Tiivistelmä

Tämän työn tarkoituksena on kertoa niistä asioista joita tuubansoitossa pidetään tärkeinä. Tarkoitus ei ole esittää absoluuttisia totuuksia tuubansoitosta, vaan lähinnä tarjota hyviä tapoja harjoitella. Tästä työstä on myös mahdollista saada joitain vinkkejä siihen, miten opettaa nuorta tuubistia. Siinä mielessä tämän lukemisesta voi olla hyötyä myös "ei-tuubistille", joka kuitenkin opettaa tuubansoittajia. Kirjoitelmani keskeisen sanoman tuubisteille voi kiteyttää muutamaan sanaan: hengitä tehokkaasti ja puhalla reilusti.

Sisällysluettelo

1. Johdanto

2. Tuuban historiaa
   2.1. Serpentti, bassotorvi ja ofikleidi
   2.2. Wieprecht, Moritz ja vuosi 1835
   2.3. Nykypäivä
   

3. Äänenmuodostus
   3.1. Hengitys ja puhallus
   3.2. Päristelyjä suukappalesoitto
   3.3. Suukappaleen paikka
   

4. Kielenkäyttö
   4.1. Kielen paikka
   4.2. Erilaiset artikulaatiotavat
   

5. Päivittäinen soittorutiini
   5.1. Päivittäisen soittorutiinin sisällön perusta
   5.2. Lämmittelyharjoitukset
   5.3. Notkeuden kehittäminen ja rekisterin laajentaminen
   

6. Myöhemmin opeteltavia asioita
   6.1. Vibrato
   6.2. Tuplakieli
   6.3. Pedaaliäänet
   

7. Ongelmatilanteet opettaessa

8. Loppusanat

   Lähdeluettelo

   Liitteet

Johdanto

Tuubasta, etenkin siitä miten sitä soitetaan, on Suomessa kirjoitettu hyvin vähän. Sibelius-akatemiasta on tähän mennessä (kevät 1998) valmistunut vain kaksi musiikin kandidaattia tuuba pääaineenaan, Juha Salmela ja Tarja Hakonen. Heidän kirjalliset lopputyönsä keskittyvät lähinnä tuuban historiaan ja kehitykseen orkesterisoittimena. Muihin tuuba-aiheisiin tutkielmiin en ole Suomessa törmännyt.

Lähinnä Juha Salmelan yksityiskokoelman ansiosta minulla on ollut mahdollisuus tutustua englanninkieliseen tuubakirjallisuuteen. Nämä mainiot teokset, esimerkkinä vaikkapa Arnold Jacobsin "Song and Wind", ovat monista erilaisista näkökulmistaan huolimatta olleet varsin yksimielisiä siitä, mistä tuubansoitossa on pohjimmiltaan kysymys. Vastauksia löytynee tulevilta sivuilta.

Vaikka tämä työ on kirjoitettu tuubansoittajan näkökulmasta, niin on selvä että useimmat asiat ovat samoin muissakin vaskisoittimissa. Tehokas hengitys ja aktiivinen puhallus lienevät A ja 0 kaikkien vaskisoitinten soittamisessa.

2.Tuuban historiaa

2.1.Serpentti, bassotorvi ja ofikleidi

Tuuban kehittyminen nykyiseen muotoonsa on ollut verraten monivaiheinen prosessi. Sen juurten voi katsoa johtavan aina 1500-luvulle asti, jolloin keksittiin yksi tuuban edeltäjistä, serpentti. Serpentti on kartiomaisesti porattu, mensuuriltaan laaja puinen käyrätrumpetti. Sen putken soiva pituus on noin 2 metriä ja halkaisija 2,4 cm:stä 10 cm:iin. Putki on taivutettu mutkalle, jotta soittajan kädet yltäisivät sormitusaukoille. Aukkoja on kuusi, kolme kummallekin kädelle. Puuputken päässä on noin 45 cm:n mittainen messinkiputki, ja sen päässä norsunluusta, messingistä tai sarvesta valmistettu maljamainen suukappale. Serpentin ääni on soinniltaan täyteläinen ja pyöreä, mutta sen ongelmana on mensuurin laajuudesta ja pienistä sormiaukoista johtuva äänten epätarkkuus.

