Kun nämä käytännön ongelmat oli ratkaistu, istuttiin eräänä tammikuisena päivänä Kallen ja Karin kanssa alas Café Socikseen. Ruvettiin suunnittelemaan Superegon tekoa, biisinvalintoja ja aikataulua. (Tosin levyn nimeä ei silloin ihan lyöty lukkoon, mutta Superego ja Alter Ego oli kummitellut ajatuksissamme kauan. Kun sitten aikanaan nähtiin levynkannen kuvat, nimenvalinnasta ei ollut epäilystäkään) Me päätettiin äänittää levy treenikämpällämme. Syy oli varsin selvä. Edellinen levy tehtiin Finnvoxin studiolla, ja kun se ei ole Suomen halvimpia, siinä joutui koko ajan ajattelemaan että pysyttiinkö nyt aikataulussa ja riittääkö budjetti. Stressi oli loppua kohden aikamoinen. Nyt haluttiin tehdä levy "kotoisissa" olosuhteissa tunnelman takia ja pienemmillä kustannuksilla. Hyvät soundit ja hyvä levy ei ole kuitenkaan pelkästään siitä kiinni, että on kalliit kamat ja hyvä studio, vaan fiiliksestä ja osaamisesta. Alunperin haluttiin pois stadista, jonnekin keskelle luontoa, mutta kaikki haluamamme paikat oli varattuja, ja niinpä päädyttiin kämpälle. Meillä oli noin puolet levyn biiseistä ihan valmiina ja ehkä kolme raakiletta. Ensimmäinen levytyssessio olisi helmikuun viimeisellä viikolla, jolloin äänitettäisiin mainitut kuusi valmista biisiä. Joku biiseistä julkaistaisiin singlenä keväällä. Luotettiin siihen, että loput biiseistä olisi valmiita kevään loppuun mennessä. Levyn piti ilmestyä kauppoihin elo-syyskuussa, mikä sittemmin osoittautui utopiaksi... Päätettiin lopettaa vähäksi aikaa keikkaileminen, jotta voitaisiin tehdä rauhassa levyä ja lisää biisejä. Viimeinen keikka ennen äänityksiä oli abien penkkaripäivänä 15 helmikuuta. Soitimme kello 10.30 aamupäivällä täydelle voikkasalille Martinlaakson koulussa, mikä oli tosi hauska kokemus, koska yleisöllä oli niin aidon hyvä meininki. Viimeisen biisin aikana kutsuttiin kaikki abit lavalle, joka täyttyi niin, ettei itse oikein mahduttu soittamaankaan. Se oli hyvä tapa lähteä keikkatauolle. Silloin ei tiedetty, että seuraisi 11_ kuukauden pituinen tauko. Breikkiä ei suunniteltu niin pitkäksi, se vaan venähti levytyksen myötä. Kukaan ei myöskään tiennyt, että se olisi viimeinen keikkamme tuossa kokoonpanossa. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Superegon biisit

Superegon vanhimmat biisit (Hiljaisuus, Pyörii) on - ainakin osittain - tehty vuonna 1991, kun minä, Knipi, Mikki ja Tomppu treenattiin koulun pommisuojassa. Eli ne ovat vanhempia kuin jotkut Egotripin biisit. Osa Superegon biiseistä (Teinikuningatar, Se on tosi jees, Lydia, Elokuu, Pako aavekaupungista) on taas syntynyt juuri ennen kuin Egotrippi ilmestyi - siinähän vierähti puoli vuotta pelkästään odotellessa, että esikoislevymme tulisi kauppoihin. Se on ehkä meille tyypillinen piirre biisinteossa. Me kypsytellään biisejä kuukausikaupalla, joskus vuosikaupalla, kunnes ne todellakin istuvat. Meillä ei ole toiminut se, että tehdään lyhyessä ajassa albumillisen verran biisejä ja mennään studioon äänittämään ne. Tosin me tehtiin muutama biisi aika nopeasti Superegon äänitysten loppuvaiheessa - eikä niissäkään kyllä huomaa kiireen merkkejä.

