Äänilevy taiteilijan taloudessa

Taannoin yksi levytuottajistamme totesi julkisesti, että laulajien ja soittajien levyistään saamat myyntirojaltit ovat pääsääntöisesti pennosia. Pääsäännöstä on tietysti poikkeuksia, mutta enimmäkseen puhutaan pennosista, varsinkin esiintyjäryhmien kuten bändien kohdalla.

Yleisesti ottaen taiteilijat eivät rikastu äänilevyjen myynnin perusteella, useimmille leipä lähtee elävästä musiikista. Levyjen perusteella muodostuvat tulot ovat normaalitapauksessa paremminkin tekijänoikeus- kuin myyntituloja.

Englantilainen tuottaja totesi kerran keskustelussa, että heillä tehtävistä levyistä 95 % on sellaisia joiden myyntitulot eivät riitä kattamaan tuotantokustannuksia. Suomessa asiaa on selvitetty mm. ESEK:in toimesta. Viisi vuotta sitten 20 % tuotetuista levyistä myi niin hyvin, että muut 80 % levyistä oli mahdollista tuottaa. Heikko myyntimenestys ei kuitenkaan esimerkiksi Englannissa ole tuottajien kannalta aivan mahdoton asia, koska siellä taiteilijat yleensä maksavat tuotantokustannukset rojalteillaan. Suomalaisten levyjen kannattavuusselvitys ei tarkastellut sitä, kuka kulut oli maksanut, levy-yhtiö, taiteilijat vai molemmat yhdessä.

Break even -menettely on Suomessakin yleistynyt. Se tarkoittaa, että levy-yhtiö maksattaa osan levyn tuotantokustannuksista taiteilijoilla. Tekijät sitä vastoin eivät osallistu tuotantokustannuksiin. He saavat korvausta levyjen myynnistä alusta alkaen.

Äänilevyyn liittyvä taloudellinen kokonaisuus ei muodostu pelkästään myyntituloista. Äänitteiden julkisesta esittämisestä sekä tuottajat että taiteilijat saavat esityskorvauksia. Äänilevy voidaan mekanisoida uudelleen johonkin toiseen tarkoitukseen ja siitä tulee tuloja. Usein levyillä esiintyvän musiikin on tehnyt joku esittäjistä ja hän saa tällä perusteella esitys- ja mekanisoimistuloja tekijänä. Osa näistä tuloista voi kuitenkin mennä levy-/kustannusyhtiölle, jos se on onnistunut saamaan tekijältä kustannusoikeudet. Oikeuksien luovutus on toisinaan levytyssopimuksen ehto, jonka Kilpailuvirasto on katsonut olevan kyseenalainen.

Markka myydystä levystä

Muusikot ja laulajat saavat taiteilijasopimusten perusteella yleensä melko pienen osuuden äänilevyjen myyntituotosta. "Markka mieheen myydystä levystä" on esimerkiksi bändien kohdalla nykyoloissa melko kovan luokan rojalti. Yksittäinen taiteilija, esimerkiksi laulusolisti, saattaa vastaavasti saada jopa 3-4 markkaa myydystä levystä. "Hyvä taso" on meillä tällainen, mutta siitä on poikkeamia molempiin suuntiin. Jos break even -menettely on käytössä, se luonnollisesti alentaa merkittävästi taiteilijoiden tuloa.

Normaalihintaiset cd-levyt maksavat satakolmekymppiä. Myyntiin perustuva taiteilijasopimus on yleensä aina sidottu levyn myyntihintaan. Ennen kuin taiteilijan osuutta ruvetaan laskemaan myyntihinnasta vähennetään arvonlisäveron osuus ja muita vähennyksiä, mm. pakkausvähennys. Vähennykset pudottavat laskennan perusteena olevan hinnan miltei puoleen vähittäismyyntihinnasta.

Levy-yhtiö saa ÄKT:n laskelmien mukaan normaalihintaisen cd:n myynnistä puhdasta tuloa 10-11 markkaa eli hiukan enemmän kuin artistit ja tekijä yhdessä. Tekijät saavat vähittäismyyntihinnasta laskettuna rojaltia 6 % ja esittäjät ÄKT:n mukaan keskimäärin 4 %.