Bassotorvi (basshorn) on fagotin muotoinen serpentin parannelma, joka kehitettiin 1800-luvun alussa. Bassotorvessa on suuri metallinen kaikusuppilo, joka oli usein muotoiltu lohikäärmeen (!) pääksi. Myös bassotorvessa on kuusi sormitusaukkoa ja sen lisäksi 3 - 5 läppää. Soinnillisesti bassotorvi on hyvin epätasainen, mikä osaltaan saattoi vaikuttaa siihen, että se tuli 1830-luvulla ofikleidin syrjäyttämäksi.

Vuonna 1817 patentoitua ofikleidia pidetään merkittävimpänä tuuban edeltäjänä. Sen metallista valmistettu kartiomainen putki on taivutettu fagotin muotoiseksi. Ofikleidi on varustettu kahdeksalla umpiläpällä ja yhdellä avoläpällä. Sen suukappale on muodoltaan maljamainen. Ofikleideja valmistettiin seuraavina eri malleina: F- ja Es-vireiset altto-ofikleidit, C- ja B-vireiset basso-ofikleidit sekä F- ja Es-vireiset kontrabasso-ofikleidit. Sotilasmusiikin lisäksi ofikleideja käytettiin myös aikansa sinfoniamusiikissa ja oopperassa. Italiassa ofikleidejä tiedetään käytetyn aina 1900-luvun alkuun asti. (Juha Salmela 1989: Kirjallinen työ, s.2 - 3).

2.2.Wieprecht, Moritzja vuosi 1835

Tuuba on nykyisen sinfoniaorkesterin ainoa soitin, jonka tarkka syntymäpäivä on tiedossa: 12.9.1835. Tällöin berliiniläiset William Wieprecht ja Johann Moritz ottivat patentin bassotuuballe. Mitoiltaan tämä tuuba on seuraavanlainen:

Korkeus: 841 mm
Putken pituus: 3540 mm
Putken paksuus: 0.5 mm
Välimatka suukappaleesta venttiilien sisäänkäyntiin: 910 mm
Venttiiliputkien pituus:
kokoaskel 452 mm, puoliaskel 230 mm, puolitoista-askel 605 mm, kaksi ja puoli -askel 1277 mm, kompensaatioventtiili 285 mm
Kello-osan pituus: 1266 mm
Kello-osan halkaisija: 193 mm

Kyseinen tuuba on varustettu viidellä pumppuventtiilillä, kolme oikealle ja kaksi vasemmalle kädelle. Ensimmäiset soittimet olivat vireeltään F-vireisiä, mutta pian valmistettiin myös paremmin soittokuntakäyttöön soveltuva Es-tuuba. (Juha Salmela 1989: Kirjallinen lopputyö, s.4 5)

2.3.Nykypäivä

Nykyaikaisen tuuban putki on kartiomainen ja mensuuriltaan laaja. Venttiileitä on kolmesta seitsemään. Tuuban suukappaleen muoto vaihtelee puolipallosta pitkänomaiseen keilaan.

Nykyään orkesterikäytössä olevia tuubia on neljää eri viritystä: F-, Es-, B- ja C-virettä. Näistä kahta ensimmäistä sanotaan bassotuubiksi ja jälkimmäisiä kontrabassotuubiksi. Kontrabassotuubassa on laajempi ja täyteläisempi alarekisteri, mutta bassotuuba soveltuu ahtaammin mensuroituna paremmin ylärekisterin soittoon. Orkesterinuoteissa lukee toisinaan, haluaako säveltäjä stemman soitettavan basso- vai kontrabassotuuballa.

Nykyisin käytettävät tuubat voidaan jakaa kahteen ryhmään: sylinteriventtiilituubiin ja pumppuventtiilituubiin. Soinnillisesti näiden tuubien erot eivät ole järin suuria. Niiden käyttö jakaantuu pitkälti maittain: pumppuventtiilisiä tuubia käytetään eniten Englannissa ja Ranskassa, kun taas Amerikassa sekä saksalaisilla kielialueilla suositaan sylinteriventtiilisiä malleja. Suomessa ei näin selviä rajoja ole, vaan molempia tuubia on käytössä. (Juha Salmela 1989: Kirjallinen lopputyö, s.7 - 8).

