta tulee rahaa ja mitä radiosta kuulee, sillä ei ole mitään tekemistä suomalaisuuden kanssa. Siinä suomalaiset vain soittavat amerikantyyppistä musiikkia suomeksi.

Frank: Olet oikeassa. Periaate on kotoisin sieltä. He ovat omaksuneet sen soundin. Mutta olen samaa mieltä kuin Mircea. Esim. Sielun Veljet on tosi omaperäinen. Se on heidän tulkintansa omaksumastaan "kevyestä" musiikista. Siinä on mausteet mukana. Oma tyyli.

Onko suomalaisissa shamanismia, kuten suomalaisten taiteilijoiden menestymistä esim. Ruotsissa selitetään?

Mircea: En sitä täysin allekirjoittaisi. Mutta minua ovat hämmästyttäneet suomalaiset kapellimestarit. Joku on selittänyt, että heissä on tätä suomalaista perusjätkää, he uskaltavat tehdä ja pistää miehiä komentoon. Tuskin se sitä on. He ovat lahjakkaita ja ovat tehneet työtä.

Tim: Yksi syy voi olla tämä aiemmin mainitsemani, että tilanteesta johtuen Suomessa päästään osallistumaan ja tekemään paljon nuorempina, jo opiskeluvaiheessa. Ja tähän kun yhdistetään, että he ovat vähän "hulluja", tämä kun ei ole niin "sivistynyt" paikka kuin Ruotsi.

Yoshiko: Minä luulen, että suomalaiset ovat todella lahjakasta kansaa taiteellisesti. Kun ajattelee esim. menestymistä väkilukuun nähden. Japanilaisethan ovat kuuluisia ahkeruudestaan. En sanoisi, että suomalaiset ovat ahkeria, mutta ihmettelen, kun he vähällä työllä saavat aikaan sen, mitä japanilaiset tuntien ahertamisella.

Mircea: Mutta jos vertaa esim. kapellimestareihin ja laulajiin, niin ei ole kovin paljon maailmalla tunnettuja suomalaisia instrumentalisteja.

Frank: Ainakin kevyessä musiikissa totuus on, että Suomesta ei löydy hyvää manageria. Kellarit ovat täynnä hyviä bändejä. Markkinointi on aivan hakotiellä. Levy-yhtiöt eivät tajua, milloin niillä on hyvä tuote ja milloin ei. Ja kun joku menestyy ulkomailla, on pelkkää kateutta�

Mircea: � mutta Suomessa ei menesty, ellei ole ensin menestynyt ulkomailla.

Tuleeko teidän lapsistanne suomalaisia muusikoita?

Frank: Meidän lapsista tulee muusikoita.