VAIKUTTAVISTA MUSIIKKIELÄMYKSISTÄ
PUHUTAANPA SITTEN MIELUUMMIN SIITÄ HYVÄSTÄ MUSIIKISTA. ELI TEIDÄN PITÄISI NIMETÄ VIISI SELLAISTA MUSIIKKIELÄMYSTÄ, JOTKA OVAT ENITEN VAIKUTTANEET ELÄMÄÄNNE? TÄÄ ON IHAN HELVETIN VAIKEE KYSYMYS, MUTTA KOETTAKAA KEKSIÄ...Antti: Lähetään tuolta varhaislapsuudesta... Ensimmäinen, minkä mää muistan oli se, että meillä oli kotona semmonen merimieslaulu-levy. Kun mä olin alle kouluikänen, mä sain tajuttomia fiiliksiä niistä merimieslauluista, joita mä laitoin levysoittimelta tulemaan. Ne oli sellasia hirveitä renkutuksia, sellasia "umpappaa-umpappaa". Sitten mä leikin laivan kapteenia mutsin ja faijan sängyssä, mulla oli mutsin ylioppilaslakki päässä. Seuraava: jos muistatte tällasen Salaperäinen saari -sarjan, joka tuli teeveestä... Siinä oli jotenkin sellanen erittäin koskettava tunnari, joka sai mut liikuttumaan kyyneliin asti tarhassa seuraavana päivänä siitä, kun se oli loppunut se sarja. Mä vaan haikailin Kapteeni Nemon perään niin paljon, että mä puhkesin kyyneliin, mä muistan ikuisesti sen, miten mä siellä tarhan pihalla vollotin suureen ääneen sitä. Sitten yks semmonen negatiivinen kokemus on toi Mozartin Taikahuilu, mitä mutsi on soittanut yöt läpeensä joskus aikoinaan silleen, että mä oon saanut siitä semmosen trauman, että mä en pysty kuunteleen sitä. Samalla tavalla, kun toi Kellopelo Appelsiinin Alex ei pysty kuunteleen Beethovenin yheksättä sinfoniaa, koska sitä on pakkosyötetty sille siinä väkivaltaelokuvien ohessa. Mulla tulee vähän samanlainen fiilis tosta Taikahuilusta. Siinä on kolme kasassa... Kyllä toi Dion keikka, se oli ensimmäinen jäähallikeikka missä mä olin, kyllä mä luulen, että se vaikutti muhun jollakin lailla. Se oli jotain -86, se oli ensimmäinen iso keikka, missä mä olin... Sitten pitäis löytää joku vielä, joku jonka mä oon oivaltanut... Onks muilla jotain ideoita omien suosikkien suhteen...
Lasse: No, eka on ainakin Hurriganes Kaivopuistossa joskus seiskytluvun lopussa, sillon mä niinku tajusin, että vittu toi on siistiä! Mä olisin halunnut, että mun nimi on Ile. Mua otti päähän, kun oli Lasse, siitä ei saanut mitään Lale- tai mitään muuta tollasta siistii lyhennettä. Ile Kallio oli mun suurin sankari sillä hetkellä. Tai itseasiassa kyllä Cisse Häkkinen oli vielä melkein kovempi jätkä, mutta Ile oli kitaristi ja mulla oli sellanen polte tohon kitaraan... Sit mun täytyy sanoo, että toi tämän torstain Neil Finnin keikka oli sellasessa puhtaudessaan ja kaikessa pienuudessaan äärimmäisen silmiä avaava kokemus. Että jos sulla on hyviä biisejä ja sä esität niitä tarpeeks intohimosesti, niin millään muulla ei oo mitään väliä. Jos sä pystyt välittään jonkun fiiliksen, ei siinä tarvita valoja eikä mitään muutakaan. Sä tuut vaan vetään t-paidassa fiiliksellä biisejä, se oli aika jees. Siinä oli eka ja viimesin elämys oikeestaan. Siihen väliin pitäis saada kolme muuta... Ehkä jollain tapaa Posieksen Frosting on the Beater oli sellanen, joka avas mulle helvetisti uusia ajatuksia musiikin suhteen...