3.Äänenmuodostus

3.1.Hengitys ja puhallus

Koska tuuba kuuluu puhallinsoittimiin, on selvää, että avainsana sen soittamiseen on puhaltaminen. Tehokkaaseen puhallukseen taas tarvitaan tehokas sisäänhengitys. Niinpä onkin ensisijaisen tärkeää, että aloitteleva tuubisti osaa ottaa ilmaa sisäänsä oikein. Kuten amerikkalainen trumpetisti Claude Gordon sanoo kirjoittamansa kirjan nimessä: »Brass Playing Is No Harder Than Deep Breathing" (suom. "Vaskisoitto ei ole sen vaikeampaa kuin syvä hengitys").

Miten sitten tapahtuu oikeaoppinen sisäänhengitys? Eräs tärkeä perusasia on olla rentona sisään hengittäessä. Kehoa on syytä tarkkailla koko ajan, varoa jännittämästä mitään kehonosaa. Olkapäiden ei myöskään pidä nousta ylös, vaan muutos kehossa tapahtuu kyljissä, joiden tulee työntyä ulospäin ilman täyttäessä keuhkot. Ilmaa voi ensin ottaa sisään nenän kautta ja yrittää saada se niin alas kehossa kuin mahdollista. Kun keuhkot ovat täynnä, puhalletaan ilma suun kautta ulos. Tämän jälkeen sekä sisään- että uloshengitys toteutetaan suun kautta. Tärkeää on pyrkiä täyttämään keuhkot alhaalta ylöspäin.

Kun ilmaa otetaan suun kautta sisään pyritään ajattelemaan hyvän hengityksen ääntä, sointia. Hengityksen sointi pitäisi saada mahdollisimman tummaksi, ajatella vaikka sointia "OOH". Hengityksen tulee toimia paljolti haukotuksen tapaan, mutta tarmokkaammin. Olkapäät, niska ja kurkku pyritään siis pitämään mahdollisimman rentoina koko operaation ajan. (Keith Johnson: Trumpetinsoiton taito, s.60).

Seuraavassa muutama esimerkki hengitysharjoituksista:

-Laita tempo neljäsosanuotille n.70 MM.
1.Ota 4:n iskun ajan ilmaa sisään ja puhalla se 4:n iskun aikana ulos.
2.Ota 4:n iskun ajan ilmaa sisään ja puhalla se yhdellä iskulla ulos.
3.Ota ilma sisään yhdellä iskulla ja puhalla 4:n iskun aikana ulos.
-Lisää iskujen määrää vähitellen neljästä aina kymmeneen saakka.

Kun sisäänhengitys alkaa toimia, aletaan keskittyä ilman ulospuhaltamiseen. Siinä vaiheessa on tärkeää, ettei ilmaa pääse poskiin, vaan ne pysyvät koko ajan jäntevinä. Kun ilmaa on otettu keuhkoihin, asetetaan huulet melkein yhteen siten, että niiden väliin jää pieni aukko, ja puhalletaan ilma ulos. Tällöin huomaa, että lihaksistolla joutuu työskentelemään voimakkaammin ilmaa ulos puhaltaessa. Tämän jälkeen otetaan ilmaa ja puhalletaan se pois asettamalla samalla huulet kevyesti yhteen. Huulet alkavat värähdellä ja tuottaa ääntä. Tämä on vaskisoiton äänenmuodostuksen perusta. (Juha Salmela: Opetusmoniste 1996).

3.2.Päristely ja suukappalesoitto

Päristely (engl. buzzing) tarkoittaa sitä, kun huulet tuottavat ääntä ilmavirran saadessa ne värähtelemään. Huulten värähtely on tärkeä edellytys hyvän äänen saamiseen vaskisoittimesta. Ennen kuin aloittaa päivittäisen harjoittelunsa, on hyvä herättää huulten lihaksisto päristelemällä.

Kun aloitteleva muusikko ottaa ensikontaktejaan tuubansoittoon, on oikea etenemisjärjestys tärkeä. Vasta kun soittaja osaa tuottaa ääntä huulillaan, voi opettaja alkaa asettaa hänen huulilleen suukappaletta. Kun päristelyä jatketaan suukappaleella, on jo päästy asteen verran lähemmäksi tuuban ääntä. Tämän jälkeen voidaan asettaa huulille itse soitin.

