Me käytiin muutaman yhtiön luona soittamassa meidän demoja. Kukaan ei ollut sataprosenttisen kiinnostunut, vaan sieltä tuli isällistä kommenttia tyyliin "ihan hyvä, mutta tästä puuttuu se ja se..." tai "tässä ei ole sitä slogania..." (koskee Se on tosi jeesiä!). Zen Gardenin Kari Hynninen oli kyllä innoissaan musiikista, mutta empi vähän kielen suhteen. Zen Gardenin bändit näet olivat melkein kaikki englanninkielisiä, eikä vanha hevimies Kari ihan heti ollut valmis ottamaan meitä talliinsa.

Siinä ohessa soitettiin muutamia keikkoja pääkaupunkiseudulla. Porukkaa kävi keikoilla aika vaihtelevasti. Esimerkiksi Taiteiden Yönä meillä oli ihan täysi sali silloisessa Victors- ravintolassa - seuraavana päivänä samassa paikassa ei ollut juuri ketään.

Tässä vaiheessa meillä ei ollut enää ohjelmatoimistoakaan. Yhteistyö Rocktopsin kanssa nimittäin loppui, mikä sinänsä ei ollut mikään katastrofi, sillä ei Rocktopsin aikanakaan keikkarintamalla tapahtunut mitään ihmeitä. Nyt oli siis itse hankittava keikat, ja kun kontakteja ei ihan mahdottomasti ollut, ne jäi aika vähiin. Kaukaisin keikkapaikka taisi olla Lahti.

Näin jälkeenpäin kun tätä lukee, niin tuossa tilanteessa olisi varmaan ollut helppoa heittää hanskat tiskiin ja lopettaa. Odotettiin levyn julkaisemista puoli vuotta, sitten se floppasi myynnillisesti, kosketinsoittaja oli lähtenyt bändistä, saatiin levy-yhtiöltä ja ohjelmatoimistolta kenkää, keikkoja oli vähän jne. Mutta silloin ei ajatus käynyt mielessäkään. Me uskottiin sen verran lujasti omaan juttuumme, että täältä tullaan vielä.

Kun Tomppu lähti bändistä aikaisemmin samana vuonna, bändin livesoundi muuttui aika paljon. Muistan, että heti jälkeenpäin haluttiin ottaa bändiin uusi kosketinsoittaja, mutta kun sopivia ehdokkaita ei heti tullut mieleen niin unohdettiin pikkuhiljaa koko juttu. Sitä paitsi parin viikon kuluttua biisit alkoi toimia todella hyvin uudessa sovituksessa. Me korvattiin urut soittamalla vähän enemmän kitaroilla. Knipi oli ennen soittanut akustista kitaraa aika monessa biisissä, mutta nyt skipattiin hienostelu ja siirryttiin kokonaan sähkökitaroihin. Voi sanoa, että silloin meistä varsinaisesti tuli kitararockbändi.

Musavideo "Egotripillä"

Biisivalinta oli varsin helppo. Kie itse sai eniten mielikuvia ja kicksejä Egotripillä- biisistä, ja se oli yksi meidänkin suosikkeja, joten siitä tuli videobiisi. Meillä oli joitakin ideoita videoon, mutta se on kuitenkin alusta loppuun Kien aivoitus ja kunnia kuuluu hänelle. Kie suunnitteli koko videon alusta loppuun, kuva kuvalta. Mitään ei jätetty sattuman varaan.

Yksi vaatimuksistamme oli, että video tehtäisiin kaitafilmille. Kaitafilmissä on hyvä lämmin fiilis ja lämpimät värit, päinvastoin kuin beta-videonauhassa, jota useimmat suomalaiset bändit ja videontekijät tuohon aikaan käyttivät koska se on halvempaa. Betanauha näyttää realistiselta, mutta siihenhän ei musavideoissa pyritä - pikemminkin päinvastoin.

Videota kuvattiin viikon ajan, mikä oli varsin pitkä aika Suomessa. Joskus kuvattiin yhdeksästä aamulla keskiyöhön saakka - eikä varmasti tarvitse kertoa, että se oli aika rankkaa, mutta kerronpa nyt kuitenkin. Kun valoa riitti me kuvattiin ulkona, ja kun tuli pimeä niin tehtiin sisäkuvia.

Pääosassa oli (paitsi tietysti me itse) vanha jenkkiauto, jonka kattoon ruuvattiin kiinni täytetty villisika. En tule varmaan koskaan unohtamaan ohikulkijoiden ilmeitä kun ne näki meidät eri puolilla kaupunkia kuvaamassa, ja luulen, että nekin muistavat meidät varsin hyvin.

On varmaan helpompi luetella paikat, jossa ei kuvattu kuin paikat, jossa kuvattiin. Sen verran paljon kierrettiin tätä pääkaupunkiseutua... kaahattiin Itäväylää ja roikuttiin autonikkunoista ulos kitaroita heiluttaen, pompittiin pomppupalloilla alas Kallion rinteitä jne.

Henkilökohtaisesti muistan varsinkin kun me Kien kanssa kuvattiin kitarasoolokohta frame-tekniikalla (yksi kuvaruutu kerrallaan). Me aloitettiin VR:n makasiineilta, lähdettiin kävelemään junaraiteita pitkin ja otettiin yksi kuva joka 15. metri. Jotta Kien ja minun väli pysyisi samana, sidottiin jalkamme yhteen 10 metriä pitkällä narulla. Kierrettiin Ruoholahden ja Hietalahden kautta Eiraan, edettiin 15 metriä kerrallaan ja sitten näpsittiin kuva. Koko matka kesti reilut 3 tuntia. Satoi ja tuuli, sormet oli jäässä, ja piti vielä koko ajan laskea kuinka monta kuvaa oli otettu - yhteensä tuli kolmatta sataa kuvaa. Naru katkesi aina säännöllisin välein ja kitara oli yltäpäältä kelmussa, jottei se menisi aivan piloille sateesta...

Vaikka kuvaaminen oli välillä raskasta, ja me oltiin aika poikki jälkeenpäin, se oli kokonaisuutena erittäin hauska kokemus. Uskallan muidenkin puolestakin sanoa, että se oli unohtumaton viikko. Eikä työtä tehty turhaan, sillä itsekehumisen uhalla mun on pakko sanoa, että en ole nähnyt yhtä vauhdikkaan riemukasta - riemukkaan vauhdikasta? - kotimaista musavideota sitä ennen tai sen jälkeen. Suurkiitokset Kielle, videotiimille ja Helsingin Taide- ja Viestintäoppilaitokselle.

Zen Garden

Tulevan levyn tuottajasta ei onneksi missään vaiheessa ollut epäselvyyttä. Kalle Chydenius (tuottanut Samuli Edelmannia) oli nähnyt meidät ekan levyn levynjulkistamiskeikalla maaliskuussa 1995 ja dikkasi heti. Joku meistä - ehkä Pide - oli ehdottanut keikan jälkeen Kallelle että "tuotat sä meidän seuraavan levyn?" eikä Kalle voinut kieltäytyä niin loistavasta tarjouksesta... Oli hyvä tietää, että ainakin yksi asia oli varma tulevan levyn suhteen. Se helpotti oloa huomattavasti.

Ja tarina jatkuu ...