Jos esimerkiksi 10 % rojalti lasketaan 60 markasta, taiteilijan osuus on kuusi markkaa. Se on aivan huipputason rojalti. Jos sitä jakaa neljä orkesterin jäsentä, kukin saa 1,50 markkaa myydystä levystä.

Jos esimerkkitapauksen levyä myytäisiin kultalevyrajan edellyttämät 20.000 kappaletta normaalihintaan, taiteilijoiden jaettavaksi tulisi noin 120.000 markkaa. Kukin saisi tasan jaettaessa 30.000 markkaa.

Vaikka kultalevyraja on pudotettu 20.000 kappaleeseen, harvasta levystä tulee kultalevy. Useimpien levyjen kohdalla puhutaan muutamien satojen kappaleiden tai hyvällä onnella muutaman tuhannen kappaleen myynnistä. Lisäksi rojaltit ovat yleensä reilusti alle 10 %. Niinpä päädytään enimmäkseen siihen, että taiteilijoiden jaettavaksi jää levymyynnissä vain pennosia. Jos taiteilijoiden on rojaltituotoillaan katettava levyn tuotantokustannuksia (recouping), ei levy-yhtiön ehkä tarvitse maksaa taiteilijoille rojalteja lainkaan.

On nähty sellaisiakin levytyssopimuksia, joissa taiteilijan on edellytetty maksavan tuottajalle isoja summia, jos levystä tulee kultalevy.

Markkinointi maksaa taiteilijalle

Yleensä taiteilijasopimuksissa on maininta siitä, että rojalti puolitetaan, jos levyä mainostetaan televisiossa. Markan asemesta taiteilijat saattavatkin saada tietyn ajanjakson kuluessa rojaltia vain 50 penniä, jos tuottaja päättää mainostaa levyä televisiossa.

Jos levy saavuttaa kultalevyrajan sovitun tv-mainoskampanja-ajan kuluessa ja jos normaali rojalti olisi kuusi markkaa, 20.000 levyn myynnistä syntyy tuottajalle 60.000 markan säästö. Sillä jo mainostaa mukavasti. Kannattaa nimittäin muistaa, että yleensä tv-levyjä myydään normaalihinnalla, joten tuottajan tulot eivät alene lainkaan, varsinkaan jos taiteilijarojalteissa saavutettava säästö kattaa tv-mainoksen menot. Mainonta televisiossa lisää tuottajan tuloja, jos myynti lisääntyy. Taiteilijan kannalta tulot lisääntyvät vain siinä tapauksessa, että myynti kaksinkertaistuu. Silloin rojaltin puolittuminen neutraloituu.

Platinalevyn on myytävä 40.000 kappaletta. Normaalihinnasta laskien bändi voi saada jaettavakseen 240.000 markan rojaltin. Platinalevyä on todennäköisesti mainostettu televisiossa, joten tuottaja voi käyttää rojaltisäästön mainoksen maksamiseen.

Suomalaisen selvityksen mukaan ostajat saavat tiedon levyistä pääasiassa radio- ja televisio-ohjelmista. Noin 40 % kyselyyn vastanneista sanoi näin. Televisiomainokset ja muut mainokset antoivat kumpikin ostosysäyksen 7 %:lle vastaajista.

Taiteilijoilla on tarjolla runsaasti ilmaisia televisiokeikkoja ja radiotkin mieluusti ottavat haastateltavikseen esiintyjiä. Televisioon on pakko mennä paikan päälle, koska pelkkä levyn esittäminen ohjelmassa tuntuisi tyhjältä, toisin kuin radiossa, missä se on mitä täysipainoisinta ohjelmaa.

Nykyisin tehdään myös paljon levynjulkistamiskiertueita. Joissakin tapauksissa tällaisten kiertueiden talous on kunnossa, keikoista tulee rahaa palkkioiksi ja kulujen katteeksi. Valitettavan usein nämä hankkeet kuitenkin ovat vain yksi kulu lisää esiintyjien maksettavaksi. Tappiollinen kiertue tehdään tappiolliseksi jäävän levyn markkinoimiseksi.