Antti: Itseasiassa mä voisin yhtyä tähän sillä tavoin, että se jatkumo mikä tuli siitä, kun mä kuulin Posiesta ekan kerran, kun Lasse soitti sitä mulle juhannuksena vuonna mitä-se-nyt-olikaan, ja siitä sai helvetisti fiiliksiä. Mä näin sen sitten Roskildessa, ja sitten Posiesta kuunneltiin, Amazing Disgrace ilmesty, sit me oltiin kattomassa niitä Tukholmassa ja loppujen lopuks me oltiin niitten lämppärinä. Tämä ketju on sellanen yks elämys, joka on pakko allekirjottaa. Toi on mun viides...
Lasse: Se vois olla yks sellanen, joo. Ja lähinnä ehkä mulle siinä on merkittävintä se, että sen kautta mä jotenkin opin yhdistämään erilaisia musiikkilajeja keskenään vielä enemmän kuin aiemmin. Huomas sen, ettei oo väliä, onks musa soulia, rockia, britti-poppia, punkkia, vai kantria, ne kaikki saa jotenkin yhdistettyä. Se vaan avas vitusti silmiä se juttu. Siinä on kolme...
Ripa: Mulla on toi Pink Floydin keikka Lahdessa joskus -89. Noi suosikit vaihtelee niin paljon, ettei oo mitään sellasii ehdottomii, mitä mä jumitan kymmenen vuotta, että "tää on nyt kuolematon juttu!" Yleensä kaikki Roskilde-keikat on olleet sellasia, se on sellanen elämys ollut koko se juttu. Esimerkiks oliks se -94 vai -95, kun Björk oli tosi makee, kun se ei ollut vielä silleen megaiso juttu, siellä dance-teltta-osastossa... Eli ne Roskilde-jutut on olleet aina hienoja... Sitten yks mikä on ollut sellanen makee juttu, on jotkut tollaset metsäbileet, mitä täällä Helsingissä on järjestetty, Ruska-Baban järjestämiä systeemeitä, ne on yleensä olleet aina superhyviä juttuja, sellasia uusia ja ihmeellisiä kokemuksia. Tommosia teknopainotteisia juttuja. Siinä on kolme...
Lasse: Yks aika merkittävä on ollut ehdottomasti toi, kun meillä oli Riston kaa meiän eka bändi, me vedettiin koulussa meiän eka keikka, soitettiin instrumentaalina toi Emma. Se oli aika kova juttu. Mä soitin rumpuja ja Ripa soitti lead-kitaraa, yks meiän kaveri soitti toista kitaraa. Bassoo ei ollut ollenkaan, eikä ollut basarii rummuissa, koska mä en osannut soittaa vielä basarii. Mut se oli kans sellanen aika "revolutionary" kokemus. Se oli vuonna -81. Täytyy sanoo, että siitä eteenpäin on enemmän tai vähemmän soittanut aina jotain. Ja kyllä tää meiän oman bändin (siis Lemonatorin) saama suosio on sellasena isompana juttuna ollut aika tärkee... Siis jos oikeesti ajatellaan tollasia pitkän päälle merkittäviä juttuja, niin siinähän niitä on viis. Sit on vitusti hyviä keikkoja, ihan saatanasti hyviä levyjä, kaikki Beatlesin levyt on helvetin ihmeellisiä löytöjä ja Neil Young ja kaikki. Mutta jos rupee miettiin tässä lyhyessä ajassa, niin noi viis on ehkä sellasia, mistä on ollut pidempikantosta vaikutusta kuin vaan se hetken nautinto.
Ripa: Niitä on lukemattomia sellasia tapahtumia, mitkä on ollut makeita tapahtumia. Esimerkiks se, kun me oltiin ensimmäistä kertaa kattomassa Posiesta Tukholmassa, kun oli Rami Kuusinen vielä mukana, niin se oli helvetin hauska reissu. Mutta mä en sano kuin noi kolme...
