SuPaTuS

S u o m e n   P a s u u n a -   j a   T u u b a s e u r a   r y
Etusivu Esittely Hallitus Säännöt
Ajankohtaista Supatuuttiset Arkisto Linkit

VENETSIALAISTA MUSIIKKIELÄMÄÄ RENESSANSSIN ILTARUSKOSTA KLASSISMIN AAMUN HÄMYYN

VENETSIA

Perimätiedon mukaan Venetsia perustettiin perjantaina 25. maaliskuuta 421. Koko keskiajan kaupunki sai kehittyä ja kasvaa irrallaan mantereen tapahtumista. Kun muu Eurooppa riutui Hunnien ja Goottien voimasta, Venetsia kukoisti. Kaupunki eristäytyi mannermaasta ja suuntautui merelle ja meren taakse. Vilkkaat yhteydet itään ja etelään toivat kaupunkiin vaurauden mukana runsaasti arabialaisia ja bysanttilaisia vaikutteita.

Venetsialaiset rinnastivat mielellään kaupunkinsa Konstantinopoliin ja sen loistoon. He rakastivat kultaa ja kimallusta: jalokiviä, arvokkaita metalleja ja kirkkaita värejä. Venetsialaisten sanotaan olleen prameilevia ja tuhlaavaisia, ja he kiinnittivät mielellään huomion pikkuseikkoihin ja yksityiskohtiin pyrkien niissä äärimmäiseen tarkkuuteen. Edelliset seikat vaikuttivat Venetsian hallintoon. Kaupunkia hallitsi määräaikaiseen virkaan valittu doge yhdessä hallituksen ja senaatin kanssa. Venetsian hallitusmuotoa olisi voinut kutsua eräänlaiseksi totalitaristiseksi demokratiaksi, joka pyrki kontrolloimaan kaikkea inhimillistä toimintaa. Pelätty salainen poliisi valvoi ja urkki. La Serenissima odotti jokaisen miehen, naisen ja lapsen antavan itsensä kaupungin omaisuudeksi. Rikoksista tasavaltaa kohtaan rangaistiin ankarasti.

Venetsialaiset pitivät itseään hurskaina, mutta kieltäytyivät usein Vatikaanin määräyksistä. He vastustivat vastauskonpudistuksen ajatuksia ja loivat laajoja yhteyksiä myöskin protestanttisiin maihin. Kun ajattelee sitä valvontaa, jolla Venetsia omiaan kaitsi, ei voi olla ihmettelemättä kaupunkivaltion poikkeuksellista uskonnonvapautta ja suvaitsevaisuutta mm. taiteilijoita kohtaan. Muun muassa 1600-luvun vaihteessa Venetsia toivotti tervetulleeksi useita luterilaisia musiikinopiskelijoita. Hyvällä syyllä voidaan sanoa, että elleivät venetsialaiset olisi vastustaneet Roomaa tällä tavalla, meillä ei todennäköisesti olisi kovinkaan paljoa sitä eurooppalaista instrumentaalimusiikkia, josta voimme tänään nauttia.

Rooman näkökulmasta Venetsia sydämessä dogen palatsin yhteydessä sijaitseva San Marco eli Pyhän Markuksen kirkko oli vähäpätöinen. Kirkon merkitys korostui nimenomaan siinä, että se oli dogen kirkko. San Marco muutettiin kaupungin pääkirkoksi vasta 1700-luvulla, jota ennen pääkirkkona toimi hieman syrjäinen San Pietro di Castello. Piazza eli suuri tori, jonka äärellä San Marco ja dogen palatsi sijaitsevat, toimi seremonioiden pitopaikkana ja yleisenä kokoontumispaikkana, mutta oleellisinta oli, että toria ympäröivissä rakennuksissa oli huoneistoja, joista johdettiin tasavallan kaupankäyntiä.

Venetsialaisten elämää ohjasivat sadat ja tuhannet säännöt, joita laativat ylhäisöstä valitut lainsäätäjät, prokuraattorit. Heidän tehtävänään oli laatia direktiivejä ja määräyksiä; he määräsivät esimerkiksi kansalaisten palkat ja ulkomaanmatkat, tarvittavan työväen määrän, vaatetuksen, mosaiikkien määrän, kellojen määrän, kukkien kaupustelun, hedelmien myynnin, kynttilöiden värin, painon, määrän ja paikan basilikassa sekä dogen asun ja seurueen kulkueissa. San Marcon musiikkielämä oli samaan henkeen säännöiteltyä. Venetsian musiikkielämää leimasi sen järjestäytyminen instituutioiksi toisin kuin suurimmassa osassa muuta Eurooppaa. Tähän on pidetty keskeisenä syynä yksinvaltiaan ympärille keskittyneen hovielämän puuttumista.

SAN MARCON MUSIIKIN JÄRJESTYS JA VIRAT

San Marcon musiikista vastasi cappella, joka koostui joukosta viran- ja toimenhaltioita. Arvostetuimmat ja parhaiten palkatut virat olivat maestro di cappellan virka ja ensimmäisen urkurin virka. Maestro di cappellan tehtävänä oli musiikin tuottamisen ja musiikkiesitysten johtamisen lisäksi mm. palkkojen maksun suorittaminen kahden kuukauden välein.
Maestro di cappella oli yleensä kuuluisa säveltäjä joskaan ei välttämättä kirkon piiristä. Hyvän palkan lisäksi virkaan sisältyi ilmainen majoitus aivan San Marcon läheisyydessä.