3.3.Suukappaleen paikka ja huulten asento

Suukappale tulisi asettaa huulille siten, että noin kaksi kolmannesta suukappaleesta on ylähuulen päällä ja kolmannes alahuulen päällä. Näin siksi, että ylähuuli värähtelee alahuulta enemmän. Joillakin soittajilla suukappale on hieman alempana, harvemmin kuitenkaan aivan 50 150-suhteessa. Tärkeää on, että suukappale tuntuu huulia vasten luontevalta. (John R. Griffiths: The Low Brass Guide, s.6).

Ansatsinrakennuksessa on oltava koko ajan erityisen tarkkana siitä, että huulet ja niiden lähialue ovat oikeassa asennossa. Trumpetisti Irvin R. Bushin mukaan huulet jäävät oikeaan, luonnolliseen asentoon, kun sanoo sanan "DIM". Olen todennut DIM -ajatuksen toimivan myös suomenkielisen, matalampaa vaskea soittavan ihmisen kohdalla.

Ehkä yleisin virhe aloittelevalla tuubansoittajalla on ilman päästäminen poskiin. Tätä vääränlaista ansatsia tuntuvat rakentavan myös sarjakuvapiirtäjät, jotka tekevät puhallinsoittajan poskista aina keilapallon kokoiset. Vääriä tapoja soittaa on yhtä paljon kuin mielikuvitusta. John Ridgeon esittää muutamia kirjassaan "The Physiology of Brass Playing", jossa hän vertaa soittajan kasvoja polkupyöränvanteeseen. Esimerkkejä kyseisestä kirjasta on liitteessä 1.

4.kielenkäyttö

4.1.Kielen paikka

Kielen käyttöä ei tule opettaa oppilaalle heti aluksi, vaan vasta sitten, kun hän saa äänen hyvin soittimesta. Oikean kielen paikan voi opettaa pyytämällä oppilasta sanomaan "TAA" ja kysymällä häneltä mihin kieli kosketti. Siis: oikein käytettynä kieli käy kielitettäessä ylähampaiden takana.

Kun kielen paikka on selvillä, voi oppilas alkaa harjoitella äänen ottoa soittimen kanssa, vuorotellen ilman kieltä ja kielellä. Koko ajan on oltava tarkkana siitä, ettei kieli mene hampaiden tai jopa huulten väliin. Toinen yleinen virhe on, että leuka liikkuu kielen mukana.

Nyt voidaan alkaa harjoitella kahden perättäisen äänen ottoa kielellä. Tärkeää on tarkkailla, ettei kielittäminen pysäytä puhallusta, vaan erottaa vain äänet toisistaan. Äänet on myös soitettava aina aika-arvon mittaisiksi.

Oppilaille on myös syytä opettaa ajatus eri vokaaleista eri rekistereissä: alarekisterissä "TUU", keskirekisterissä "TAA" ja ylärekisterissä "TII". Näin huulten alue on sopivimmassa asennossa rekisteriin nähden. (Juha Salmela: Opetus-moniste 1996)

4.2.Erilaiset artikulaatiotavat

Vasta kun oppilaan kieli alkaa toimia hyvin tavallisilla aika-arvoilla, mihin voi mennä yli puoli vuotta, kannattaa alkaa soittaa muillakin artikulaatiotavoilla. Staccaton opettamisessa yleissääntönä on se, että staccatopiste lyhentää nuotin aika-arvoa puolella. Neljäsosanuotit soitetaan siis kahdeksasosan mittaisiksi ja niin edelleen. Staccatonuotteja soittaessa kannattaa ajatella soittavansa tyyliin "TAH TAH TAH". Yleinen virhe on ajatella staccatot tavulla "TAT' jolloin jälkimmäinen "T' pysäyttää ilmavirran. Korostettava asia on myöskin se, että tavuajattelussa pääpaino on aina vokaalilla, siis "tAA" eikä "Taa".

Legatokielityksessä on suositeltavaa ajatella konsonanttia "D", ja kokonaan ilman kieltä soitettaessa konsonanttia "H". (Arnold Jacobs: Song and Wind, s.128-129).

Usein kielitysongelmien syy löytyy soittajan ilmankäytöstä. Mitä nopeampi ilmavirta on takana, sitä helpompi on myös kielittää. Ellei puhallus toimi, ei toimi kielikään sataprosenttisesti. Näin olemme tässäkin asiassa päässeet siihen mistä aloitimme: "Brass playing is no harder than deep breathing".

