TIE
Tietä on hyvä kulkea: matka joutuu, ja tietää, mihin on menossa. Tie on mahdollisuus, se sisältää lupauksen paikasta, johon se vie.
Mutta teitä rakennetaan vain kohti asuttuja seutuja. Ennen tietä on ollut polku, sitten leveämpi polku, kunnes kulkijoita on ollut niin paljon, että tien rakentaminen on käynyt tarpeelliseksi. Tien tehtävä on viedä kulkija mahdollisimman nopeasti tuohon asuttuun, jo asemansa lunastaneeseen paikkaan. Siksi on oikaistava mutkia ja räjäytettävä kallioita, moni tien vartta koristava asia tuhotaan, ja vähintään yhtä moni jää kiireiseltä kulkijalta näkemättä. Tie muuttaa maiseman, alistaa sen valtansa alle: se, mikä ennen oli olemassa muuten vaan, omalla painollaan, muuttuu nyt tienvarreksi, hyödykkeeksi, joka on olemassa ensisijaisesti tien ehdoilla.
Eikä tie jätä jälkeään vain maisemaan, vaan myös kulkijaan. Hän kuuluu tiehen yhtä erottamattomasti kuin tienviitat ja asfaltista kohoava, kuumana väreilevä ilma. Kulkijan ajatuksia hallitsee tien oma logiikka, ja kilometrinnälkä paistaa hänen katseestaan. Joskus kulkija ei edes huomaa tien varren maisemia keskittyessään tiehen ja omaan liikkeeseensä, ja joskus liikkeen tuoma nautinto saa hänet unohtamaan, miksi on ylipäätään lähtenyt matkaan.
Toisin kuin vapaana erämaassa vaeltavat, tien kulkijat näkevät kaikki saman maiseman, se ohjaa heidän kokemuspiirinsä samoihin uriin, ja rakentaessaan heidän muistikuviaan se rakentaa myös heidän kykyään vastaanottaa uusia, heidän tapaansa hahmottaa maailmaa.
Tiellä kulkiessa on väisteltävä toisia kulkijoita, eikä törmäyksiltä aina voi välttyä. Tosin muiden kanssa voi myös ystävystyä, taittaa osan matkasta yhdessä, tai auttaa väsynyttä kaveria eteenpäin. Monta silmäparia näkee myös enemmän kuin yksi, ja tien varrelta voi huomata enemmän, jos kulkijoita on monta. Toisaalta joukolla matkaavat sulkeutuvat usein omaksi porukakseen, joka ei huomaa - eikä haluakaan huomata - mitään ympärillään olevaa.
Yksi asia on varma: pian astuttuasi tielle on seuraajasi jo lähtenyt matkaan, ja jos askeleesi on raskas, tai jos viivyttelet matkalla, hän kiiruhtaa ohitsesi. Kuten elämässä yleensäkin, myös tiellä nopein palkitaan, ainakin niiden silmissä, jotka uskovat tiehen ja sen maailmaan. Nopeimpana tien selvittänyt, esimerkillinen kulkija on usein sisimmässään pettynyt: tien varrelta ei ole jäänyt mitään mieleen ja tulevaisuus tien päätepisteessä vaikuttaa kovin yksitoikkoiselta.
Eikä perille päästyään voi tietää, toivotetaanko tulokas tervetulleeksi vai käännytetäänkö saman tien takaisin. Sitä paitsi perillä tapaa enää harvoin niitä, jotka tien raivaamisen ovat aloittaneet. He ovat joko ehtineet kuolla tai kyllästyneet yhä asutummaksi käyvän seudun tungokseen ja lähteneet pois.
Usein tien rakentaminen on merkki siitä, että paikka, johon se vie, ei ole enää entisensä, ja viimeistään tien mukanaan tuomat ihmisjoukot muuttavat paikan niin, ettei sitä enää voi tunnistaa entiseksi.
Tien rakentajat eivät näitä asioita mieti: heille on tärkeintä, että teitä ja kulkijoita riittää, ja että teitä rakennetaan lisää, siitähän he saavat elantonsa. Heitä ei huolestuta se, että teitä on lopulta jossain vaiheessa niin paljon, että tietä pitkin pääsee enää vain toiselle tielle, ja paikat, joita tiet on tarkoitettu yhdistämään, ovat jääneet teiden alle.
Kaikki eivät tietä suostu kulkemaan; he taittavat taivaltaan metsien pimennoissa, yksin ja näkymättömissä, eikä heidän reittejään merkitä karttoihin. Jotkut heistä uupuvat kesken matkan, toiset löytävät etsimänsä, eivätkä heidänkään saavutuksensa tule yleiseen tietoon, elleivät he itse tee niistä numeroa.
Joskus voi löytää unohdettuja teitä, reittejä, joiden kulkijat ovat poistuneet ja tie jäänyt käyttämättä. Se, joka tällaisen tien löytää, ja jonka röyhkeys riittää, voi ottaa haltuunsa autioituneen tien ja paikan, johon se vie ja väittää omakseen. Kaikki näyttää menevän hyvin, mutta mielen perukoille jää katumus ja ajatukset siitä, mitä ehkä olisi sittenkin saanut aikaan omillaan.
Olisiko parempi olla seuraamatta tien houkuttelevaa kutsua, tai poiketa siltä kesken matkan? Ottaa pitkä harppaus umpimetsään ja askel askeleelta, aisteja ja vaistoaan seuraten löytää sieltä oma polkunsa? Matkan varrella vastaan tulevat hienot asiat näkisi lähempää kuin tieltä, ja niitä voisi pysähtyä ihailemaan niin pitkäksi aikaa kuin haluaa. Kun löytäisi sopivan paikan, voisi asettua aloilleen, kutsua tuttuja kylään, ja ehkä joku muukin löytäisi polun ja sen varren ihanuudet. Ja polusta tulisi yhä leveämpi ja leveämpi, kunnes kulkijoita olisi niin paljon, että tien rakentaminen kävisi tarpeelliseksi...
Tai ehkä olemassa olevia teitäkin seuraten voisi rakentaa oman reittinsä, pikkuteitä kulkien, kääntyen jostain risteyksestä yllättävään suuntaan, edeten vähän hitaammin kuin muut, mutta silti perille päästen, muutamaa kokemusta rikkaampana kuin he.
Vai olisiko koko maisema sittenkin kauniimpi ilman sitä halkovia teitä
?
SM 8/2000