Etenkin ulkomailla tuottajat vaativat, että taiteilijat ovat käytettävissä levyjen markkinointiin. Se tarkoittaa yleensä ilmaisia keikkoja televisioyhtiöille. Sellainen vie aikaa ja paremmat keikat jäävät tekemättä. Levytyssopimuksiin on alettu viime aikoina ottaa tosi rankkoja lausekkeita, jotka velvoittavat taiteilijoita olemaan valmiina palkattomiin töihin, kun tuottajalta komento tulee. Epäterve toiminta romuttaa oikeat työmarkkinat. Ilmaiset keikat syövät maksullisia keikkoja eli taiteilijoiden kannalta arvokkainta asiaa.

Vienti vetää rojaltin alas

Taiteilijasopimuksissa on yleensä myös määräys siitä, että vientiin menevien levyjen rojalti on puolet normaalirojaltista. Kun levyä myydään ulkomailla, jakajia on useampia, mikä osittain selittää tilannetta.

Jos jotakin suomalaista levyä myydään ulkomailla esimerkiksi 100.000 kappaletta eli meikäläisittäin erittäin paljon, voi alunperin 10 % suuruisen rojaltin perusteella taiteilijoille tulla tilitettäväksi 300.000 markkaa. Tällöin puhutaan siis todellisesta jymymenestyksestä Suomen näkökulmasta. Esimerkiksi nelihenkisen bändin ollessa kysymyksessä kukin esittäjistä saa 75.000 markkaa. Levy-yhtiö saa tällaisessa tapauksessa ehkä kaksi kertaa sen mitä taiteilijat. Tavallisempaa kuitenkin on levyn lisenssiointi ulkomaille. Silloin taiteilijat voivat saada jopa 30-50 % lisenssitulosta.

Jos taiteilijoiden on vientilevyjensä markkinoinnin tukemiseksi tehtävä korvauksetta keikkoja ulkomaille, voi koko rojaltitulo tärvääntyä näillä matkoilla ennen kuin rahoja on saatukaan. Teosten tekijät eivät viennin perusteella anna alennuksia levyjen myyntikorvauksesta. Myöskään tv-mainonta ei alenna tekijöiden korvausta.

Muut tulot myyntituloja tärkeämmät

Tavallisen äänilevyn osalta muut kuin levyn myyntitulot ovat taiteilijoiden kannalta tärkeitä. Esimerkiksi Gramex-korvaus on solisteille ja solistisille esiintyjille merkittävä. Erityisesti tämä pitää paikkansa Ylen valtakunnallisten lähetysten osalta. Kun levy soi Ylen valtakunnallisessa päivälähetyksessä, Gramex-korvaus on noin 57 markkaa minuutti. Korvauksesta puolet on taiteilijoiden osuutta. Kolmen minuutin levystä taiteilijat saavat jaettavakseen noin 85,50 markkaa.

Kun solisti voi saada taiteilijoiden Gramex-korvauksesta 50 %, merkitsee yhden levyn soittaminen Ylen valtakunnallisessa verkossa noin 43 markan tuloa. Jos keskimääräinen solistirojalti olisi cd:stä nelisen markkaa, vastaisi yksi soittokerta Ylen valtakunnan verkossa näin suunnilleen kymmenen levyn myyntiä.

Jos levyä soitetaan vuodessa Ylen valtakunnan verkossa valveilla oloaikaan sata kertaa, solisti saa Gramex-korvauksena runsaat 4.300 markkaa. Jo solisti esiintyy Yleisradion televisio-ohjelmassa kaksi kertaa laulaen kummallakin kerralla yhden laulun, esiintymispalkkio on yhteensä noin 4.000 markkaa.

Usein äänitteitä halutaan käyttää esimerkiksi elokuvan tai mainoselokuvan valmistamiseen. Varsinkin mainoskäytössä kysymys voi olla suurista korvauksista. Kun joissakin tapauksissa on esiintynyt luvatonta käyttöä, ovat korvaussummat yleensä olleet vähintäänkin kymmeniä tuhansia tai sitäkin suurempia summia. Viime aikoina erityisesti televisiomainoksissa on alettu käyttää runsaasti äänilevymusiikkia, joka usein on ulkomaista alkuperää. Myös kotimaisia levyjä vilisee nyt tv-mainoksissa.