5.Päivittäinen soittorutiini

5.1.Päivittäisen soittorutiinin sisällön perusta

Hyväksi soittajaksi tullakseen on luonnollisesti tehtävä paljon töitä. Luulen, että kysyipä asiaa keneltä tahansa huippumuusikolta, kuuluu heidän kaikkien päivittäiseen harjoitteluunsa tietyt rutiinit. Tuubansoiton lehtori Juha Salmela (1998) on laatinut päivittäisen soittorutiinin sisällön perustan seuraavanlaiseksi:

1. Hengitysharjoitukset
2. Päristelyä a) huulilla b) suukappaleella
3. Asteikkoja hitailla aika-arvoilla keskirekisteristä ylhäältä alaspäin
4. Yläsävelsarjoja (kvinttejä ja kvartteja) legatossa ja kielellä
5. Asteikkoja erilaisilla artikulaatiotavoilla
6. Legato- ja tekniikkaharjoituksia

Trumpetinsoiton professori Keith Johnsonin päivittäinen lämmittelyrutiini seuraavanlainen:

1. Hengitysharjoitukset
2. Suukappaleella soitto
3. Pitkien äänten harjoitukset
4. Tekniikkaharjoitukset
5. Melodista soittoa
6. Pedaaliääniä (Keith Johnson: Trumpetinsoiton taito, s.95)

Kuten ylläolevasta huomaa, erot vaskipuhaltimien kesken eivät ole rutiinien suhteen suuria. Suurimmalle osalle soittajista muodostuu vuosien varrella oma tapansa herätellä ansatsinsa. Tärkeää on saada nuori soittaja ymmärtämään näiden harjoitusten merkitys: ansatsille ei ole hyväksi alkaa koheltaa soittoläksyjen parissa heti kylmiltään, varmasti parempiin tuloksiin pääsee lämmittelemällä huolellisesti.

5.2.Lämmittelyharjoitukset

Tanskalainen tuubisti Jens Björn-Larsen toi luennoillaan 4.-5.4. 1998 esille, että sana "lämmittely" ("warm-up") on siinä mielessä harhaanjohtava, että ainakin hän soittaa nk. lämmittelyharjoituksia pitkin päivää. Esimerkiksi kvinttien ja kvarttien puhaltaminen onkin viisasta, jos alkaa harjoitellessa tuntua tukkoiselta. Toinen mainio tapa parantaa äänenlaatuaan on soittaa pelkällä suukappaleella: sen jälkeen torvella soittaminen tuntuu paljon helpommalta.

Kun aloittaa päivittäisen tuubansoittonsa, on siis hyvä lähteä liikkeelle hengitysharjoituksista. Tämän jälkeen päristely huulilla ja suukappaleella on hyväksi, ennen kuin aloittaa soittimella. Päivän ensimmäiset äänet tuuballa kannattaa soittaa pitkinä. Esimerkiksi es-vireisellä tuuballa B-duuri (in C) ylhäältä alaspäin, melkeinpä niin pitkinä ääninä kuin yhdellä hengityksellä saa. Tämän jälkeen voi puhaltaa kvinttejä ja kvartteja seuraavanlaisessa järjestyksessä:

Legatoharjoitukset ovat tässä G-avaimella, eli niitä voi soittaa vaikkapa trumpetilla tai baritonitorvella. Soittimesta riippumatta tarkoitus on siis soittaa ensin soittimen vapaalla sormituksella, ja sormittaa sitten järjestyksessä "2 - 1 - 12 - 23 - 13 - 123". Mikäli soitin on neliventtiilinen ja kompensoitu), etenee järjestys näin: "0 - 2 - 1 - 12 - 23 - 4 - 24 - 14 - 124 - 234 - 134 - 1234”. Koska kysymys on legatoharjoituksesta, niin tarkoitus on siirtyä äänestä toiseen käyttäen ilmaa, ei kieltä. Näiden harjoitusten ehdottomana edellytyksenä onkin runsas puhallus.