Vuonna 1607 perustettiin vice maestro di cappellan virka. Tämän tehtävänä oli johtaa ensimmäistä kuoroa alttariin päin katsottuna vasemmalla parvella. Toista kuoroa ja orkesteria johtamaan perustettiin maestro dé concertin virka. Maesto dé concerti johti orkesteria sen perustamisesta lähtien 1600-luvun lopulle, jolloin orkesterin johtaminen siirtyi maestron ja vice maestron tehtäväksi. Muut keskeiset virat olivat laulajan, soittajan, urkujen hoitajan, nuottien kopioijan, kuorokirjojen hoitajan, tahdinlyöjän sekä äänenantajan virat. Poissaolosta joutui maksamaan sakkoja. Monteverdin aikana (1620-luvulla) sakko oli kaksi dukaattia tärkeältä juhlapyhältä, yksi dukaatti kulkueelta ja muissa tapauksissa verotettiin kahdeskymmenes osa palkasta. Sakot keräsi ja poissaoloista piti kirjaa tehtävään valittu appuntadore .

SAN MARCON URUT JA URKURIT

San Marcon ensimmäinen muusikon virka perustettiin 1300-luvun alussa, jolloin palkattiin vakituinen urkuri. 1400-luvun lopulta lähtien basilikassa toimi jo kaksi vakinaista urkuria. Vuonna 1588 kirkkoon hankittiin urkupositiivi, ja 1600-luvun puolessa välissä palkkalistoilla oli jo kaksi positiivin soittajaa. Urkujen hoitaja ja palkeiden polkijat palkattiin 1500-luvulla.

San Marcon kahdet pääurut erosivat toisistaan niin kokonsa kuin voimansakin suhteen. Jo 1300-luvun lopulla suurempia urkuja kutsuttiin nimellä organum magnum (ensimmäiset urut rakensi Jacobello vuonna 1374), ja pienempiä nimellä organum parvum (ensimmäiset urut rakensi tuntematon fransiskaani vuonna 1388). San Marcon suuremmat urut sijaitsevat vasemmalla parvella alttariin päin katsottuna San Pietron kappelin yläpuolella saarnastuolin lähellä, ja pienemmät urut taas sijaitsevat oikean puoleisella parvella San Clementen kappelin yläpuolella lukupulpetin lähellä. Francesco Sansovino, joka 1600-luvun alussa osallistui alttarialueen koristeluun, totesi, että oikean puolen urut ovat pienemmät siitä syystä, että muutoin pillistö peittäisi ainoan suuren eteläpuolisen ikkunan, josta lankeaa valoa lehterille ja koko alttarialueelle. Pohjoispuolella neljä pienempää ikkunaa ja korkeammalla oleva katto tarjosivat enemmän mahdollisuuksia suurempien urkujen rakentamiseksi. San Marcon arkkitehtuurisilla ratkaisuilla on ollut erittäin merkittävä vaikutus musiikkiin jota sinne sävellettiin. Olosuhteissa ilmenneet vaikeudet tuottivat uusia ideoita ja luovia ratkaisuja.

Vuonna 1489 Fra Urbino rakensi basilikaan 7-äänikertaiset pääurut. 250 vuotta myöhemmin Mattheson yllättyi löytäessään San Marcosta yksikoskettimiset 9-äänikertaiset pääurut, joissa oli lyhyt pedaali koplattuna manuaaliin. Urkuihin ei ollut rakennettu moninkertaisia sormioita eikä itsenäisenä toimivia pedaaleja 1700-luvun puoleen väliin mennessä, vaikka monissa Euroopan kirkoissa edellä mainitun kaltaiset ratkaisut olivatkin yleisiä. Vaikka San Marcon akustiikkaa on ylistetty, sen arkkitehtuuri ei yksinkertaisesti suosinut urkuja eikä niitä tilan ahtauden vuoksi voitu juurikaan laajentaa. Niin urut kuin laulajat ja soittajatkin olivat holvattujen looshien vankeja.

Ensimmäisen ja toisen urkurin välillä ei ollut suurta palkkaeroa. He työskentelivät vuoroviikoin. Molemmat urkurit olivat läsnä lähes joka sunnuntai. Tämän lisäksi molemmat osallistuivat yhdessä kolmeen kymmeneen juhlavesperiin. Kun maestro dé concerti yhtyeineen työskenteli kakkosurkuparvella, kakkosurkuri toimi tuolloin myös instrumentalistien continuosoittajana. 1600-luvun loppupuolella tuli käytännöksi soittaa cembalolla pääsiäisviikon keskiviikon, torstain ja perjantain aamuhartauksissa. Tämä tehtävä kuului toiselle urkurille.

Urkuri valittiin tehtäväänsä siten, että valintatilaisuuteen kutsuttujen kandidaattien tuli säveltää maestro di cappellan valitsemista cantus firmuksista erityylisiä urkukappaleita (alcune sonate). Parhaiden sävellysten laatijat saivat sitten soittaa prokuraattoreille, jotka tekivät lopullisen valinnan. Giovanni Gabrielin jälkeen urkurit sävelsivät vain soitinyhtyeille, ja urkumusiikki oli 1600-luvun alun jälkeen pelkästään improvisoitua.

Jo 1500-luvun lopusta lähtien kaksien pääurkujen rinnalla käytettiin kahta urkupositiivia. Toinen hankittiin kirkkoon, ja toinen lainattiin tarvittaessa gregoriaanisesta seminaarista. 1645 mennessä basilikalla oli kaksi omaa positiivia. Kaksi urkuria palkattiin soittamaan niitä 12 dukaatin vuotuista korvausta vastaan. Toinen positiiveista oli sijoitettuna saarnastuolin (in cornu evangeli) läheisyyteen ja toinen lukupulpetin (in cornu epistole) läheisyyteen. Vuonna 1659 yksi positiiveista todettiin soittokelvottamaksi hiirien aiheuttaminen tuhojen vuoksi.