Televisiomainosten musiikista äänilevy-yhtiöt saavat hyvää tuloa. Erityisen hyvä tämä tulo on sellaisissa tapauksissa, jossa taiteilija on tullut luovuttaneeksi levy-yhtiölle oikeutensa päättää tällaisesta käytöstä ja mahdollisesti myös oikeuden rahastaa siitä taiteilijankin osuuden. Jos levy-yhtiöt istuvat myös kustannusoikeuksien päällä, ne voivat lisäksi saada kustantajana sekä äänitteen mekanisoinnin että julkisen esittämisen korvausta Teoston kautta.

Monessa tapauksessa äänilevystä voi toisin sanoen saada paljon enemmän taloudellista hyötyä muutoin kuin myynnin perusteella. Tekijänoikeus on voimassa 70 vuotta tekijän kuolinvuoden jälkeen. Myös esittäjän 50 vuoden suoja-aika on taloudellisesti arvokas asia, josta kannattaa pitää kynsin hampain kiinni.

Taiteilijoiden saamat äänilevyjen myyntitulot ovat normaalitapauksessa lapsellisen pieniä. Huonostikin myyvän levyn esityskäytöstä tai muusta siihen verrattavasta käytöstä voi tulla huomattavastikin suurempia tuloja taiteilijoille.

Esimerkiksi sinfoniaorkesterit maksavat tunnetuille kapellimestareille 40.000 markkaa. Summa on yhtä suuri kuin 10.000 levyn myynnistä kertyvä rojalti, jos se on neljä markkaa levyltä. Tämän sarjan kapellimestarit tienaavat vuodessa miljoonia, mutta eivät yleensä levyistään vaan konserttiesiintymisistä.

Erityisen painokkaasti on todettava, että kaikissa niissä tapauksissa joissa taiteilijat itse ovat tuottaneet äänilevyllä olevan musiikin ja antaneet sen jonkin levy-yhtiön jaeltavaksi, oikeuksien säilyttämisen omissa käsissä pitäisi olla itsestään selvyys. Mutta onko näin, sitä kannattaa itse kunkin pohtia. Ja jos ei ole, mikä siihen on syynä?

Tulot elävästä esityksestä omaa luokkaansa

Kun suosittu esiintyjäryhmä tekee keikan jonnekin, puhutaan aina tuhansien tai kymmenien tuhansien markkojen korvauksesta. Muusikkojen ja laulajien kokonaistaloudessa elävän musiikin taloudellinen merkitys on suvereeni. Kokonaistalouteen kuuluvat luonnollisesti tekijänoikeustulot ja erilaiset sopimusten perusteella esimerkiksi äänitteiden myynnistä saatavat tulot. Pitkän uran tehneillä muusikoilla ja laulajilla viimeksi mainittujen merkitys on usein huomattava. Äänilevyjen myynnistä saatavat tulot ovat useimpien taiteilijoiden kokonaistaloudessa pieni tekijä.

Asioiden havainnollistamiseksi voidaan todeta, että Ylen tai MTV:n keikkasopimuksen mukainen minimipalkkio laulusolistille yhden laulun esittämisestä televisiossa on noin 2.000 markkaa. Liian pieni summa sinänsä, mutta se vastaa 500 äänilevyn myyntiä neljän markan rojaltilla. Valitettavasti monet laulajat eivät edellytä saavansa tätäkään palkkiota tv:ssä esiintyessään, koska he ilmeisesti ovat kuunnelleet liikaa levy-yhtiöiden myyntimiesten puheita. Ilmaisesiintymisten tuoma markkinointihyöty valuu levy-yhtiön taskuun.

Jos esimerkiksi viisimiehinen bändi tekee Yleisradiolle puoli tuntia ohjelmaa, minimikorvaus siitä on noin 5.000 markkaa, oli sitten kyseessä radion valtakunnan verkon tai aluelähetys. Televisiossa puolen tunnin ohjelman tekeminen synnyttää yleensä aina vähintään kaksinkertaisen korvauksen.

Kohtuullinen ja kohtuuttoman pieni korvaus

Tekijänoikeuslain mukaan taiteilijoilla ja tuottajilla on oikeus saada kohtuullinen korvaus, kun heidän äänilevyjään esitetään julkisesti radiossa, televisiossa tai muualla. Lukuisien välimiesoikeudenkäyntien jälkeen esimerkiksi Yleisradion korvaustaso on nyt kohtuullisella tasolla. Se vaihtelee 57 markan ja 5,70 markan välillä minuutilta. Myös Teoston korvaukset on määritelty välimiesoikeudessa. Gramex- korvaukset kaupallisissa radioissa ovat nekin välimiesoikeuden jäljiltä tasolla, joka on minuuttihinnaksi muutettuna äärimmäisen alhainen. Asioita voi taiteilijoiden talouden kannalta tarkastella myös tätä taustaa vasten.