Me ei varmaankaan olla maailman nopein bändi tekemään biisejä. Biisin osia tulee kyllä kuin liukuhihnalta, mutta osien sovittaminen yhteen sekä sanojen tekeminen kestää kauan, koska ollaan aika kriittisiä sen suhteen.

Äänitykset: ensimmäinen sessio

Osittain valmiina oli tähän aikaan Unihiekkaa (puuttui osa sanoista ja C-osa), Fantastiset bileet (biisin rakenne oli epäselvä) ja Pako aavekaupungista (rakenne epäselvä). Loput kolme biisiä olivat vielä syntymättä. Tai itse asiassa niihin oli jo olemassa osia, mutta ne olivat niin raakileita, ettei niitä voinut kutsua edes biiseiksi tuossa vaiheessa.

Me tehtiin tavallisesta treenikämppähuoneestamme tarkkaamo, jossa Kalle saisi huseerata ja jossa mikserit ym. sijaitsi. Viereisestä huoneesta tehtiin soittotilat, ja hohhoijaa sitä pehmusteen ja "äänieristeen" määrää mitä sinne jouduttiin kantamaan! Katoissa ja seinillä roikkui mattoja, pahvia, verhoja ja kaikkea, mikä voisi vähentää kaikua. Lattia oli nimittäin betonia, eli aika tylynsoundinen alusta, ja se piti konstilla millä hyvänsä peittää.

Ensimmäinen biisi, jonka äänitimme, oli Pyörii. Me soitettiin kaikki neljä soitinta (kaksi skittaa, basso ja rummut) nauhalle yhtaikaa ja ruvettiin jälkeenpäin korjailemaan mokia. Päällesoitot (soolot, sormiot ym.) jätettiin myöhempään. Yhdessä soittamisen idea oli että nauhalle jäisi enemmän bändifiilistä kuin edellisellä levyllä, jolla me tehtiin kaikki soittimet erikseen. Pyörii meni nauhalle otolla ...6(?)

Jees, Lydia, Teinikuningatar ja Elokuu pistettiin purkkiin suunnilleen samalla tavalla, eli komppikitarat, basso ja rummut. Joku biisi meni nauhalle toisella yrittämällä, joku taas vaati lähemmäs kymmenen ottoa.

Hiljaisuus on aina ollut vähän vaikeampi biisi koska se on niin herkkä - siksi se tehtiin osissa: ensin rummut nauhalle, sitten basso, sitten Knipin kitarat ja sitten mun kitarat.

Levyä tehtäessä sattuu aina pieniä yllätyksiä. Kun tehtiin Hiljaisuuden kitaraosuuksia, kitaravahvistimesta alkoi vuotaa jotain radio-ohjelmaa. Se sopi jotenkin biisin tunnelmaan niin hyvin, että me jätettiin se levyllekin. Jos tarkkaan kuuntelee, niin sen kuulee aivan biisin alussa kitaran alla.

Jeesistä tehtiin singlen kakkosbiisiksi ns. kertakäyttöversio. En muista ihan miten me keksittiin se, muistan vain että se oli aika ex tempore-juttu. Se tehtiin todella nopeasti. Pide soitti tosi pienellä rumpusetillä, Aakku soitti Hofner-bassoa (Paul McCartney-malli) pienen kitaravahvistimen läpi ja minä ja Knipi soitettiin akustisia. Lisäksi Pide soitti jälkeenpäin lelu-urkuja ja minä soitin space-soundista sähkökitaraa ja poikkihuilua. Laulut vedettiin tahallaan ihan viihteeksi.

Nimi "kertakäyttöversio" tuli siitä, että me kuviteltiin, ettei kukaan jaksaisi kuunnella sitä kuin kerran.