SAN MARCON KUORO

Tiedetään että, 1500-luvulla San Marcon basilikan kuorossa lauloi 16 laulajaa. 1600-luvun loppuun mennessä laulajien määrä oli noussut 36:een, ja 1750-luvun puoleen väliin mennessä lukumäärä oli pudonnut 24:een. 1600-luvun puolivälin jälkeen kuoro koostui paikallisista pappeista ja ympäri maata saapuneista laulajista, jotka mielivät töihin teatteriin. Laulajalle maksettiin palkkaa 100 dukaattia vuodessa, mikä oli huomattavasti enemmän kuin soittajille urkureita lukuun ottamatta.

Soittajien status oli heikompi kuin laulajien. Pienempään palkkaan vaikutti oleellisesti seikka, että soittajat olivat mukana kokoonpanossa huomattavan harvoin laulajiin verrattuna. Laulajien sopimukset olivat teoriassa 3-4 vuotisia, ja ne tarkistettiin joka kesäkuu.

PUHALTIMIEN ASEMA VENETSIASSA JA PIFFARIT

Saksassa suosittiin 1500-luvun loppupuolella puhtaita puhallinyhtyeitä, ja Roomassa, Ranskassa ja Britanniassa kukoistivat jousiyhtyeet. Venetsialaisille soitinyhtyeille sen sijaan oli tunnuspiirteistä jousien, puupuhaltimien ja vaskien sekoittaminen. Giovanni Gabrielin aikaan San Marcossa toimineen soitinyhtyeen ytimen muodostivat sinkit ja pasuunat, mutta myös jousia ja continuosoittimia käytettiin yleisesti. Kaupungissa oli jo 1600-luvun alkuun mennessä pitkät perinteet vaskien, lähinnä trumpettien, sinkkien ja pasuunoiden käyttämisessä kulkueiden airuina. Myös Venetsian provinsseissa paikalliset hallitsijat palkkasivat trumpettiairuita kulkueisiin ja piffareita konsertoimaan julkisilla paikoilla. Jo 1400-luvulta lähtien piffari-yhtyeisiin saattoi kuulua trumpetteja, pasuunoita, sinkkejä, skalmeijoita, säkkipillejä, lyömäsoittimia, nokkahuiluja, viuluja ja ehkä myös poikkihuiluja. Dogen piffareihin kuului kuusi soittajaa, jotka ainakin 1500-luvulla soittivat Piazzalla tunnin ajan päivittäin. Venetsiassa toimi dogen piffareiden lisäksi ainakin kuusi itsenäistä piffari-ryhmää. Piffari-yhtyeet esiintyivät dogen kruunajaisissa, Corpus Domini kulkueessa, St. Viton juhlakulkueessa (15. kesäkuuta) ja venekulkueissa dogen lähtiessä matkalle ja palatessa kaupunkiin. Piffari-ryhmien soitinten kirjo kaventui vähitellen; 1700-luvun alussa piffariyhtye koostui lähinnä trumpeteista ja lyömäsoittimista.

SAN MARCON ORKESTERIN KEHITYS

Ensi askeleet San Marcon oman orkesterin perustamiseksi otettiin vuonna 1568, jolloin prokuraattorit palkkasivat sinkinsoittaja Girolamo Dalla Casan konsertoimaan urkuparvilta kahden veljensä ja muutaman muun soittajan kanssa. Idean isä oli Zarliano, joka oli kolme vuotta aikaisemmin valittu maestro di cappellaksi. Girolamo Dalla Casalle maksettiin 75 dukaatia konserttien järjestämisestä. Myöhemmin Dalla Casa seurasi Giovanni Bassanoa, maestro dé concertin tehtävässä. Bassano oli vastuussa Giovanni Gabrielin teosten esittämisestä. Dokumenteissa mainitaan ainakin 12 soitinta, joita konserteissa käytettiin. Enimmäkseen soittimet olivat puupuhaltimia ja sordinoituja vaskia, jotka myös kaksinsivat laulajia. Bassanon aikana orkesterin ydin koostui kahdesta sinkistä ja kahdesta pasuunasta, joista toinen oli bassopasuuna. Tarvittaessa orkesteria laajennettiin avustajilla. Giovanni Bassanon kauden lopussa ja kaksi vuotta Monteverdin valinnasta maestro di cappellaksi avustajien toimet muutettiin vakituisiksi viroiksi.

San Marcon ensimmäinen vakituinen orkesteri perustettiin joulukuussa 1614, ja siihen kuului kuusitoista soittajaa. Jokaiselle soittajalle maksettiin 15 dukaattia, ja heitä velvoitettiin osallistumaan 26:een jumalanpalvelukseen. Poissaoloista sakotettiin, ja sairastapauksissa oppilas voitiin velvoittaa soittamaan kaikissa muissa tilaisuuksissa paitsi tärkeimmissä juhlissa. Oppilas sai palkkaa vasta kun mestari kuoli tai vetäytyi eläkkeelle.