Melko tavallinen tapaus on sellainen, että nelijäseninen yhtye on tehnyt taiteilijasopimuksen levy-yhtiön kanssa ja sopinut saavansa myyntiin perustuvana rojaltina 8 % korvauksen. Korvaus lasketaan äänilevyn PPD-hinnasta, josta ensin on vähennetty ALV ja ns. pakkausvähennys. Tässä on lähdetty siitä, että laskentaperuste on noin 60 markkaa. Tällöin koko yhtyeen osuudeksi tulee rojaltina 4,80 markkaa. Kukin neljästä taiteilijasta saa 1,20 markkaa, jos rojalti jaetaan tasan niin kuin yleensä tehdään. Monesti ajatellaan, että yleinen taiteilijoiden rojalti äänilevymyynnissä on markka mieheen, mikä ei poikkea paljon keskimääräisestä, kun erilaiset vähennykset otetaan huomioon.

Jos cd:llä on 12 kappaletta, on kappalekohtainen taiteilijarojalti 40 penniä, josta kukin esiintyjä siis saa 10 penniä. Kolmen minuutin levyn soittaminen Ylen valtakunnan verkossa tuottaa siis jokaiselle neljälle taiteilijalle noin 20 markkaa, mikä vastaa 200 levyn kappalekohtaista rojaltia. Jos kysymyksessä on ko. taiteilijoiden/taiteilijan oma teos/teksti, tulee kolmen minuutin levyn soittamisesta Teoston kautta tekijälle rahaa noin 168 markkaa. Jos levy-yhtiö ei ole onnistunut saamaan kustannusoikeuksia, koko raha jää tekijälle/tekijöille. Jos levy-yhtiö on saanut kustannusoikeudet, korvaus putoaa kolmanneksella noin sataan markkaan ja 60 markkaa menee siis levy-yhtiölle (kustannusyhtiölle).

Levyjä myytäessä Teosto-korvaus on 5-6 markkaa cd:ltä. Jos levyllä on 12 kappaletta, on kappalekohtainen korvaus noin 50 penniä. Edellyttäen, että tekijä/tekijät saavat Yleisradion esityskorvauksen itselleen täysimääräisesti, vastaa Teosto-korvaus yli 250 levyn kappalekohtaista myyntikorvausta.

Äänilevytuottaja saa vastaavasti edellä kuvatussa tapauksessa 85,50 markkaa puhdasta tuloa Gramexista. Jos kustannusoikeuksia on onnistuttu hankkimaan tekijöiltä, korvaukseen tulee lisäksi noin 60 markkaa. Jos puhdas tuotto äänilevyjen myynnistä erilaisten vähennysten ja suorien kustannusten jälkeen olisi esimerkiksi 10 markkaa ja kappalekohtainen tulo (10/12) 80 penniä, yhden levyn soittaminen Yleisradion valtakunnan verkossa vastaisi lähes 160 levyn kappalekohtaista myyntituloa.

Monet äänilevy-yhtiöt ajattelevat niin, että ne kilpailevat keskenään Ylen ja MTV:n esitysajasta. Tästä syystä yhtiöt myöskin lahjoittavat esimerkiksi Yleisradiolle kymmeniä tuhansia levyjä vuodessa.

Ylen valtakunnanverkon valoisan ajan lähetykset ovat kuitenkin vain osa totuutta. Ylen ruotsinkieliset lähetykset maksavat Gramex- ja Teosto-korvausta 10 % täydestä hinnasta ja aluelähetysten korvaustaso on samaa suuruusluokkaa. Yöradiossa noudatetaan myös alennettuja tariffeja. Keskimäärin tekijänoikeuskorvaukset ovat paljon alhaisemmalla tasolla. Kun yhtiö julkisesti valittaa tekijänoikeuskorvausten suuruutta, se puhuu aina kalleimman mukaan lasketusta korvauksesta ja unohtaa sen, että enin osa levyistä on alennushintaista. Sellainen se on Yleisradio.