Mukaan voi ottaa myös kielitystä esimerkiksi seuraavaan tapaan:

Mielikuvituksen käyttö on lämmittelyharjoituksissakin sallittua. Vaikkapa seuraavanlaisten rytmien soitto tuo rutiiniin vivahdetta:

Myös erilaisia artikulaatiotapoja kannattaa käyttää, esimerkiksi näin:

Erilaisia helpohkoja lauluja voi lämmitellessä soittaa. Esimerkiksi seuraavan negrospirituaalin "Nobody knows..." voi soittaa ainakin tuuballa myös oktaavia ylempää ja oktaavia alempaa.

5.3.Notkeuden kehittäminen ja rekisterin laajentaminen

Notkeus (engl. flexibility) on asia, jonka kehittämiseen voi antaa hyvinkin yksinkertaiset ohjeet: soita paljon ja oikealla tavalla. Pääasia notkeusharjoituksissakin on se, kuinka ollakaan, että ilma kulkee nopeasti. Kun kvinttien ja kvarttien soittaminen sujuu hyvin, voidaan mukaan ottaa esimerkiksi saman sormituksen terssit. Näistä saa muokattua vaikkapa seuraavanlaisen harjoituksen:

Opinnoissaan jo melko pitkällä oleva soittaja voi ottaa edelliseen lisäksi vielä yläsävelsarjan pari seuraavaa ääntä, jolloin tuloksena voisi olla seuraavanlainen harjoitus:

Soittajan rekisteri laajenee aika lailla suorassa suhteessa siihen, miten paljon harjoittelee. Seuraava harjoitus on siitä syystä hyvä, että sitä voi soittaa sellaisenaan esimerkistä ylös- ja alaspäin niin pitkälle kuin "naamaa" riittää. Soittaessa pitää vain olla tarkkana, että huulten alue pysyy jäntevänä niin ylhäällä kuin alhaallakin.

Jos soinnissa alkaa tuntua puristusta, kannattaa harjoitus soittaa välillä pelkällä suukappaleella. Suukappalesoitto on usein paras ratkaisu etenkin ylärekisterissä ilmeneviin ongelmiin.

Seuraavassa vielä pari ylärekisteriharjoitusta, joita Jens Björn-Larsen suositteli pitämällään mestarikurssilla. Harjoitusten alla on sormitukset, joiden mukaan edetään.

6.Myöhemmin opeteltavia asioita

6.1.Vibrato

Vibraton käyttö on asia, jota ei tule alkaa harjoitella ennen kuin sointi ja intonaatio ovat tarpeeksi kehittyneet. Vibraton perustana onkin kaunis, ytimekäs keskitetty suora ääni. Musikaalinen vibrato voidaan siis sijoittaa vain oikein sijoitetun äänen keskustan ympärille. Yritys korvata vibratolla aito äänenlaatu tuottaa tulokseksi vain ohuen ja epävakaan suorituksen. (Keith Johnson: Trumpetinsoiton taito, s.85).

Tapoja käyttää vibratoa on monia, eivätkä kaikki tavat tietenkään sovi kaikille soittimille. Joidenkin trumpetistien ja käyrätorvistien käyttämä käsivibrato esimerkiksi on matalille vaskille auttamattoman käyttökelvoton. "Slide vibraton" käyttö taas on mahdollista vain pasunisteille. Sitä vastoin palleavibrato, jota monet puupuhaltajat suosivat, on tuubistillekin täysin mahdollinen, joskin käytössä melko harvinainen. Yleisimmin matalien vaskien soittajien keskuudessa käytetäänkin nk. leukavibratoa. (John R. Griffiths: The Low Brass Guide, s.24).

Vibraton opettelussa tulee edetä hitaasti ja systemaattisesti. Aluksi on hyvä vain kuunnella hyviä soittajia, ja alkaa siten tiedostaa vibraton ilmaisumahdollisuuksia. On myös syytä miettiä, milloin ja miten vahvaa vibratoa käyttää. Kun sitten harjoittelee omaa vibratoaan, on hyvä (leukavibraton) lähestymistapa harjoitella tiettyjen tavujen ääntämistä helpottamaan leuan manipulointia. Toistettaessa esimerkiksi ääntämistä "TUUJUUJUUJUU" voidaan leukaa liikuttaa sulavasti ja päästä näin lähelle vibraton ajatusta. Ilmavirran liikkuvuus on tavuja harjoiteltaessakin syytä pitää mielessä, pyrkien täyteläiseen äänenlaatuun. (Keith Johnson: Trumpetinsoiton taito, s.89).