Viulisti Francesco Bonfante (1582-?) seurasi vuonna 1617 Giovanni Bassanoa maestro dé concertin virassa. Vaikka Bonfante ei ollut erityisen tunnettu säveltäjä, hänen panoksellaan oli suuri vaikutus esitysten tason kohoamiseen ja esittämiskäytäntöihin San Marcossa. Bonfante palveli virassaan lähes 50 vuotta. Aluksi hänen palkkansa oli 60 dukaattia, mutta se nousi vuoteen 1635 mennessä sataan dukaattiin, mikä oli sama määrä kuin laulajilla. Bonfanten aikana soittajien lukumäärä säilyi kuutenatoista, mutta orkesterin kokoonpano muuttui siten, että vaskien rinnalle kiinnitettiin yhä enenevässä määrin jousisoittajia. Tarkkoja tietoja orkesterin kokoonpanosta ei ole, sillä 1600-luvun alkupuolella palkkaluetteloista puuttuivat maininnat muusikoiden soittimista. Vasta vuosilta 1642-52 on säilynyt palkkaluetteloita, joista selviää, että orkesteriin kuului ainakin 2 sinkkiä, 2 pasuunaa, 1-2 fagottia, 2-3 viulua ja violone. Loput soittimet olivat luultavasti jousia.
Monteverdin kuoleman jälkeen jousien määrää edelleen lisättiin palkkaamalla altto- ja tenoriviulisteja. Orkesteria laajennettiin edelleenkin tarvittaessa avustajilla. Avustajien palkkalistoilla oli ainakin teorbeja ja pasuunoita. San Marcon orkesteriin ei todennäköisesti kuulunut nokkahuiluja, vaikka muissa Venetsian kirkoissa nokkahuilut olivat yleisesti käytössä. Monteverdin ajan alusta 1700-luvulle orkesteriin kuului kaksi teorbia. Ainakin vuodesta 1614 orkesteriin kuului fagotti ja violone.

Soittajien palkat alkovat nousta 1650-luvulla; teorbin ja violonen soittajat olivat palkankorotuslistalla ensimmäisinä. On vaikea arvioida kumpi oli syy ja kumpi seuraus, sillä kun violonen soittaja Carlo Fedeli valitiin Bonfanten seuraajaksi vuonna 1661, säestämisen merkitys kasvoi. Fedeli lisäsi orkesteriin edelleen altto- ja tenoriviuluja (selloja) 1660 ja 1670-luvuilla. Harppu lisättiin orkesteriin 1669. Fedelin aikaa leimaa virtuoosisuuden ihailu, ja orkesteriin palkattiin nimen omaan virtuoosiviulisteja kuten Giovanni Tosto, Marco Martini ja G.B. Vivaldi. Kuollessaan 1685 Fedeli jätti taakseen kaksi kertaa niin suuren orkesterin kuin ottaessaan sen vastaan. Orkesteriin kuului vuonna 1685 28 jousisoitinta, 2 sinkkiä, 3 pasuunaa ja fagotti.

Kun Legrenzi valittiin maestro di cappellaksi 1685, jousisoitinten asema ja merkitys orkesterissa vahvistui edelleen. Legrenzi otti käyttöön sotaväestä peräisin olleen joukkuejärjestelmän, jonka avulla orkesteri oli helppo jakaa soittamaan eri tilaisuuksiin samanaikaisesti. Viulisti Raimondo Angeli oli viimeinen maestro dé concerti, sillä 1696 prokuraattorit päättivät lakkauttaa viran, koska se aiheutti alituisia riitoja. Maestro dé concertin tehtävät jaettiin maestrolle ja vice maestrolle. Vuonna 1686 prokuraattorit määräsivät orkesterin soittajien määrälle ylärajaksi 34. Orkesteriin pestattiin ensimmäinen vakituinen trumpetisti 1689. Myös viola da spallan ja viola d'amoren soittajat palkattiin samoihin aikoihin. Legrenzin kuoleman (1690) jälkeen prokuraattorit jäädyttivät virkoja, ja siitä seurasi jälleen avustajien palkkaamista. Vain oboisti Onofrio Penati palkattiin virkaan 1698.

Paavien Innocentius XI (1676-89) ja Innocentius XII (1691-1700) mielestä orkesterin kokoonpano ylitti häveliäisyyden rajat, ja he kielsivät orkesterista timpanin, käyrätotorven, trumpetin, oboen, nokkahuilun, flageoletin, modernin harpun ja mandoliinin käytön. Kun 1700-luvun alussa soittimien kirjo kasvoi Venetsian orpojen konservatorioissa, San Marcossa instrumenttien käyttö sekä väheni että niiden kirjo pieneni. Vuosisadan alkua dominoi maestro Biffi (1702-36) ja vice maestro C. F. Pollarolo (1692-1723).

1708 orkesteri koostui kahdeksastatoista jousisoittimesta ja enää viidestä puhaltajasta. Puhallinsektion muodostivat sinkki, kaksi trumpettia, kaksi pasuunaa ja oboe, ja jousisektion muodostivat kymmenen viulua, kolme alttoviulua, viola da braccio (todennäköisesti bassoviulu) ja violone. Tämän lisäksi kokoonpanoon kuului kolme teorbia. Solistisuuden arvostus lienee vaikuttanut soittajien palkkaukseen; oboistille maksettiin 55 dukaattia, trumpetisteille 50 dukaattia, sinkinsoittajalle ja teorbinsoittajille 40 dukaattia. Sen sijaan viulistit saivat vain 25 dukaattia, ja muut jäljelle jääneet 15 dukaattia.

Kun virkojen jäädyttäminen jatkui, 1700-luvun alun tärkeimpiin juhliin kiinnitettiin avustajiksi kuuluisia muusikoita kuten mm. viulisti Pietro Ziani, sellistit Giacomo Taneschi ja Gaspare Rossi sekä kontrabasisti Girolamo Personelli. Heille maksettiin 4 dukaattia per esitys. Joillekin vieraileville taiteilijoille saatettiin maksaa huikeita palkkioita. Mm. F.M.Veracinille maksettiin jouluina 1711 ja 1712 kuusitoista dukaattia esiintymisestä.