Se on tosi jeesin video

Marko ja kuvaustiimi hoitivat rekvisiittapuolen ja haalivat kokoon kulissit. Me käytiin MTV3:n puvustossa ja valittiin mahdollisimman viiskytlukuhenkisiä paitoja ja housuja itsellemme. Kun tultiin MTV3:n studiolle ekana kuvauspäivänä, huomattiin yllätykseksemme että tässähän on kulissit pystyssä ja kaikki valmiina, ja meillä on yks kaks yllättäen imago... ei tarvinnut kuin laittaa esiintymisvaatteet päälle ja maalata hampaat valkoisiksi.

Aluksi oli vähän vaikea löytää oikea fiilis ja olla ns. aidosti tekoiloinen. Vähitellen saatiin kuitenkin henki päälle, ja kaitafilmille taltioitui paljon loistavaa materiaalia, josta osa ei edes mahtunut lopulliseen versioon.

Videosessiosta otettiin samalla valokuvia, joita me käytettiin Se on tosi jeesin CD-singlen kanteen. Sinkusta ja videosta tulikin loistava kokonaisuus, varsinainen "paketti". Me tehtiin sinkun kannet itse (niin kuin kaikkien meidän levyjen kannet) valo- ja monitoimimiehemme Tatu Tulikouran kanssa.

Tuossa asiassa me ollaan vähän kontrollifriikkejä. Meillä on aina ollut vähän se filosofia, että mieluiten tehdään mahdollisimman paljon itse tai hyvien frendien kanssa, koska kukaan muu ei tiedä yhtä hyvin mitä juuri me halutaan. Jos mennään metsään niin voi vain syyttää itseään - jos joku muu taas mokaa sun jutun niin sitä harmittelee miksei itse ottanut asiaa tehtäväkseen.

Toinen & kolmas levytyssessio

No, toukokuussa tuli taas vähän mutkia matkaan, kun meidän treenikämppämme meni alta. Sinne muutti joku hammaslääkärilaitteiden huoltofirma, ja me jouduttiin etsimään uutta kämppää. Se löytyi loppujen lopuksi varsin läheltä, eli kadun toiselta puolelta. Se oli kuitenkin liian pieni jotta siellä voisi äänittää levyjä, mutta onneksi saatiin vuokrattua Vuosaaressa Kallvikin kesäsiirtolan talo, jossa on tehty levyjä ennenkin.

Kallvik osoittautui varsinaiseksi onnenpotkuksi. Siellä oli itse asiassa paljon parempi äänittää kuin meidän vanhalla kämpällä, paremmat soundit ja mahtava ympäristö. Oli loistava fiilis tehdä levyä kun kesä teki tuloaan, aurinko paistoi ja Se on tosi jees tuli ekoja kertoja Radio Citystä. Joskus jäätiin yötä, illalla äänitysten jälkeen odotti sauna rannassa, ja joku hullu kävi joskus uimassakin jääkylmässä meressä

Kallvikissa oltiin viitisen päivää. Me äänitettiin pohjat Unihiekkaan (josta tosin vielä puuttui osa sanoista), Fantastisiin bileisiin ja Aavekaupunkiin. Sen lisäksi tehtiin uudestaan Hiljaisuuden kompit. Alkuperäiset rummut ja basso ei meidän mielestä toimineet, joten me päätettiin äänittää ne uudestaan. Eli annettiin kitaroiden olla, mutta soitettiin uudestaan rummut ja basso... siis täysin perverssi järjestys normaaliin verrattuna.

Lemonatorin Lasse tuli dikkailemaan, me tehtiin juuri "Aavekaupunkia" ja sanottiin että hei, soitapa kitaralla pari juttua tähän kohtaan. Kalle ruuvasi vähän jotain flangerisoundia peliin, sitten pistettiin nauha pyörimään jostain keskeltä biisiä ja näytettiin että soita näitä kahta sointua, yy-kaa-koo-nyt! Lasse sanoi jälkeenpäin, että taisi olla eka kerta kun se soittaa mukana levyllä, vaikka ei tiedä missä kohtaa biisiä mennään.

