Ruotsalainen tutkimus:

Raimo Vikström

Ruotsissa aiotaan tehdä laaja tutkimus orkesterista psykososiaalisena työympäristönä. Yvonne Johansson-Liljeholm on tehnyt esitutkimuksen aiheesta. Tutkija on haastatellut suppeata joukkoa orkesterimuusikkoja ja kapellimestareita. Jo tässä vaiheessa esiin tulee mielenkiintoisia seikkoja.

Usein työpsykologisessa kirjallisuudessa ja konsulttitoimistojen markkinoinnissa esitellään orkesteri ihanteellisena työympäristönä. Tarjotun mielikuvan mukaan orkesteri toimii työyhteisönä aina luotettavasti ja hyvin. Johansson-Liljeholmin, jolla itsellään on runsaasti orkesterisoittajan työkokemusta, sanoo, että kuva ei ole läheskään aina oikea. Joskus se on jopa täysin virheellinen. Kun orkesteri esitellään ihanteellisena työympäristön mallina, ajatellaan yleensä orkesterin konsertteja ja esityksiä eli eräänlaista teatteria, ei niinkään arkipäivän työskentelyä.

Orkesteri tarjoaa yleisölle konsertteja, joiden taustalla on suunnaton määrä yksilöllistä ja ryhmätyötä. Tavattoman paljon erilaisia asioita tapahtuu ennen kuin orkesteri asettuu yleisön eteen. Yleisölle tarjotaan musiikkielämys, yleisön ei tarvitse eikä pidä tietää musiikin kannalta irrelevanteista asioista ja ilmiöistä. Orkesteri on kuitenkin kuin mikä tahansa työyhteisö, yhteisön jäsenillä on keskinäisiä kiistoja ja näkemyseroja, joku on sairas ja toisella on muita huolia.

Johansson-Liljeholm toteaa, että konserttitilanteiden tarkastelu ei silloin riitä kun tarkoituksena on pyrkiä parantamaan orkesterimuusikkojen terveystilannetta. On mentävä kulissien taakse ja katsottava millaisia ovat yksilöiden ponnistelut ja millaisia terveydellisiä seuraamuksia työhön orkesterissa kytkeytyy. Millä tavoin orkesterin psykososiaalinen työympäristö vaikuttaa tuotantoon ja muusikkojen terveyteen. On siis selvitettävä sitä, miten orkesteri toimii ja miten se ei toimi, jotta työhön liittyvät ongelmat saataisiin selville. Sen jälkeen on pyrittävä etsimään oikeita tapoja käsitellä ongelmia ja mahdollisuuksien mukaan estää ongelmien syntyminen.

Miten muusikot kokevat työnsä?

Esitutkimuksessaan Yvonne Johansson-Liljeholm on pyrkinyt selvittämään sitä, millainen hyvin toimiva työryhmä on ja sitä, mitkä seikat edistävät tai haittaavat hyvien työtulosten saavuttamista. Tärkeä selvityskohde on myös se, millaiset seikat edistävät tai heikentävät muusikkojen terveyttä. Pyrkimyksenä on myös selvittää, liittyykö ammattiin sosiaalisia hylkimisjärjestelmiä ja sitä, miten orkesterissa käsitellään konflikteja.

Johansson-Liljeholm haastatteli kuuttatoista muusikkoa. Heistä yksitoista työskenteli vakituisesti orkesterissa ja viisi oli freelancereita. Muusikoilla oli erilainen tausta ja he työskentelivät erikokoisissa orkestereissa. Kaikilla oli hyvä koulutus ja riittävästi työkokemusta. Muusikkojen lisäksi haastateltiin työnantajien edustajia, luottamusmiehiä ja kapellimestareita.

Orkesteri työyhteisönä

On eri asia tarkastella orkesteria työyhteisönä ja toisaalta konserttiesitysten tuottajana. Muusikkojen stressiä (music performance anxiety) tutkitaan usein juuri ajatellen esiintymistilannetta, konsertteja ja muita esiintymisiä.

Jotta muusikkojen työolosuhteista saataisiin täydellisempää tietoa, on Johansson-Liljeholmin mielestä tutkittava orkesterin arkipäivän olosuhteita. Orkesterin psykososiaalisessa työympäristössä esiintyvät stressit voidaan osoittaa johtuviksi työssä esiintyvistä jännitteistä ja uraan liittyvästä epävarmuudesta. Stressit ovat keskenään vuorovaikutussuhteessa ja ne vaikuttavat siihen, että muusikot ovat enemmän tai vähemmän hermostuneita erityisen vaativissa tilanteissa.

Pääsääntöisesti muusikkojen tavoitteet ovat yhdensuuntaisia orkestereiden johtajien tavoitteiden kanssa. Kummallakin ryhmällä on korkeat laatuvaatimukset ja tavoitteena kehittyminen. Tällaisen yhteisymmärryksen pitäisi organisaatiopsykologien mukaan tuottaa vahva sisäinen valvonta ja taata hyvät tulokset.