Vuodesta 1714 voitiin taas perustaa virkoja, ja puhaltajille varattuihin virkoihin kiinnitettiin nyt jousia. Aiemmin juhlitut vierailevat tähdet kiinnitettiin vakinaisiksi soittajiksi huippupalkkioilla. Jousien suosiminen jatkui; sinkki katosi orkesterista 1714, pasuuna 1732 ja teorbi 1748. Jousiston keskinäinen kilpailu väheni, kun viulisteja alettiin houkutella muualle vieläkin paremmilla palkkioilla. Tämä sai orkesterin tason laskemaan, kunnes vuonna 1766 aloitekykyinen maestro Galuppi onnistui järjestämään 15 vanhaa ja raihnaista soittajaa eläkkeelle, ja järjesti orkesterin uudelleen siten, että kokoonpano muodostui seuraavanlaiseksi:

12 viulua
6 alttoviulua
4 selloa
5 kontrabassoa
4 soittajaa soittamaan huilua ja oboeta
4 soittamaan trumpettia ja käyrätorvea

SAN MARCON MUSIIKIN ESITTÄMISKÄYTÄNNÖISTÄ

Päivittäisissä a cappella messuissa käytettiin pienempiä sivuaitioita, jotka sijaitsivat kaksoiskuoroparvien alla. Juhlajumalanpalveluksissa kuoro lauloi yläparvilta, joille oli sijoitettu myös soittajia ja positiivi. Kun doge osallistui messuun määrättyinä juhlapyhinä, hän istui keskellä permannolla korotetussa osassa kuoroparvien välissä. Dogen seurue ja sen istumajärjestys oli tarkkaan määrätty. Dogen oikealla puolella istui paavin lähettiläs ja dogen neuvonantajat ja vasemmalla puolella Ranskan suurlähettiläs sekä quarantian johtajat. Soittajien tuli olla paikalla aina kun doge saapui kirkkoon. Tuolloin myöskin esiintyivät dogen piffarit. He soittivat permannolla dogen saapuessa ja lähtiessä.

Joulupyhinä ja todennäköisesti myös pääsiäisen aikaan kuorot oli sijoitettu neljään eri paikkaan. Yläparvien lisäksi käytettiin niitä vastapäätä sijainneita pieniä parvekkeita, joihin voitiin sijoittaa myös positiivi. Alusta saakka orkesterissa oli mukana bassoviuluja ja bassopasuunoita, jotka vaativat enemmän soittotilaa. On todennäköistä että soittajia vasten rakennettiin erillisiä korokkeita (palchi).

Milloin orkesteri sitten esiintyi San Marcon palveluksissa? Määräykset olivat tässäkin suhteessa selvät. Kaiken kaikkiaan messut oli jaettu viiteen eri luokkaan:
  1. Muusikoita ei tarvittu.
  2. Puoli kuoroa lauloi a cappella alaparvilta.
  3. Puoli kuoroa lauloi urkujen kanssa ylemmiltä parvilta.
  4. Koolla oli koko kuoro. Kaksi urkuria ja puolet soittajista musisoi ylemmiltä parvilta.
  5. Koolla oli koko kuoro ja kaikki urkurit, joita saattoi olla neljä. Kaikki soittajat esiintyivät ylimmiltä parvilta.
Koko orkesteria tarvittiin seuraavina juhlapyhinä:

14. helmikuuta
25. maaliskuuta
24. huhtikuuta
25. huhtikuuta
13. kesäkuuta
15. elokuuta
24. joulukuuta
25. joulukuuta
 Pyhä Pietari Orseolon päivä
Neitsyt Marian ilmestyspäivä
Pyhän Markuksen vigilia ja Helatorstain vigilia
Pyhän Markuksen päivä
Pyhän Padovan Antonion päivä
Neitsyt Marian taivaaseenastumisen päivä
Jouluvigilia
Joulumessu
Pääsiäinen
Dogen kruunajaisten jälkeinen päivä
Dogen kruunajaisten vuosipäivämessu

Puolta orkesteria tarvittiin seuraavissa messuissa:

1. toukokuuta
8. syyskuuta
 Filippuksen ja Jaakobin päivä
Pyhän neitsyen syntymisen päivä
Helluntai

Seuraavina päivinä orkesteri esiintyi a cappella-messussa epistolan lukemisen jälkeen:

6. tammikuuta
2. helmikuuta
16. huhtikuuta
25. kesäkuuta
1. marraskuuta
 Loppiainen
Kynttilänpäivä
Pyhän Isidoren päivä
Pyhän Markuksen ilmestyksen päivä
Pyhäinpäivä

Corpus Domini

Millaista musiikkia San Marcon kirkon messussa sitten esitettiin?
Messun musiikin keskeisimmät elementit olivat urut ja kuoro. Messun alussa ja lopussa urkuri aina improvisoi. Urkusävellysten (suunnilleen ennen vuotta 1630) ja improvisaatioiden lisäksi monissa messun osissa käytettiin puhtaita soitinyhtyeitä. Tämän lisäksi soittajat mitä todennäköisimmin esiintyivät yhdessä laulajien kanssa omana kuoronaan kaksintamalla laulajien ääniä (colla parte), tai siten, että osa lauluäänistä oli korvattu soittimilla.