(Pide nauhoittaa oman kommenttinsa nauhalle hetkeä myöhemmin...)
Pide: Haloo. Mihin tässä puhutaan? Viisi merkittävintä musiikkikokemustani, Nez Trehnov. Vois varmaankin kuvitella, että ihan pikkuskidinä mun vanhempieni ja mun isoäidin laulamat iltalaulut olivat se, joka kolahti. Mä muistan vieläkin mun edesmenneen isoäitini laulavan "När trollmorn har lagt sina elva små troll och bundit dem fast i svansen." Se kertoo siitä, kun peikkoäiti laittaa pikkuiset peikot nukkumaan. Eli varmaankin sieltä on lähtösin tää fiilis. Ja sitten niitä on monia. Tietenkin se, kun ensimmäistä kertaa sai soittaa oikeilla rummuilla. Mä olin ehkä jotain kaheksan vuotta ja mun faijan bändi treenas meiän landen lähellä, niin mä olin ollut kuulemma koko niiden treenien ajan kahenkymmenen sentin päässä rummuista ja kattonut, kuinka makeeta se on. Ja sit kun niillä oli tauko, niin mä menin lätkyttelemään niitä. Se on kakkonen. No, merkittäviä kokemuksia jos haetaan, niin ensimmäistä kertaa, kun olin kuuntelemassa sinfoniaorkesteria Finlandia-talolla mummun ja vaarin kanssa, niin siinä oli jotain aivan maagista, koska ensimmäistä kertaa mä koin musiikin virtaavan koko mun kehon läpi, sellasena korkeempana energiana. Ja silloin mä tiesin, että tää on se juttu, mitä mä haluan havitella joskus jollain tasolla. Ja sitten Sibelius-lukiossa yks hienoimpia kokemuksia oli se, kun mä lauloin joulupotpurissa yhen liidin, tän Lennon-biisin "Taas tultiin jouluun" silleen, että mua säesti kaks kuoroa, sinfoniaorkesteri ja bändi. Mä lauloin liidiä ja mulla oli ihan mieletön fiilis koko ajan. Sitten yks hieno kokemus on varmaankin se, kun me oltiin vuonna -90 tuolla Donetskyssä soittamassa Venus Flytrapin kanssa keikkaa. Tää on ikimuistonen kokemus siinä mielessä, että soittaa 40 tuhannelle ihmiselle silleen, että ei nää mitään mitä soittaa, koska savua on lavalla niin paljon ja alottaa keikan silleen, että laskee kapuloilla yy-kaa-koo-nee ja sit lyö vaan johonkin. Ja mä löin tietenkin hutin, eli en osunut pelteihin. Tää oli vuonna -90. Ja sitten studio-olosuhteissa ehkä mieleenpainuvin kokemus oli se, kun Egotripin Unihiekkaa oli valmis, se oli miksattu ja sitten menin yksin yhteen huoneeseen kuunteleen luureilla ihan vitun lujaa ja kyyneleet valu silmistä koko ajan. Koska silloin mä olin jo kertonut bändille, että mä lähen bändistä ja se oli tavallaan sellanen kuuntelusessio ja siitä tuli vähän haikee fiilis kaikin puolin. Koska se oli sen albumin sellanen biisi, että se tehtiin kimpassa studiossa, että siitä ei ollut mitään valmista, kun me mentiin tekeen sitä ja sit se oli tavallaan sen albumin tiimoilta sen yhteistyön hedelmä ja sit siinä oli tunteet herkässä, kun se kuunneltiin... Siinä niitä taisi viis olla. Elikkä 1) iltalaulut, 2) rumpupatteriston näkeminen ensimmäistä kertaa livenä, 3) ensimmäinen kerta kun oli kuuntelemassa sinffistä, 4) kun oli itse laulamassa kuoron säestyksellä ja viiminen oli sitten tää Unihiekkaa miksausten jälkeen. Moido.
alkuun