Kummassakin ryhmässä on sellaisia, jotka hyväksyvät helpommin sen, että kaikki muusikot eivät suoriudu riittävän hyvin työtehtävistä. Tällaiset henkilöt esittävät tilanteessa inhimillisiä näkökohtia eivätkä pyri toimimaan siten, että vaikeuksiin joutuneet saataisiin siirretyksi ulkopuolelle. Johansson- Liljeholmin mukaan on tavallista, että muusikot joilla on henkilökohtaisella tasolla ja yhteissoiton osalta vaikeuksia suoriutua työtehtävissä, aiheuttavat ärtymystä ja toisinaan levottomuutta ja hermostuneisuutta orkesterissa.

Orkesterissa vastuu yksilöillä

Orkesterimuusikkojen keskuudessa suurin vastuu työtilanteessa asetetaan yksittäisen muusikon harteille. Tämä koskee sekä kollektiivisen työsuorituksen laatua että yksilön suorituskykyä. Taipumuksena on korostaa yksilön vastuuta yhteisen työn tuloksista. Ajatellaan, että oma ja kollektiivinen työ riippuu yksilön kyvystä ja edellytyksistä, joihin puolestaan jokaisella on mahdollisuus itse vaikuttaa. Omaa soittoa voi parantaa huolellisella ennakkovalmistelulla ja yksilöllisellä harjoittelulla.

Haastatellut muusikot katsoivat, että sosiaaliset suhteet pitää hoitaa tahdikkaasti ja diplomaattisesti. Erityisen vaativia tilanteita ovat ne, joissa on annettava neuvoja toisille. Muutoksilla organisaatioon tai työnantajan tehtävien lisäämisellä työyhteisön suhteiden hoitamisessa ei arveltu saavutettavan tuloksia. Yksi haastatelluista totesi, että orkesterin johdon olisi otettava oppia aiemmista tapahtumista ja vedettävä oikeat johtopäätökset. Haastatellut katsoivat, että muusikot eivät pysty vaikuttamaan orkesterin toimintaan. Sitä vastoin henkilökohtaista suoritustasoa on haastateltujen mukaan mahdollista parantaa nopeasti.

Yleensä muusikot katsovat, että huono työn suunnittelu ja työaikasuunnittelu aiheuttavat muusikoissa turhautumista. Pienissä orkestereissa tilanne on pahin. Säännöllisten vapaapäivien puute vaikeuttaa sosiaalisten suhteiden hoitamista työn ulkopuolella. Se lisää rasitusta ja heikentää mahdollisuutta orkesterin tason nostamiseen. Fyysisiä ongelmia haastatellut eivät pitäneet kovin suurena vaikeutena. Useimmat harjoittivat kuntoilua jossakin muodossa. Nekin, jotka eivät itse kuntoilleet, myönsivät kuntoilun merkityksen.

Yleensä muusikot näyttivät Johansson-Liljeholmin selvityksen mukaan ajattelevan, että rasitusvammoista kärsivät eivät olleet saaneet vaivojaan pelkästään työn rasittavuuden seurauksena vaan enemmänkin huonon onnen tai väärän soittotekniikan seurauksena. Tämä tarkoittaa, että muusikon terveydenkin katsotaan olevan yksilön omalla vastuulla.

Tarkastelutapaan saattaa vaikuttaa, että haastatellut yleisesti vähättelivät vaikeuksiaan. He eivät halua näyttää huonommilta muusikoilta, sellaisilta, jotka eivät sovi ammattiin. Tästä syystä sairaslomaa ei oteta ajoissa vaan asioita siirretään niin pitkälle, että akuutit oireet tulevat esiin. Orkestereissa vallitsee kova sosiaalinen paine joka pakottaa olemaan hyvä muusikko. Se vähentää orkesterimuusikkojen alttiutta etsiä ajoissa apua rasitusvaivoihin. Vakaviakaan vaivoja ei saada ajoissa hoidettavaksi, mikä pahentaa tilannetta. Koko ura voi toisinaan olla vaakalaudalla.

Sairaana työssä

Orkesterimuusikot eivät helposti jää pois työstä sairauden takia. Monet muusikot katsovat, että tämä on lojaalisuutta kollegoja kohtaan, mutta kysymys voi olla myös siitä, että organisaatiolle ei haluta aiheuttaa vaikeuksia. Kukaan ei myöskään halua olla huono muusikko.

Erityisesti freelancemuusikot olivat hyvin vähän poissa työstä sairauden takia. Freelancereiden on näyttäydyttävä luotettavina ja heidän on tehtävä työnsä lähes riippumatta siitä, mitkä olosuhteet vallitsevat. Muutoin puhelin ei ehkä jatkossa soi. Yleensäkin tilapäistyötä tekevien keskuudessa on työelämän tutkimuksessa todettu tämän olevan hyvin suuri rasitustekijä. Toisaalta freelancemuusikkojen joukosta ovat ehkä myös poistuneet ne, jotka terveydellisistä syistä eivät menesty ammatissa.