Soitinmusiikki San Marcon messussa S. Bontan mukaan:

MESSUN OSA
 1560-90 1560-90 1630-90 1690-1740
Ordinaarium /Proprium
Introitus		 urkutoccata urkutoccata ? ?
Kyrie
Gloria
Epistola
Graduaali		 urkucanzona yhtyecanzona yhtyesonaatti sonaatti tai konsertto (1.osa)
Halleluja
Evankeliumi
Credo
Offertorium urkuricercar yhtyesonaatti ? ?
(Sanctus)
(Benedictus)
Osanna
Joulu ja
pääsiäinen		 urkutoccata viulusonaatti viulusonaatti viulusonaatti
muut
juhlat		 urkutoccata urkutoccata yhtyesonaatti sonaatti tai konsertto (2. osa)
(Agnus dei)
Ehtoollinen urkucanzona yhtyecanzona yhtyesonaatti sonaatti tai konsertto (3. osa)

Bonta on esittänyt yllä olevassa kaaviossa tutkimuksiinsa perustuvan näkemyksensä soitinmusiikin esiintymisestä San Marcon messussa vuosina 1560-1740. Kaaviosta voidaan nähdä, että soitinmusiikin paikat messussa pysyvät koko ajan kutakuinkin samoina, ja lähinnä vain sävellysmuodot vaihtelevat. Kaiken kaikkiaan soitinmusiikkia esiintyy kuudessa eri messun osassa. Mielenkiintoisinta kaaviossa on mielestäni soitinmusiikin muotojen kehittyminen Vuodet 1560-90 ovat urkumusiikin aikaa. Ajanjakson kaikki keskeiset sävellysmuodot: toccata, canzona ja ricercar esiintyvät messun musiikissa. Toisen aikavälin (1590-1630) soitinmusiikki on selvästi yhtyemusiikkipainotteinen, vaikkakin urkusävellyksiä vielä esiityy. Myöskin yhtyesonaatti esiintyy yhtyecanzonan rinnalla. Kolmas aikaväli 1630-1690 on epäselvempi. Kaavion mukaan on varsin epäselvää mitä musiikkia Introituksen ja Offertoriumin aikana esitettiin. Sen sijaan kaaviosta voidaan nähdä, että yhtyesonaatti on vakiinnuttanut asemansa, ja että suuntaus on selvästi kohti konsertoivaa tyyliä, joka oli viimeisen ajanjakson (1690-1740) vallitseva genre. Kirkkosonaatti ja konsertto syrjäyttivät lopulta perinteisen yhtyesonaatin. Jouluna ja pääsiäisenä suosittiin Osannan aikana viulusonaattia, ja muina juhlina viulusonaatin sijaan esitettiin urku- tai yhtyemusiikkia. Ordinariumin osat Sanctus, Bendedictus ja Agnus Dei ovat kaaviossa suluissa, koska Bontan mukaan San Marcon messussa nämä osat saatettiin jättää pois, jotta olisi saatu enemmän painoa loppuun.

LUOSTARIKIRKOT

San Marco ei ollut suinkaan ainoa kirkko Venetsiassa, jonka messuissa musiikki kukoisti. Kaupunkiin rakennetut lukuisat luostarikirkot kehittivät omat esittämiskäytäntönsä, ja ne poikkesivat toisistaan huomattavasti riippuen siitä millaisen veljeskunnan luostarikirkosta oli kysymys.

Venetsian luostarikirkoissa esitetyn musiikin esittämiskäytännöistä on huomattavasti niukemmin tietoa kuin San Marcon, mutta jotakin voidaan silti sanoa. Huomattavana erona San Marcoon verrattuna oli seikka, että osa veljeskunnista halusi pysyä ehdottoman kuuliaisina Roomalle, ja siksi ne noudattivat tarkasti Vatikaanin ohjeita musiikin esittämisessä.

Tärkein luostarikirkko oli ehdottomasti Santa Maria Gloriosa dé Frari, jonka yhteydessä toimivassa Roomalle uskollisessa fransiskaaniluostarissa asui 1600-luvun alussa joukko Venetsian kuuluisimpia muusikoita. Santa Maria Gloriosa dé Frarissa urut sijaitsevat samaan tapaan kuin San Marcossa, ja oli luonnollista, että soittimia käytettiin kuten San Marcossa. Kirkolla oli maestro di cappellan virka, ja tiedetään, että Giovanni Picchi toimi siellä urkurina vuosina 1606-1643. Musiikin esittämiskäytännöt ovat todennäköisesti olleet vuoteen 1633 saakka hyvin samankaltaiset kuin San Marcossa. Vuonna 1633 paavin edikti kielsi messuista kaikkien muiden soittimien käytön paitsi luutun, harpun ja teorbin. Fransiskaanit ratifioivat Rooman määräyksen, ja tämä merkitsi kirkon soitinmusiikin kehityksen loppumista.

Toinen keskeinen luostarikirkko oli dominikaanien SS. Giovanni e Paolo. Kirkon musiikin esittämiskäytännöistä tiedetään vain sen verran, että kirkossa oli palkattu urkuri ja kuoro. On hyvin todennäköistä, että ainakin tärkeimmiksi juhlapyhiksi palkattiin avustajiksi soittajia.

Augustinolaisluostarikirkko San Stefanossa esitetystä musiikista ei tiedetä juuri muuta kuin, että 1621 kirkossa järjestettiin messu Cosimo de Medici II:n muistolle. Messun musiikista vastasivat Claudio Monteverdi, Giovanni Battista Grillo ja Francesco Usper. Musiikki oli sävelletty yhtyeelle, joka koostui neljistä uruista, kuorosta, solisteista, neljästä sordinoidusta pasuunasta ja fagoteista. Messun sävellykset ovat valitettavasti kadonneet. Tämän lisäksi tiedetään, että Cavallin säveltämät Missa ja Te Deum esitettiin kirkossa 1659.

Francesco Usper, Giovani Pozzo ja P.A. Ziani toimivat urkureina San Salvadorin luostarikirkossa, ja Grillo toimi urkurina Madonna dell'Orton luostarikirkossa vuodesta 1615 lähtien. Nämäkin kirkot palkkasivat muusikoita tärkeimpiin juhliinsa.