Muistan noista sessioista varsinkin Hynnisen reaktion, kun se kuuli Unihiekkaan pohjat. Se oli kuullut biisin ensimmäistä kertaa Knipin soittamana, yhdellä akustisella kitaralla, ja oli kuvitellut että biisistä tulee suurin piirtein hempeä balladi. Jos joku on joskus ollut hämmentyneen näköinen, se on kyllä Hynnisen Kari siinä tilanteessa.

Jopa Fantastiset bileet, eli meidän piirissä "Fantsu", onnistui yllättävän hyvin. Muistan, että jossain vaiheessa jopa harkittiin sen pois jättämistä. Se on juuri sellainen biisi, joka pitää soittaa hyvin jotta se toimisi, ja se on vähän eri filosofia kuin mitä meillä noin yleensä on.

Touko-kesäkuun vaihteessa alkoi mennä muutenkin hyvin. Se on tosi jees nousi Radio Cityn soitetuimpien joukkoon (toisena Metallican jälkeen. Jee.) ja videokin alkoi pyöriä toden teolla Jyrkissä. Mafia lämpeni kuitenkin soittamaan sitä vasta pari kuukautta myöhemmin, ja paikallisradiot jakaantuivat biisin edessä kahteen leiriin, niihin, jotka dikkasivat ja niihin, jotka eivät.

Kallvikin session jälkeen alkoikin hirveä rutistus. Oli pakko yrittää keksiä uusia biisejä ja sanoja olemassa oleviin biiseihin, jotta levy joskus valmistuisi. Ja silti näytti jo siltä, ettei se ehtisi ulos kauppoihin elo-syyskuuhun mennessä, niin kuin oli tarkoitus. Unihiekkaasta puuttui vieläkin osa sanoista ja loput ei meinannut tulla millään. Kyllä me saatiin ne lopulta kasaan - viimeiset rivit tehtiin Music Makers-studiolla samana yönä kun biisin laulut piti pistää purkkiin.

Kesäkuussa miksattiin samaisella studiolla Lydia ja tehtiin siitä seuraava single. Singlen kakkosbiisiksi tehtiin saman biisin pianoversio, loistavalla nimellä varustettu "Lydia: andante ma non troppo".

Kesän aikana pyörittiin aika paljon Music Makersissa. Samalla, kun joku bändistä lauloi tai soitti jotain nauhalle ja Kalle äänitti tai miksasi, muut yrittivät kyhätä kasaan loput levyn biiseistä. Superego, Tänään ei kukaan vastaa ja Ympyrä olivat kaikki biisejä, joiden osat olivat syntyneet enimmäkseen treenikämpällä, mutta sanat ja rakenne alkoivat seljetä juuri studiossa, aikaa tapettaessa. Ehkä siksi viimeksi valmistuneet biisit on yhä enemmän tiimihengen tuotoksia.

Kun Mikki oli syyskuun ja osan lokakuutakin Ranskassa, siirtyi neljäs ja viimeinen sessio lokakuun puoleenväliin. Ja niinpä levyn julkaisu siirtyi vuoden 1997 puolelle...

Neljäs sessio

Kaikki sujui jotenkin helposti, vaikka kyseisiä biisejä ei mitenkään hirveästi ollut treenattu. Tai ehkä se oli juuri siksi; ei ollut paineita saada biisit kuulostamaan samalta kuin treenikämpällä. Varsinkin Tänään ei kukaan vastaa tehtiin erittäin nopeasti, melkein kaikki pohjat on tehty ensi otolla.

Laulut ja viimeiset päällesoitot tehtiin taas kerran Music makersissa. Me käytettiin ensimmäistä kertaa torvia (Tänään ei kukaan vastaa) ja jousia (Ympyrä). Sitten olikin sormi suussa, kun homma alkoi olla purkissa - vain kannet puuttuivat. Koko rypistyksen jälkeen tuli tyhjä olo: mitä helvettiä nyt tehdään, kun äänitykset on ohi?