Freelancereiden keskuudessa kilpailu työtilaisuuksista on Ruotsissa viime vuosina lisääntynyt mm. kulttuurimäärärahoissa tapahtuneiden supistusten vuoksi. Freelancerit ovat Johansson-Liljeholmin selvityksen mukaan yleensä harjoitelleet hyvin ja he toimivat hienovaraisesti sosiaalisissa tilanteissa työpaikalla. Heidän riippuvuussuhteensa ovat sellaiset, että he eivät voi esittää vaatimuksia. Useat freelancerit olivat osallistuneet moneen koesoittoon, mutta ilman toivottua tulosta, vakituista työtä. Joissakin tapauksissa syynä saattaa olla se, että koesoittotilanne on liian hermostuttava.

Tehottomuus ärsyttää

Jokapäiväisessä työskentelyssä haastatellut pitivät turhauttavimpana asiana tehottomuutta. Se saattaa johtua kollegoista ja kapellimestareista, jotka ovat huonosti valmistautuneita tai välinpitämättömiä, huonosta suunnittelusta tai muusta sellaisesta. Tehottomuutta ei ole helppo saada poistetuksi. Joissakin tapauksissa se pyrittiin poistamaan esimerkiksi stemmaharjoituksia lisäämällä. Näin pyrittiin myös lisäämään motivaatiota muusikkojen keskuudessa. Huonot puhevälit kollegojen kesken ja mielipide-erot vaikuttavat haastateltujen mukaan jossakin määrin tehottomuutta lisäävästi.

Orkesterimuusikkojen sisäistämät korkeat laatutavoitteet ja tehtäväsuuntautunut asenne on niin hallitsevassa asemassa, että muusikot hyväksyvät hyvinkin kovakouraisen kohtelun taitavilta kapellimestareilta ja kollegoilta.

Orkestereiden hallinto käyttää hyväkseen orkestereiden sisällä vallitsevaa sosiaalista painetta. Johto välttelee itse vastuuta eikä toimi epämukavissa tilanteissa, joissa pitäisi vaikkapa kehottaa joitakuita muusikkoja lisäämään harjoittelua. Eniten orkesterityöyhteisössä ärsyttävät kollegat, joiden on vaikeata ylläpitää tasoa. Kollegat puuttuvat harvoin asiaan, mutta tilanne ärsyttää.

Yksi rasitustekijä muusikkojen keskuudessa on se, että he joutuvat osallistumaan vaikeisiin henkilöstöratkaisuihin. Järjestelmä vähentää vastakkainasettelua työnantajan ja työntekijöiden välillä ja voidaan ajatella, että varovaisuus muusikkojen keskuudessa näin lisääntyy. Joidenkin haastateltujen mukaan orkestereissa on syntynyt jonkinlainen ilmiantokäytäntö ja se lisää pelkoa muusikkojen keskuudessa. Orkesterimuusikot ovat hyvin selvillä siitä, mitä itse kukin osaa ja missä kunnossa kukin kulloinkin on.

Joissakin orkestereissa Ruotsissa on otettu käyttöön tehtäväkierto jousistemmoissa. Joissakin orkestereissa se on jäänyt kokeilun asteelle, mutta toisissa sitä jatketaan. Haastatellut muusikot pitivät järjestelmää hyvänä. Kierron puitteissa muusikot oppivat tuntemaan toisensa paremmin ja se on parantanut stemman sointia ja tehnyt siitä yhtenäisemmän. Stemmoista on järjestelyn perusteella tullut parempia ja se on heijastunut myös muihin stemmoihin. Myös Suomessa kierrosta on hyvät kokemukset joissakin orkestereissa.

Kiertojärjestelmä on vaikuttanut myös sosiaalisiin suhteisiin orkestereissa. Työtovereilta vaaditaan parempia tuloksia eikä välinpitämättömyyttä ja omalaatuisuuksia hyväksytä aiempaan tapaan. Voidaan sanoa, että muusikkoja näin käytetään kannustamaan toinen toisiaan parempiin suorituksiin.

Muusikkojen käsityksen mukaan orkesterin johto luottaa siihen, että muusikot itse huolehtivat kehittymisestään työn ulkopuolella sekä motivaation että suorituskyvyn osalta. Yksilöiden vastuu korostuu. Työajan puitteissa ei esimerkiksi ole mahdollisuuksia sellaiseen kamarimusiikkityöskentelyyn, jonka muusikot kokisivat jonkinlaisena innoituksen "tankkaamisena".

Johansson-Liljeholm päättelee, että muusikoilla on erittäin kehittynyt vastuuntunne omasta työtilanteestaan, työn lopullisesta tuloksesta - konserteista ja esiintymisistä, psykososiaalisesta työympäristöstä ja omasta terveydestään. Hän kysyy, onko muusikoilla vastaavasti mahdollisuus vaikuttaa työtilanteeseensa vai jääkö kaikki vain vastuuksi siitä, että selviytyy mahdollisimman hyvin kaikissa työtilanteissa. Muusikot näyttivät ajattelevan, että heillä oli vähän tai ei lainkaan vaikutusmahdollisuuksia työtilanteisiinsa omaa valmistautumista lukuun ottamatta.

Johansson-Liljeholm aikoo syventää tutkimustaan lähitulevaisuudessa laajemmalla tutkimuksella ruotsalaisessa orkesterikentässä. Tulokset saattavat olla hyvinkin mielenkiintoisia.