SCUOLA GRANDE

Venetsialaisen musiikin näkökulmasta hyvin tärkeäksi instituutioksi muodostui hyväntekeväisyysjärjestö Scuola Grande di San Rocco. Scuola Grande juonsi juurensa 1200-luvulla köyhyyteen vihkiytyneistä ja maailman syntejä kulkueissa katuneista veljeskunnista. 1500-luvun Venetsiassa veljeskunta koostui lähinnä rikkaista kauppiaista. Köyhien ja sairaiden ahdingon helpottamisen lisäksi San Roccon näkyvintä toimintaa olivat kulkueet ja niiden ympärille rakennetut juhlat. Juhlien kulkueisiin oli määräys palkata soittajia. 16. elokuuta oli San Roccon tärkein juhlapäivä. Englantilainen maailmanmies Thomas Coryat kirjasi vuoden 1608 juhlasta mielenkiintoisia yksityiskohtia. Hän kertoi nähneensä orkesterin, joka koostui yhteensä kuudestatoista pasuunasta, yhdeksästä sinkistä, diskanttiviolonesta, kahdesta violonesta ja kahdesta teorbista. San Roccon juhlissa esiintyivät käytännössä San Marcon muusikot. San Roccon urkureina toimivat Giovanni Gabrieli vuosina 1585-1612, G.B. Grillo vuosina 1612-1622 ja Giovanni Picchi vuosina 1623-43. Tiedetään, että vuoden 1609 juhlassa esitettiin Giovanni Gabrielin Sonata con tre violini. Kyseisessä juhlassa esiintyivät Gabrielin lisäksi ainakin Giovanni Bassano ja Giovanni Priuli. San Roccon toiminta laimeni vuosina 1630-32 vallinneen ruttoepidemian jälkeen.

TEATTERIT

Venetsiaan perustettiin maailman ensimmäinen julkinen oopperatalo vuonna 1637. Tätä ennen musiikkidraamaa oli esitetty tasavallassa jo viidenkymmenen vuoden ajan. Ainakin puolet kaupungin oopperasäveltäjistä oli kirkon palveluksessa. Oopperamusiikkia julkaistiin harvoin, ja esitykset soitettiin suoraan käsikirjoituksista. Yleensä oopperaan oli kirjoitettu 3-4 instrumentaalistemmaa, eikä niihin merkitty soitinnuksia. Soitinten käyttö vaihteli juonen käänteiden mukaan. Fagotteja pasuunoita käytettiin aina kun juonessa käsiteltiin tuonpuoleista, ja trumpetit sekä lyömäsoittimet esiintyivät sotilaskohtauksissa. Soittimet ja laulu olivat yhteydessä vain kun oli kyse unesta, taiasta, yöstä tai pimeyden voimista. Cembalo ja teorbi olivat laulun säestyssoittimet. Eri karakterejä säestettiin eri soittimilla, ja siten cembaloitakin saattoi esityksessä olla useita. 1650-luvulla oopperaorkesteri koostui viuluista, joille oli kirjoitettu 4-5 stemmaa, kahdesta teorbista ja 2-3 cembalosta. Pallavicinon Neronen (1679) esityksessä esiintyi yhteensä 40 soittajaa. Näytösten väleissä esitettiin baletteja, joista tuli vuosisadan loppua kohti yhä suositumpia. Instrumenttien käyttö lisääntyi ja monipuolistui 1600-luvun lopulla, ja niitä käytettiin laulun yhteydessä vapaasti.

OSPEDAALIT

Venetsiaan perustettiin neljä tyttöjen orpokotia (ospedale), jotka olivat alunperin pyhiinvaeltajille avattuja majataloja. Venetsian musiikkielämän kannalta orpokodeista muodostui lähes elintärkeitä instituutioita, sillä ospedaalien musiikkitoiminta täytti kaupungin musiikkielämässä sen aukon, joka muodostui teattereiden ollessa suljettuina. Ospedaaleissa esitettiin tuolloin teatterimaista vakavaa oratoriota.

Tärkein ospedaaleista oli Pietà, johon perustettiin maestro di musican ja maestro di coron virat. Giovanni Gabrielin aikaan meastro di musicaksi valittiin Alvise Grani, joka toimi myös pasunistina San Marcossa, mutta 1600-luvun alussa maestrot olivat muutoin lähinnä urkureita. Alkuopetuksen antoivat 12 vanhempaa ja lahjakkainta tyttöä, jotka muodostivat samalla ospedaalin orkesterin. Orkesterin päätehtävänä oli soittaa kappelin palveluksissa.
1600-luvun lopulla alettiin palkata ulkopuolisia instrumentalisteja opettajiksi. Nämä olivat lähinnä jousisoittajia, joista merkittävin oli Antonio Vivaldi, joka kohotti Pietàn musiikin tason maailmankuuluksi.

Toiseksi merkittävin tyttökoti oli Ospedale dei Mendicanti, jossa harjoitettavalle musisoinnille oli omaleimaista piffarisoittimien ja kosketinsoittimien suosiminen. Tiedetään, että Mendicantissa esitettiin oratorioita 1640-luvulta lähtien. Ospedaalilla oli keskeinen suhde San Marcoon, sillä sen opettajat olivat San Marcon muusikoita. 1600-luvun jälkipuolelta säilynyt inventaarioluettelo antaa käsityksen Mendicantissa käytetyistä soittimista. Mendicantin omistuksessa olivat 6 kosketinsoitinta (2 urkupositiivia, spinetti, kolme cembaloa), 2 viulua, altto, tenoriviulu (viola da braccio), 2 violonea, 2 teorbia, 3 sinkkiä, 3 pasuunaa, fagotti ja harppu.

Kahden muun ospedaalin Incurabilin ja Derelittin musiikkielämästä ei tiedetä juuri mitään.