Edellä olevan kaltaisia laskelmia ei ole tehty Yleisradion halvemman tariffin lähetysten eikä kaupallisten radioiden lähetysten osalta, koska liitossa ei ole toistaiseksi käytössä laskukonetta, joka pystyisi laskemaan mikroskooppisen pieniä lukuja.

Videot räikein ylilyönti

Nykyisin on tavallista, että tuottaja on poiminut itselleen videoon liittyvät oikeudet taiteilijoilta, siitä huolimatta että videot pääsääntöisesti tehdään ESEK:in av-jaoston, AVEK:in ja taiteilijoiden taloudellisen tuen turvin. Tuottaja saa videon televisioesityksestä tapauksesta riippuen korvauksia 800- 1.500 markkaa esityskerralta. Esittävät taiteilijat eivät saa näistä tuloista mitään osuutta, elleivät ole ymmärtäneet pidättää itsellään oikeuksia. Tekijä sitä vastoin saa kolmen minuutin videosta noin 170 markkaa Yleisradiossa ja MTV:ssä tuplasti enemmän.

Luovuttaisitko eläkkeesi työnantajalle?

Jos äänilevy on tehty työsuhteessa ja muusikot ovat saaneet esittämisestä palkkaa, heillä on Gramex- oikeudet itsellään ja myös muut oikeudet, ainakin jos työehtosopimusta on noudatettu. Näin ollen muusikot voivat myöhemmin saada korvauksia erilaisista äänilevyjen käytöstä, esimerkiksi niiden siirtämisestä mainokseen tai elokuvaan.

Mikäli taiteilija on taiteilijasopimuksella luopunut joistakin äänilevyyn liittyvistä oikeuksistaan levy- yhtiön hyväksi, on epävarmaa, saako tällainen taiteilija myöhemmin korvauksia äänitteen käytöstä muualta kuin Gramexista. Tietenkin tekijä saa korvauksia Teostosta joko 100 % tai 67 %, jos levy-yhtiö on saanut kustannusoikeudet. Tekijän osuutta voi vähentää sovittajalle menevä korvaus 11 tai 16 %.

Jos taiteilija luovuttaa oikeuksiaan levy-yhtiölle, tapahtumaa voi verrata siihen, että työntekijä luopuisi esimerkiksi eläkeoikeudestaan ja muista vastaavista sosiaalisista oikeuksistaan työnantajan hyväksi. Äänilevyyn liittyvät esittävän taiteilijan oikeudet ovat voimassa 50 vuotta levytysajankohdasta eli useassa tapauksessa taiteilijan koko eliniän. Sinä aikana tuleva taloudellinen hyöty jaetaan taiteilijan ja tuottajan kesken vain siinä tapauksessa, että oikeuksia ei ole luovutettu tuottajalle. Jos otetaan huomioon, että rojaltisopimuksiin ei liity minkäänlaisia sosiaaliturvavaikutuksia ja jos rojaltit lisäksi menevät levytyskustannusten kattamiseen, korostuu tekijänoikeuslakiin perustuvien taiteilijoiden oikeuksien merkitys.

Kun tekijänoikeuslakia muutettiin niin, että myös ennen vuotta 1961 tehdyt äänitteet tulivat suojan piiriin, monet sodanjälkeisenä aikana tehdyt äänitteet tulivat esimerkiksi Gramex-korvauksen alaisiksi. Jokainen voi ajatella, mitä tämä merkitsi esimerkiksi Olavi Virran osalta. Virrallahan on satoja äänitteitä, jotka näin tulivat Gramex-korvauksen piiriin.

Tällaista siis taiteilijaelämä äänilevytuotannon piirissä on tämän päivän Suomessa. Onneksi äänilevyalalla vallitsevat käytännöt eivät toistaiseksi ole levinneet aivan kaikkialle musiikkialalle. Toisaalta, jos työelämässä noudatettaisiin samantapaisia menetelmiä kuin suomalaisessa äänilevytuotannossa taiteilijoiden ja tuottajien kesken vallitsee, työelämä mullistuisi täydellisesti. Työntekijät alkaisivat maksaa siitä, että saavat käydä työssä.

Raimo Vikström