6.2. Tuplakieli

Olen huomannut, että soittaja voi tunnollisella harjoittelulla kehittää suoran kielityksensä todella nopeaksi. Niin nopeaksi, että hän pärjää hyvin pitkälti ilman koko tuplakieltä. Joskus vaadittu artikulointinopeus on kuitenkin niin suuri, ettei yksinkertainen kielitys enää riitä. Tällöin otetaan perinteisen "TU"-tavun rinnalle tavu "KU". "KU" -sointi on tulosta kielen luonnollisesta taakse vetäytymisestä "TU" -soinnin jälkeen. Siispä kun näitä kahta tavua käytetään kombinaationa, saavutetaan paljon suurempi nopeus kuin pelkkää "TU" -

Myös tuplakieltä harjoiteltaessa on syytä muistaa ilmavirran jatkuva liike. Ei myöskään pidä heti yrittää päästä tempoihin, joissa tuplakieltä tarvitaan, vaan malttaa toteuttaa harjoituksia hitaasti. Koska "KU'3 -tavu toimii "TU":n korvikkeena, pitäisi yrittää saada ne kuulostamaan mahdollisimman samankaltaisilta. Niitä kannattaakin sekoittaa keskenään vasta kun tähän pyrkimykseen on päästy.

Seuraavassa on harjoituskuvioita, joista jokainen rivi tulee toistaa moneen kertaan ennen siirtymistä seuraavaan. Kuviot voi ensin puhua ja laulaa, silloinkin aluksi hitaasti.

TUUUTUUUTUUU
KUUUKUUUKUUU
TUUUKUUUTUUU
KUUUTUUUKUUU

Myös triolikielitystä ("TUTUKUTUTUKU") kannattaa harjoitella samalla tavalla, harjoituskuvioina seuraavat:

TUUUTUUUTUUU
KUUUKUUUKUUU
TUUUTUUUKUUU
TUUUKUUUTUUU
KUUUKUUUTUUU
KUUUTUUUKUUU

(Keith Johnson: Trumpetinsoiton taito, s.77-79).

6.3.Pedaaliäänet

Usein kuulee mitä erilaisempia vastauksia kysymykseen tuuban äänialasta. Oikeaa vastausta siihen ei olekaan, äänialan laajuus näet riippuu soittajasta. Monet hyvät soittajat pitävät oppikirjojen vastauksia aivan pilkkanaan, varsinkin ylärekisterissä tuntuu joillekin olevan rajattomasti liikkumatilaa. Alarekisterin rajat ovat teoriassa helpommin määriteltävissä. Esimerkiksi Es - vireisen tuuban alin soiva ääni on kontra-E. Tämän alapuolella oleva Es on ylin pedaaliääni, josta pääsee eri sormitusyhdistelmillä alaspäin aina subkontra- E:hen asti.

Pedaaliääniä tulee orkesterikirjallisuudessa harvemmin vastaan, mutta varsinkin uudemmassa soolo-ohjelmistossa hyvinkin usein. Pedaaliääniä kannattaa kuitenkin soittaa päivittäin vaikkei niitä ohjelmistossaan tarvitsisikaan, sillä niitä soittamalla ansatsi kehittyy vahvemmaksi. John R. Griffiths suosittelee pedaaliääniharjoittelua osaksi jokaisen matalan vasken soittajan päivittäistä rutiinia. Pedaaliäänten soitto parantaa sointia ja intonaatiota myös muissa rekistereissä. (John R. Griffiths: The Low Brass Guide, s.18)

Se, missä vaiheessa pedaaliääniä kannattaa alkaa soittaa, riippuu soittajasta. Yleensä kaksi, kolme vuotta soitettuaan tuubistin ansatsi alkaa olla valmis tälle uudelle haasteelle. Aluksi voi soittaa pitkiä ääniä, ja kun ne alkavat toimia, voi siirtyä soittamaan vaikka tuttuja lastenlauluja. Myös aiemmin esiteltyä rekisterinkehittämisharjoitusta (kts. s.1 8) kannattaa soittaa niin alas kuin pääsee.