Kallen kanssa oli äärimmäisen hyvä tehdä yhteistyötä. Miehellä oli pohjaton kärsivällisyys, se jaksoi jahdata meidän kanssa oikeita soundeja ja oli valmis kokeilemaan kaikkia ehdotuksia. Kalle oli täydellinen bändin kuudes lenkki, joka piti homman kasassa. Ilman sitä jutusta olisi helposti voinut tulla aika sooloilua.

Kari Hynniselle kuuluu myös kiitos kärsivällisyydestä. Me saatiin tehdä työtä rauhassa, vaikka levytys venyi melkein vuoden mittaiseksi prosessiksi kaiken kaikkiaan. Eikä se varmasti levy-yhtiölle ole ihan mannaa.

Lydian video

Miehistönvaihdoksia

Ihan täysin yllätyksenä se ei tullut. Piden Lemonator-kuviot olivat alkaneet mennä meidän bändin kanssa aika lailla päällekkäin, ja oli koko ajan vaikeampaa löytää aikaa kummallekin. Mutta silloin me ei osattu sitä odottaa. Juuri kun kaikki alkoi olla kasassa ja odotettiin vain keikalle pääsemistä, homma luisui käsistä.

Valehtelisin jos sanoisin, ettei vituttanut. Taisipa semmoinenkin ajatus käväistä mielessä, että loppuuko tämä nyt tähän. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin ajatukset kääntyä toiseen suuntaan. Me tehtiin tämän levyn kanssa niin paljon työtä, että olisi tuntunut todella tyhmältä heittää hanskat tiskiin tässä vaiheessa. Joten vaikka homma tuntui juuri silloin aika tervanjuonnilta, niin ruvettiin etsimään uutta rumpalia.

Ensimmäistä kertaa pidettiin oikeat haastattelusessiot useamman soittajan kanssa, mikä tuntui kummalliselta, koska me ollaan aina tavallaan poimittu joku tuttavapiiristä. Nyt me ei tunnettu yhtään sopivaa ehdokasta, jolla olisi aikaa meidän tapaiselle kokopäiväbändille. Ajatus koesoitosta tuntui tosi oudolta.

Me haastateltiin vuorotellen kolmea rumpalia. Ensimmäisen kanssa alkoi heti synkata. Me kysyttiin esimerkiksi mitä bändejä se oli viime aikoina diggaillut, ja tämä jätkä vastasi "oletteko kuulleet sellaista bändiä kuin Jellyfish?" Se oli ehdottomasti oikea vastaus, sillä meidän bändin keskuudessa Jellyfish on melkeinpä Jumala... Sitä paitsi tyyppi vaikutti erittäin nastalta.

Miehen nimi oli Sampo Haapaniemi, ja hänestä tuli Egotripin uusi (järjestyksessä kolmas) rumpali. Me haastateltiin kyllä paria muutakin jätkää, mutta ei niillä varsinaisesti ollut mahdollisuuksia Sampon jälkeen, varsinkin kun Sampo oli niin vilpittömästi innoissaan meidän bändistä.

Me ruvettiin treenaamaan heti keikkoja varten. Aluksi oli tietysti vähän vaikeaa, sekä Sampolle että meille, mutta pikkuhiljaa alkoi homma toimia.

Piden korvaaminen oli vaikeaa monella tavalla. Piden soittotyyli on erittäin fyysinen, ja Sampo oli jonkin aikaa soittanut aivan erilaista musiikkia, joten siinä meni muutama viikko totuutellessa. Sitä paitsi Pide oli laulanut taustoja ja Sampo ei, ja vain kahdella laululla (Mikki ja Knipi) olisi vaikea toteuttaa meidän biisejä. Niinpä allekirjoittanutkin joutui yhtäkkiä laulamaan taustoja, mitä en ollut koskaan ennen tehnyt.

Ja tarina jatkuu ...