AKATEMIAT


Musiikin näkökulmasta vähäpätöisempiä instituutioita olivat Akatemiat, jotka olivat lähinnä rikkaiden ja aatelisten perustamia taiteiden vaalimisen kehtoja. Musiikki jäi sivuseikaksi, sillä pääpaino oli runoudessa ja retorisessa proosassa. Koska 1500-luvun lopulla monet säveltäjät olivat aatelisia, he olivat vahvasti mukana akatemioiden toiminnassa. Esimerkiksi San Marcon urkuri Girolamo Parabosco oli Accademia Venierin jäsen.

KODIT


Myös kodeissa musisoitiin. Niissä laulettiin, soitettiin luuttua ja erilaisia kosketinsoittimia. Vain yksittäistapauksia on dokumentoitu, ja niiden perusteella voidaan tietää, että Venetsian parhaat muusikot esiintyivät kodeissa järjestetyissä tilaisuuksissa ja juhlissa. Myös kotikonsertteja järjestettiin. Esimerkiksi San Marcon urkuri Giuseppe Guami konsertoi toukokuussa 1588 aatelisen Pietro Angelo Diegon kotona.

VALTIOLLISET KONSERTIT


Dogen palatsissa järjestettiin säännöllisesti konsertit seuraavina päivinä:

25.4 Pyhän Markuksen päivänä
Läsnä olivat senaatti ja suurlähettiläät.

15.6 Pyhän Viton päivänä
Läsnä olivat signoria ja suurlähettiläät.

26.12 Pyhän Stefanuksen päivänä
Läsnä olivat signoria, senaatti ja suurlähettiläät.

Valtiollisista konserteista on säilynyt ajankuva. Vuonna 1607 eräässä edellämainituista konserteista oli läsnä ranskalainen diplomaatti Du Val, joka mainitsee kirjeessään: "Loisteliaan illallisen aikana musiikkia esitettiin pieneltä parvelta spinetillä, viuluilla, luutuilla ja skalmeijoilla ja ajoittain flagoleteilla yhdessä laulajien kanssa".

TANSSI

Koko kansaa koskettava yhteinen huvi oli tanssiminen. Tanssit olivat hyvin suosittuja 1500- ja 1700-luvuilla, mutta 1600-luvulla ei juurikaan tanssittu. Tansseja järjestettiin kaikkina vapaapäivinä hyvin vapaamuotoisesti, ja niitä säestettiin laulun lisäksi lähinnä lyömä-, kieli- ja jousisoittimilla.
Tanssittiin passamezzoa, padoanaa, saltarelloa ja bassdanzaa.
Vuosien 1630-31 ruttoepidemian jälkeen tanssiminen lakkasi. Vuonna 1638 kiellettiin uhkapelit ja pelitalot suljettiin, jolloin pelitaloissa työskentelevien muusikoiden työt vähenivät. Vielä 1660-luvulla Nicolo Andrioli kirjoitti: "Soittajille pitäisi antaa veronhuojennusta, sillä näiden työt ja tulot ovat vähentyneet huomattavasti, koska tanssiminen on kiellettyä niin karnevaaleilla kuin muutenkin". 1680-luvulta lähtien tanssimisesta tuli taas kansanhuvi, ja sensuurin hellitettyä 1690-luvulla alettiin tanssisarjoja taas julkaista.

LOPUKSI

On merkille pantavaa, että musiikkielämän kukoistus Venetsiassa ajoittuu aikaan jälkeen kaupungin taloudellisen ja poliittisen loiston. Amerikan mantereen löytymisen jälkeen Venetsian merkitys Euroopan taloudellisena mahtina suorastaan romahti. Katseet kääntyivät länteen, ja tässä vaiheessa vaurauden jo virratessa muualle, ja talouselämän painopisteen siirryttyä pohjoisemmaksi kiinnostus Venetsiaa kohtaan muuttui luonteeltaan yhä enemmän esteettiseksi. Jo tuolloin kaupunki kiinnosti tarunhohtoisena vetten päälle rakennettuna ihmeenä. En pidä lainkaan mahdottomana ajatusta, että Venetsia tarvitsi säveltäjiään ja muusikoitaan ei vain omien tarpeittensa ja mieltymystensä toteuttajiksi, vaan myös tekemään kaupungistaan houkuttelevan kulttuuri-, shoppailu- ja matkailukohteen.

Venetsian musiikki-instituutioiden osallisuutta 1600-1700 luvuilla Euroopassa tapahtuneeseen soitinmusiikin kehitykseen ei voi mitenkään vähätellä. Venetsian kosmopoliittinen asema, kaupunkiin keskittynyt vauraus ja venetsialaisten mieltymykset loivat erinomaiset olosuhteet musiikkielämän nopealle kehitykselle 1500-1700 luvuilla. Kaupunki veti luokseen magneetin tavoin aikansa parhaita säveltäjiä ja muusikoita, joiden tiedoille ja taidoille Venetsiassa oli välittömästi käyttöä. Kaupunki kykeni tarjoamaan huippumuusikoille parhaat mahdolliset olosuhteet.


lähteet:


Arnold, Denis, "Giovanni Gabrieli and The Music of the Venetian High Renaissance", Oxford University Press 1979.

Bonta, S, "The Uses of the Sonata da Chiesa", Journal of the American Musicological Society, xxii (1969).

Selfridge-Field, Eleanor, "Venetian Instrumental Music from Gabrieli to Vivaldi", Dover Edition 1994.

Landon, H.C. Robbins and John Julius Norwich, "Five Centuries of Music in Venice", Thames and Hudson 1991.



[ Etusivu ] [ Esittely ] [ Hallitus ] [ Säännöt ]
[ Ajankohtaista ] [ Supatuuttiset ] [ Arkisto ] [ Linkit ]

    info & palaute