7.Ongelmatilanteet opettaessa

Asia, jota ei nähtävästi voi oppilaille liikaa korostaa, on puhalluksen merkitys. Hyvin usein monilla pienillä taiteilijoilla tuntuu unohtuvan vaskisoiton tärkein asia, runsas ilmankäyttö. Jos puhallus ei toimi, niin ongelmia tulee myös kielitykseen, legatosoittoon, lähes kaikkeen. Esiintymistilanteen tuoma jännitys johtaa valitettavan usein siihen, ettei ilma kulje vapaasti. Tällöin soittaminen on tarpeettoman vaikeaa.

Yleisin ongelma oppilailla on kokemusteni mukaan siis ilmankäytön "unohtuminen", ja yleensä muutkin ongelmat liittyvät siihen jollain lailla. Kielityksessä on jollakin ollut se ongelma, että kieli pysäyttää ilmavirran, jolloin tuloksena on juuri pahamaineista TUT-TUT-TUT-TUT -soittoa. Jollakin oppilaalla taas on leuka liikkunut kielen mukana.

Eräs asia mistä saa ajoittain huomauttaa on ilman päästäminen poskiin. Jäntevyyttäkään ei voine liikaa korostaa. Se on muistettava, liikuttiinpa sitten missä rekisterissä tahansa. Vaikka kasvojen alueella juuri jäntevyys on hyvin tärkeää, pitäisi muu keho pyrkiä pitämään rentona. Tämä tuntuu monille olevan jonkinasteinen dilemma.

Se on kuitenkin selvää, että jokainen oppilas on oma persoonansa, joten opetus etenee aika lailla oppilaan mukaan. Ongelmat soitossa voivat olla täysin erilaisia eri tyypeillä, joillakin ei ongelmia ole juuri missään.

8.Loppusanat

Trumpetisti Maynard Ferguson on sanonut: "Kukaan ei vielä ole oppinut soittamaan trumpettia. Se on loputonta." Noissa sanoissa piilee suuri viisaus, joka pitänee paikkansa kaikkien soitinten kohdalla. Tuubansoitossakin on kiehtovaa se, että mitä enemmän oppii, sitä enemmän tuntuu löytyvän opittavaa. Tämä ei kuitenkaan turhauta, vaikka niin voisi äkkiä kuvitella, vaan lähinnä motivoi harjoittelemaan enemmän. Kun malttaa tehdä huolellista työtä oman ansatsinsa rakentamisessa, niin saa palkinnoksi parempaa sointia. Oman "soundin" kirkastuminen innostaa harjoittelemaan lisää, ja näin ollaan varsin miellyttävässä kehässä. On kuitenkin syytä muistaa, että vaikka soittaisi kaksitoista tuntia päivässä, niin hyviin tuloksiin ei silti välttämättä pääse. Täytyy soittaa ajatuksella, kuunnella itseään, levätä välillä...

Olen löytänyt tämän työni kautta omaan soittooni uutta puhtia. Jotkut jälkeen päin ajatellen itsestäänselvät asiat on näemmä pitänyt lukea ja mietiskellä voidakseen toteuttaa niitä käytännössä, ajatuksen kanssa. Niinpä voin suositella tämäntapaisen tutkielman kirjoittamista kaikille muusikoille. Tärkeitä asioita korostaessa tulee väkisinkin katsottua peiliin, jolloin saattaa omatunto laittaa soittajan joidenkin tiettyjen perusharjoitusten äärelle. Mutta mikäpäs siinä. Sieltä löytyy paljon vastauksia, ja myös kysymyksiä vastauksiin.

Lähdeluettelo

Gordon; Claude 1987: Brass Playing Is No Harder than Deep Breathing.

New York: Carl Fisher lnc.

Griffiths, John R. 1980: The Low Brass Guide.

New Jersey: Jerona Music Corporation.

Jacobs, Arnold 1996: Song and Wind.

WindSong Press Limited.

Johnson, Keith 1986: Trumpetinsoiton taito.

Suomentaja Timo Mäkinen. Hyvinkää: ISBN.
(Alkuteos "The Art of Trumpet Playing" julk. 1981)

Ridgeon, John 1986: The Physiology of Brass Playing.

Brass Wind Educational Supplies and Co.

Salmela, Juha 1989: Bassotuuba.

Sibelius-akatemian mus.kand. tutkinnon kirjallinen työ.

Salmela, Juha 1996: Opetusmoniste.

Päijät-Hämeen konservatorio.

    info & palaute